Yhdysvaltain presidentinvaalit – kuka, mitä ja milloin?

Yhdysvaltain presidentinvaalit pidetään 3. marraskuuta 2020, mutta millä tavalla presidentin valinta oikein etenee ja mistä syystä? Perehdy presidentinvaaleihin ja niiden historiaan täällä.

Yhdysvaltain presidentinvaalit pidetään 3. marraskuuta 2020, mutta millä tavalla presidentin valinta oikein etenee ja mistä syystä? Perehdy presidentinvaaleihin ja niiden historiaan täällä.

Yhdysvaltain ensimmäiset presidentinvaalit

Yhdysvaltain ensimmäiset presidentinvaalit pidettiin vuonna 1789. Valinta ei ollut yllätys. Virkaan oli nimittäin ehdolla vain yksi vakavasti otettava kandidaatti, vallankumoussankari George Washington, joka suostui kovan painostuksen jälkeen asettumaan ehdolle.

Tuohon aikaan presidentinvaaleissa oli äänioikeus ainoastaan 18 vuotta täyttäneillä maata omistavilla miehillä. Mustaihoiset joutuivat odottamaan äänioikeutta vuoteen 1870, ja naiset saivat äänestää Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1922.

Nykyään henkilöt, jotka kärsivät vankeusrangaistusta vakavasta rikoksesta, menettävät useimmissa Yhdysvaltain osavaltioissa äänioikeutensa. Joissakin osavaltioissa äänioikeuden saa takaisin rangaistuksen suorittamisen jälkeen.

Tämän vuoksi yli viidellä miljoonalla Yhdysvaltain kansalaisella ei ole oikeutta äänestää vuoden 2020 presidentinvaaleissa.

Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti oli puolueeton

George Washington

Kun George Washington tuli valituksi vuoden 1789 presidentinvaaleissa, poliittisia puolueita ei ollut. Niitä alettiin perustaa vasta 1790-luvulla.

Ensimmäinen puolue oli federalistinen puolue, joka kannatti eliitin johtamaa, keskitetysti hallittua kansallisvaltiota sekä teollisuuden ja kaupankäynnin voimakasta kehittämistä.

Demokraattis-republikaaninen puolue, joka kulki aluksi antifederalistien nimellä, tuki hajautetusti hallittua, demokraattisesti johdettua maatalousyhteiskuntaa.

Federalistinen puolue hajosi 1820-luvulla, ja sen paikan oppositiopuolueena otti 1830-luvun alussa Whig-puolue. Se sai alkunsa demokraattis-republikaanisesta puolueesta, mutta onnistui saamaan riveihinsä myös monia entisiä federalisteja.

Demokraattinen puolue perustettiin vuonna 1828, ja se korvasi demokraattis-republikaanisen puolueen. Yhdysvaltain demokraattinen puolue onkin maailman vanhin toiminnassa oleva poliittinen puolue.

Vuonna 1854, jolloin Whig-puolue oli hajoamassa, perustettiin republikaaninen puolue. Republikaanit omaksuivat Whig-puolueen ja federalistien ajamat aatteet muun muassa aggressiivisesta talouskasvusta ja teollistumisesta. Näin Yhdysvaltoihin olivat syntyneet ne poliittiset puolueet, jotka nykyäänkin tunnetaan.

Sisällöllisesti tosin silloisessa ja nykyisessä puoluekartassa on suuri ero, sillä republikaanit sijoittuivat alkuun monilla osa-alueilla vasemmalle, kun taas nykyisin puolue kuuluu Yhdysvaltain politiikassa oikeistoon.

Aikojen saatossa vaaleissa on valittu yhteensä 16 demokraatti- ja 18 republikaanipresidenttiä, kun taas demokraattis-republikaanisella puolueella on ollut neljä ja Whig-puolueella myös neljä presidenttiä ja federalisteilla yksi. Yksi presidentti, siis George Washington, oli puolueista riippumaton.

Valitsijamiehet ratkaisevat Yhdysvaltain presidentinvaalit

Vaikka äänestyslipuissa on presidenttiehdokkaiden nimet, kansalaiset eivät joka neljäs vuosi marraskuussa äänestä presidenttiehdokkaita vaan valitsijamiehiä ”electoral collegeen”, 538 valitsijamiehestä koostuvaan kokoukseen, joka valitsee presidentin.

Presidenttikilvan voittoon vaaditaan 270 valitsijamiesääntä. Yhdysvaltain perustajaisät valitsivat tämän vaalitavan muun muassa siksi, että monet heistä kauhistelivat ajatusta suorasta kansanvaalista. Osa heistä halusi kongressin valitsevan presidentin, ja kompromissina syntyi valitsijamieskokous, "electoral college".

Jokaisella osavaltiolla on tietty määrä valitsijoita, joita on saman verran kuin osavaltiolla on edustajia kongressissa. Jokaisella osavaltiolla on väkimäärästä riippumatta kaksi senaattoria ja lisäksi tietty määrä edustajia (vähintään yksi) osavaltion asukasluvun mukaan.

Tämä merkitsee sitä, että runsasväkisimmässä osavaltiossa Kaliforniassa yhtä valitsijamiesääntä kohden on enemmän valitsijoita kuin väkimäärältään pienimmässä osavaltiossa Wyomingissa. Tämä hieman vinoutunut jakauma varmistaa, että myös vähäväkisillä osavaltioilla on poliittista vaikutusvaltaa.

Vaikka valitsijamiehet lupaavat etukäteen antaa äänensä tietylle ehdokkaalle, lukuisia kertoja on käynyt niin, että valitsijamiehet ovatkin äänestäneet toista ehdokasta. Esimerkiksi vuonna 1836 Virginian 23 valitsijamiestä kieltäytyi pitämästä lupaustaan äänestää Richard M. Johnsonia, koska hänen huhuttiin muun muassa asuvan mustaihoisen naisen kanssa.

Useimmissa osavaltioissa valinta tapahtuu niin sanotulla "winner-takes-all-periaatteella", jonka mukaan eniten ääniä saanut ehdokas saa osavaltion kaikki valitsijamiesäänet.

Tämä malli yhdessä valitsijamiesäänien vinoutuneen jakautumisen kanssa merkitsee sitä, että eniten kansalaisten ääniä saanut ehdokas ei välttämättä voita vaaleja – ehdokas voi hyvinkin saada enemmistön kansalaisten äänistä, mutta silti vähemmistön valitsijamiesäänistä.

Näin on kuitenkin käynyt historian aikana vain neljä kertaa. Viimeksi vuonna 2000 demokraattien ehdokas Al Gore sai puoli miljoonaa kansalaisten ääntä enemmän kuin vastaehdokas George Bush, mutta hävisi silti valitsijamiesäänissä.

Vain kahdella puolueella on mahdollisuus presidentinvaaleihin

"Winner-takes-all-järjestelmä" merkitsee myös sitä, että todellisuudessa muiden kuin kahden suurimman puolueen ehdokkaiden on lähes turha haaveilla presidenttiydestä, sillä vain suurimmat toimijat voivat voittaa enemmistön äänistä suurimmassa osassa osavaltioita.

On muitakin mekanismeja, joiden vuoksi vain kahden suurimman puolueen ehdokkailla on todelliset mahdollisuudet presidentin virkaan. Esimerkiksi pelkästään nimensä saaminen äänestyslippuun kaikissa osavaltioissa on lähes mahdotonta muille kuin kahden suuren puolueen edustajille monen osavaltion erittäin tiukkojen kelpoisuusvaatimusten vuoksi.

Muiden puolueiden ehdokkaille parhaaksi keinoksi jää ohjata kahden suurimman puolueen ehdokkaita tiettyyn suuntaan ja olla mukana vaikuttamassa siihen, minkälaisen vaaliohjelman ehdokkaat valitsevat.

Tutustu tarkemmin Yhdysvaltain presidentinvaaleihin isossa teemassamme.

Yhdysvaltain presidentinvaali on kolmivaiheinen

Ennen presidenttikilvan käynnistymistä on löydettävä presidenttiehdokkaat. Tämä tapahtuu vaalien ensimmäisessä vaiheessa, joka alkaa ensimmäisten ehdokkaiden ilmoittautuessa. Ilmoittautumiset alkavat joka kerta varhemmin ja varhemmin.

Vuoden 2016 vaalien osalta ensimmäiset ehdokkaat ilmoittautuivat jo keväällä 2015, minkä vuoksi vaalikampanjasta tulee pitkä ja kallis.

Vaalitaiston ensimmäisessä vaiheessa saman puolueen presidenttiehdokkaat mittelevät toisiaan vastaan, ja siksi saman puolueen ehdokkaiden välillä nähdään usein enemmän loanheittoa kuin eri puolueiden ehdokkaiden välillä.

Tässä vaiheessa kentällä nähtävien ehdokkaiden joukko on kirjava, mutta monet värikkäimmistä persoonista vaipuvat unholaan vaalien toisessa vaiheessa, joka tänä vuonna kestää helmikuun 1. päivästä kesäkuun 7. päivään.

Tässä vaiheessa yksittäiset osavaltiot valitsevat puolue-ehdokkaat niin sanotussa esivaalissa, ja kun myöhemmin selviää, keillä ehdokkailla on suurimmat mahdollisuudet päästä kansan suosioon, piiri pienenee.

Esivaaleja ei järjestetä kaikissa osavaltioissa. Joissakin osavaltioissa puolue-ehdokkaat valitaan suoraan, toisissa taas valitaan edustajat, jotka sitoutuvat kannattamaan tiettyä ehdokasta puoluekokouksissa, kun presidenttiehdokkaat lopullisesti valitaan.

Tavallisten edustajien lisäksi demokraatit ovat alkaneet valita myös superdelegaatteja, jotka ovat yleensä vaikutusvaltaisia demokraattipoliitikkoja. Näiden superdelegaattien ääni painaa kansan valitsemia edustajia enemmän, ja heidän tehtävänsä on lisätä puoluejohdon vaikutusvaltaa presidenttiehdokkaan valinnassa.

Joissakin osavaltioissa järjestetään esivaalin sijaan caucus eli eräänlainen kansankokous. Caucus on kattavampi kuin esivaali, koska se sisältää puheita, väittelyitä ja muuta ohjelmaa, vaikka päämäärä on sama.

Sekä demokraatit että republikaanit järjestävät esivaaleja ja caucus-kokouksia, ja yleensä kyse on kaikille avoimista vaaleista eli valitsijoiden ei tarvitse olla puolueen jäseniä voidakseen äänestää.

Iowa on ensimmäinen osavaltio, joka valitsee ehdokkaat, ja siksi Iowan caucus 1. helmikuuta herättää aina suurta huomiota, koska sen tulos antaa viitteitä siitä, keillä on suurimmat mahdollisuudet päätyä presidenttiehdokkaiksi.

Perinteisesti sanotaan, että vain kummankin puolueen kolmella parhaiten pärjänneellä ehdokkaalla on mahdollisuudet päästä presidenttiehdokkaaksi.

Viimeiset osavaltiot järjestävät esivaalinsa 7. kesäkuuta, mutta silloin on usein jo selvää, ketkä saavuttavat puolue-ehdokkuuden. Republikaanien puoluekokous alkaa 18. kesäkuuta, ja 25. kesäkuuta demokraatit kokoontuvat puoluekokoukseensa ja presidenttiehdokkaat julkaistaan.

Vaa’ankieliosavaltiot paistattelevat huomiossa

Kun presidenttiehdokkaat on valittu, alkaa todellinen vaalitaisto. Siinä jotkin osavaltiot ovat muita kiinnostavampia. Näissä niin sanotuissa vaa’ankieliosavaltioissa (swing states) ei pystytä mielipidemittauksien perusteella povaamaan, kuka ehdokas osavaltiossa voittaa.

Jotkin osavaltiot, esimerkiksi Ohio, ovat usein vaa’ankieliosavaltioita, kun taas muita osavaltioita pidetään poliittisesti melko vakaina. Esimerkiksi demokraattien presidenttiehdokas ei ole voittanut Texasissa sitten vuoden 1976, kun taas republikaanit eivät ole voittaneet Kaliforniassa eivätkä New Yorkin osavaltiossa sitten Reaganin voiton vuonna 1984.

Näiden osavaltioiden huomattavasta koosta huolimatta presidenttiehdokkaat eivät useinkaan uhraa niihin suuria summia rahaa tai aikaa, kun taas pienemmät ja häilyväisemmät osavaltiot voivat hyvinkin olla käynnin, poliittisten puheiden ja mediahuomion arvoisia.

Vanha jää virkaansa presidentinvaalien jälkeen

Presidentinvaalit pidetään aina marraskuun ensimmäisen maanantain jälkeisenä tiistaina. Vaalipäivä, joka määrättiin vuonna 1845, osuu juuri kyseiseen ajankohtaan, koska silloin on syksy eikä talvinen sää vielä vaikeuta matkantekoa äänestyspaikoille.

Marraskuun ensimmäisen maanantain jälkeisen tiistain valinta vaalipäiväksi takasi sen, etteivät vaalit osu koskaan marraskuun 1. päivään, joka on katolinen pyhäpäivä.

Alun perin uusi presidentti astui virkaansa vasta maaliskuussa, koska presidenttiehdokkaalla piti olla riittävästi aikaa matkustaa Valkoiseen taloon, mikä saattoi hevoskärryillä kestää pitkäänkin, mikäli henkilö asui maan toisella laidalla.

Vuonna 1936 virkaanastujaiset siirrettiin tammikuun 20. päivään. Seremoniaan liittyy paljon puheita, tanssiaisia ja paraateja, mutta itse virkavala kestää vain hetken. Virkaanastuminen tapahtuu, kun presidentti vannoo valansa seuraavin sanoin:

”Minä (nimi) lupaan suorittaa uskollisesti tehtäväni Yhdysvaltain presidenttinä ja tehdä kaikkeni Yhdysvaltain perustuslain säilyttämiseksi, suojelemiseksi ja puolustamiseksi.”

Uuden presidentin virkaanastujaisseremonia on melko lyhyt, mutta juhlinta kestää pitkään.

Vaalikampanjoihin uppoaa valtavasti rahaa

Presidentinvaalien vaalikampanjat tulevat hyvin kalliiksi, ja summat vain kasvavat vaali vaalilta. Vuonna 2008 arvioitiin, että Barack Obama ja hänen vastaehdokkaansa Mitt Romney käyttivät kampanjoihinsa yli miljardi dollaria – kumpikin. Tämä on yli kolme kertaa niin paljon kuin vuoden 2004 presidenttiehdokkailta kului rahaa.

Suuri osa erityisesti republikaanipuolueen kampanja-avustuksista tulee maan äveriäimmältä kansanosalta. The New York Timesin viime vuoden lokakuussa teettämän tutkimuksen mukaan 156 yhdysvaltalaisperhettä oli jo lahjoittanut yli 176 miljoonaa dollaria eli noin 165 miljoonaa euroa presidentinvaalitaiston ensimmäisen vaiheen ehdokkaille.

Suurin osa rahoista meni republikaanipuolueen ehdokkaille.