Yhdysvalloilla on ollut historiansa aikana monta presidenttiä, jotka ovat parhaimmillaankin olleet epäpäteviä ja pahimmillaan vähät välittäneet vastuullisesta tehtävästään.
Lyhytnäköiset presidentit estivät useaan otteeseen orjuuden lopettamisen, ja monien historiantutkijoiden mielestä Yhdysvallat olisi voinut välttää vuosina 1861–65 käydyn sisällissodan, mikäli presidenttinä olisi ennen sotaa ollut tehtäviensä tasalla oleva jämäkkä henkilö.
1841–45: Presidentiksi sattumalta – John Tyler
Kun William H. Harrison kuoli vuonna 1841 oltuaan presidenttinä vain kuukauden, lain mukaan piti järjestää uudet vaalit.
Varapresidentti John Tyler nimitytti kuitenkin itsensä presidentiksi ja loi samalla uuden käytännön. Vastustajat alkoivat kutsua oikotietä presidentiksi noussutta Tyleria nimellä ”His Accidency” eli ”hänen sattumoisuutensa”.
LUE MYÖS: Kaikki olennainen Yhdysvaltain presidentinvaaleista
1850–53: Epävarma lukutoukka – Millard Fillmore
Sodan uhatessa Fillmore teki kyseenalaisia myönnytyksiä orjanomistajille.
Varapresidentti Millard Fillmoresta tuli presidentti, kun hänen edeltäjänsä kuoli kesken virkakautensa. Fillmore pelkäsi yli kaiken sotaa etelävaltioiden kanssa ja hyväksyi siksi kompromissin, joka takasi orjanomistajille aiempaa enemmän valtaa.
Monet pitivät ratkaisua virheenä, ja esimerkiksi sanomalehti The New York Times kirjoitti: ”On sääli, että presidentti Fillmore pitää orjuutta poliittisena eikä moraalisena ongelmana.”
Lukumiehenä tunnettua Fillmorea järkytti orjuutta enemmän se, ettei Valkoisessa talossa ollut kirjastoa, ja hän keskittyikin sisäpolitiikan sijasta kirjaston perustamiseen.
1853–57: Vihattu sodanlietsoja – Franklin Pierce
Franklin Pierce oli kotoisin pohjoisvaltioista, mutta politiikassa hän kannatti etelävaltioita. Häntä pidettiin heikkona ja helposti johdateltavana.
Vuonna 1854 hän tuki muun muassa lakia, joka salli orjuuden Nebraskassa ja Kansasissa. Pierce sai paljon vihamiehiä, kun hän kannatti sotaa Espanjaa vastaan maiden kiistellessä Kuuban hallinnasta.
1857–61: Sota oli syttyä huhujen vuoksi – James Buchanan
”Utahin sota” tuhosi presidentti Buchananin uskottavuuden.
Vastavalitulle presidentille James Buchananille kerrottiin vuonna 1857 Utahissa asuvien mormonien suunnittelevan kapinaa.
Hän ei tutkinut asiaa tarkemmin vaan määräsi armeijan liikekannalle. Onneksi lumimyrsky pysäytti joukot Wyomingiin ennen kuin ne ehtivät hyökätä, ja asia saatiin selvitettyä rauhanomaisesti.
Utahin kiista kuitenkin syvensi Yhdysvaltojen poliittista kahtiajakoa ja ajoi maata kohti sisällissotaa.
1865–69: ”Tämä maa kuuluu valkoihoisille” – Andrew Johnson
Andrew Johnsonista tuli presidentti pian sisällissodan päättymisen jälkeen. Hän tärkein tehtävänsä olisi ollut yhdistää sodan repimä valtio, mutta hän paljasti pian todellisen karvansa kumoamalla veto-oikeudellaan lain, joka olisi taannut vapautetuille orjille kansalaisoikeudet.
Johnson jopa kirjoitti avoimesti: ”Tämä maa kuuluu valkoihoisille, ja minun ollessani presidenttinä valkoihoisten eduksi sitä myös hallitaan.”
1869–77: Sotasankari oli surkea presidentti – Ulysses S. Grant
Grant osoitti, että hyvät kenraalit eivät välttämättä ole hyviä poliitikkoja.
Sisällissodan sankariksi noussut pohjoisvaltioiden kenraali Ulysses S. Grant valittiin presidentiksi vuonna 1869.
Alku näyttikin lupaavalta: presidentti hyväksyi orjien kansalaisoikeuksia tukevia lakeja ja taisteli Ku Klux Klania vastaan. Toisaalta hän myös nimitti vanhoja aseveljiään korkeisiin poliittisiin virkoihin, joihin nämä eivät olleet lainkaan päteviä.
Myös korrputio rehotti. Grantin aikaa presidenttinä kuvaa hyvin se, että poliittista epäpätevyyttä ja epärehellisyyttä alettiin hänen kahdella kaudellaan kutsua nimellä ”grantismi”.
1921–23: Heikkotahtoinen visionääri – Warren G. Harding
Hardingilta puuttui lujuutta, ja uhkapelit kiinnostivat häntä
politiikkaa enemmän.
Warren G. Hardingilla riitti lennokkaita ideoita, mutta ne jäivät useimmiten toteuttamatta, sillä hän kaihtoi ristiriitoja. Politiikan sijaan hän keskittyi golfin peluuseen ja naisten kanssa pelehtimiseen.
Hänen sisäministerinsä myönsi lahjuksia vastaan eräälle öljy-yhtiölle yksinoikeuden runsaaseen öljyesiintymään. Presidentti Harding tiesi lahjuksista mutta antoi asian olla.
Omat puutteensa hän kuitenkin tunnisti, ja totesi kerran avustajilleen: ”En sovi tähän tehtävään. Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä presidentiksi.”
1929–33: Hoover vaikutti karkealta ja kylmältä – Herbert Hoover
”Hooverville”-hökkelikylät, joita lamavuosina nousi eri puolille Yhdysvaltoja, toivat presidentti Hooverille kyseenalaista kunniaa.
Herbert Hooverin valinta presidentiksi osui yksiin 1930-luvun alun syvän laman kanssa. Hoover yritti elvyttää taloutta alentamalla veroja mutta kieltäytyi käyttämästä valtion varoja miljoonien työttömien avustamiseen, mikä teki hänestä erittäin epäsuositun.
Presidentin kehnot viestintätaidot vain pahensivat tilannetta ja välittivät vaikutelmaa karkeasta ja välinpitämättömästä valtionpäämiehestä.
Hooverin päätös määrätä korkeat tuontitullit muualta maailmasta tuotaville tuotteille pahensi talouskriisiä entisestään. Ratkaisua on pidetty yhtenä Hooverin pahimmista virheistä.