Juhlat Valkoisessa talossa: ”Naisia pyörtyili ja miehet kulkivat verissä päin”

Washington, USA, 11.3.1829

Rouva Kirkpatrickille

Torstaiaamu. Jätin lopun tästä paperi­arkista tyhjäksi presidentin virkaanastujaisten kuvailua varten.

Ne eivät olleetkaan mikään mitätön juttu vaan varsin suurellinen tilaisuus ja hyvin vaikuttava ja majesteettinen näky.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä ­kaikista ­yhteiskunnan kerroksista oli kerääntynyt suureksi joukoksi Capitolin ympärille.

Kaikki tuijottivat tiiviisti rakennuksen julki­sivua hyvässä järjestyksessä odottaen, että presidentti astuisi ulos pylväiden reunustamalle tasanteelle.

Lopulta ovi avautui, ja ulos astui ­harmaahapsinen vanha mies. Hän kääntyi ja tervehti väkijoukkoa syvään kumartaen, ja kansa vastasi tervehdykseen innostuneilla huudoilla.

Sitten kukkulalla ­kajahtivat tykinlaukaukset mer­kiksi siitä, että presidentti oli ­vannonut virkavalansa.

Me seisoimme terassin etelänpuoleisilla portailla ja näimme sieltä kenraalin seu­rueineen ratsastavan presidentin virka-­asunnolle johtavaa leveää katua pitkin. Seurue eteni hyvin verkkaisesti, sillä ­väkijoukko hidasti sen kulkua.

Vaikka olimme kaukana, erotimme presidentin selvästi, sillä toisin kuin muut seurueensa jäsenet, hän oli paljain päin osoittaen siten olevansa palvelija hallitsijansa – kansan – edessä.

Capitolin eteläpuoli oli tungokseen asti täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan sankariaan.

”Tuolla hän on, tuolla hän on, nyt näen hänet!”, kuului joka puolelta. ”Missä?” joku kysyi. ”Tuolla – hän on tuo valkohiuksinen, tuo on vanha kenraali, tuo on Andrew Jackson.”

Hänen perässään kulki sankoin joukoin maalaisia, hienoja herroja, nuorukaisia, naisia, lapsia, valkoisia ja mustia. Osa kulki jalan, osa ratsasti ja osa ajoi vaunuilla, mutta kaikilla oli sama suunta: presidentin virka-asunto.

Mekin seurasimme mukana mutta jouduimme pian pettymään. Katu ja talon edessä oleva aukio olivat niin täynnä ­ihmisiä, ettemme päässeet lähellekään virka-asuntoa.

Päivä oli kaunis ja näkymä niin elähdyttävä, että päätimme kuluttaa aikaa kävelemällä. Pasteerasimme edestakaisin, kunnes kello oli melkein kolme. Siinä vaiheessa luovutimme ja menimme kotiin.

Jokin ajan kuluttua meille tultiin kertomaan, että presidentin asunnon edustalla oleva väkijoukko oli kutistunut siinä määrin, että mekin voisimme päästä hyvin ­sisään.

Tällä kertaa meitä ­onnistikin, mutta millaista näkyä jouduimmekaan todistamaan!

Kaikki ­arvokkuus oli tiessään, ja virka-asunnon huoneissa oli käynnissä aikamoinen mellakka, jossa oli mukana niin nuorukaisia, mustia, naisia kuin lapsiakin. Millainen häpeä se olikaan, millainen häpeä!

Minkäänlaista poliisivartiota ei ollut järjestetty, ja koko talo oli täynnä sekalaista väkeä.

Saimme kuulla, että kansa oli tallonut, ­tukahduttanut ja repinyt presidentin miltei hengiltä, kun he olivat ­innoissaan tungeksineet paiskaamaan kättä Old Hickoryn* kanssa.

Lopulta presidentti oli joutunut pakenemaan takaovesta ja piiloutumaan Gadsbyn hotelliin, johon hän oli majoittunut.

Virvokkeista kamppailleet ihmiset olivat myös rikkoneet tuhansien dollarien edestä hienoa lasia ja posliinia.

Punssia ja muita juomia oli tarjolla sangoissa ja suurissa maljoissa, mutta vaikka juomaa olisi kannettu sisään tynnyri­kaupalla, jäätä ja limonaatia ja kakkua ei mitenkään olisi riittänyt kaikille niille 20 000 ihmiselle, joita paikalla ­väitettiin – kenties hieman liioitellen – tuona päivänä olleen.

Naisia pyörtyili ja miehet kulkivat verissä päin. Sekasorto oli sanoinkuvaamaton. Kerran sisälle päässeet eivät päässeet enää ulos, vaan he joutuivat kiipeämään ulos ikkunoista. Niin täyttä siellä oli.

Jossakin vaiheessa yrittäessään paeta paikalta presidentti oli joutunut puristuksiin seinää vasten eikä olisi varmaan päässyt pinteestä, jollei muutama herra olisi asettunut muuriksi hänen ja ­väkijoukon väliin.

Väkijoukon paine oli niin valtava, että eversti Bomford, joka oli yksi edellä mainituista herroista, kertoi pelänneensä, että heidät rusennettaisiin maahan tai presidenttiä vasten.

Juuri silloin joku ystävällinen sielu oli avannut ikkunat niin, että ihmiset pääsivät ulos. Onneksi, sillä muuten tilanne olisi varmasti päättynyt tragediaan.

Kukaan ei ollut varautunut sellaiseen väenpaljouteen. Vieraiksi odotettiin ­lähinnä hienoja herroja ja rouvia, eikä ­kukaan ollut kuvitellutkaan, että kansa ­ilmaantuisi paikalle niin suurin joukoin.

Se oli kuitenkin kansan päivä, hän on kansan presidentti ja kansa päätti. Luoja varjele, ettei kansa jonakin päivänä päätä hylätä päättäjiään ja lakia ja järjestystä.

Pelkään näet, että valtaan päästyään ­valistuneista ja vapaista miehistä tulee kaikkein raaimpia ja despoottisimpia tyranneja. Se on nähty ennenkin.

Presidentin virka-asunnossa näkemäni sekasortoinen väkijoukko toi mieleeni kertomukset kansanjouk­kojen tunkeutumisesta Tuileriesiin ja Versaillesiin.

Luultavasti kaikki matot ja huonekalut ovat pilalla, sillä kadut olivat kuraisia ja suurin osa ­ihmisistä oli liikkeellä jalan.

Jälkikirjoitus

Jackson kannattajineen perusti nykyisen demokraattisen puolueen, josta tuli maaseudun köyhien, kaupunkien työläisten ja köyhien valkoihoisten siirtolaisten ­äänitorvi. Yhdysvaltojen alkuperäis­väestön puolue sen sijaan leimasi valtion ­vihollisiksi, mikä johti myöhemmin ­intiaanien joukkomurhiin ja pakkosiir­toihin heidän perinteisiltä asuinseuduiltaan.