Andrew Jacksonin otsakiehkura hyppi ja pomppi, kun hän arvosteli äänekkäästi poliittisia vastustajiaan.
Hän vaikutti karkealta ja puhui kiertelemättä ja kaartelematta, toisin kuin useimmat aikansa poliitikot.
Korruptoituneet poliitikot, pankkiirit ja rahamiehet olivat ”Babylonin portto”, jotka hän ”lakaisisi vallasta” päästyään Washingtoniin, Jackson maalaili.
Hän antoi ymmärtää, että jos joku asettuisi hänen tielleen, siitä ei hyvä seuraisi.
Donald Trumpin tavoin Jacksoniakin pidettiin nousukkaana, jolla ei ollut riittävästi käytännön poliittista kokemusta.
Hänen vastustajansa vakuuttelivat kilpaa, ettei Jackson soveltuisi maan korkeimpaan virkaan ja johtamaan laille ja oikeudelle perustuvaa hallitusta.
Andrew Jackson kuitenkin veti kuin magneetti puoleensa kannattajia niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudesta.
Hän hyödynsi vaalikampanjassaan heidän vihaansa Yhdysvaltojen eliittiä kohtaan.
Monien mielestä kapina suljettuja vallan kabinetteja ja rikkaiden hyvä veli -kerhoja vastaan oli juuri sitä, mitä tarvittiin.
”On valitettavaa, että rikkaat ja mahtavat tulkitsevat hallinnon sääntöjä omaksi edukseen.” Andrew Jackson
Trumpin tavoin myös Andrew Jackson hyökkäsi pidäkkeettä poliittisia vastustajiaan vastaan.
Jackson syntyi pieneen mökkiin syrjäseudulla
Andrew Jackson varttui kaukana Washingtonin poliittisista ympyröistä ja itärannikon mahtiperheistä. Hän syntyi vaatimattomiin oloihin irlantilaisille siirtolaisvanhemmille nykyisten Pohjois- ja Etelä-Carolinan rajamailla.
Nuorena miehenä Jackson ansaitsi omaisuuden maa- ja kiinteistökeinottelulla. 1800-luvun alussa nuoressa Yhdysvalloissa oli tarjolla runsaasti halpaa maata, jos sen vain osasi ottaa. Jackson hankki liikekumppaninsa kanssa maata etelävaltioista ja myi sen sitten eteenpäin suurella voitolla.
Jos maanomistajat olivat intiaaneja, Jackson ei arkaillut turvautua uhkailuun tai kiusantekoon saadakseen haluamansa. Kaupoilla Jackson rikastui, sodassa hän hankki mainetta ja kunniaa.
Hän taisteli kenraalina Englantia vastaan vuonna 1812 ja saavutti sankarin aseman voittamalla britit New Orleansissa ja ajamalla heidät pois Louisianasta.
Sotasaavutukset tekivät Jacksonista maailmankuulun ja avasivat hänelle tietä poliittisella uralla.
Kunnianhimonsa kasvaessa Jackson hyödynsi ahkerasti sotilasuraansa osoittaakseen olevansa pätevä ja toimintavalmis johtaja. Heti sodan jälkeen julkaistussa kirjassa hän esimerkiksi rehenteli teloittaneensa sotilaitaan, jolleivät nämä totelleet käskyjä.
”Ei ole mitään syytä uskoa, että maailmaa voisi johtaa ilman verenvuodatusta. Myös siviilihallinnon miekka saa ja sen pitää olla armoton ja verinen”, hän tarkensi periaatteitaan.
Myös kaksintaistelut täydensivät sitä karskia imagoa, jonka kiivasluonteinen Jackson mielellään antoi itsestään. Joidenkin lähteiden mukaan hän osallistui noin sataan kaksintaisteluun, joista useimmat tosin päättyivät siten, että osapuolet laukaisivat aseensa ilmaan ja kättelivät.
Vuonna 1806 Jacksonin palvellessa everstinä Tennesseen armeijassa hän kuitenkin tappoi miehen kaksintaistelussa.
Mies oli nimeltään Charles Dickinson, ja hän oli loukannut Jacksonin vaimoa sekä syyttänyt Jacksonia huijaamisesta vedonlyönnissä. Jackson haastoi Dickinsonin kaksintaisteluun, vaikka tunsi tämän maineen tarkka-ampujana.
Andrew Jackson laskelmoi, että hänellä olisi mahdollisuus, jos Dickinson saisi ampua ensin eikä laukaus olisi tappava. Hän pukeutui paksuun takkiin, joka peitti hänen kehonsa muodot.
Kaksintaistelussa Dickinson laukaisi aseensa ensimmäisenä ja osui Jacksonia rintaan. Luoti pysähtyi senttimetrin päähän tämän sydämestä.
Jackson tähtäsi huolellisesti ja ampui sitten Dickinsonia mahaan niin, että tämä kuoli haavoihinsa myöhemmin.
Presidentti Jacksonin aloittama intiaanien pakkosiirto johti tuhansien intiaanien kuolemaan.
Jackson kulki skandaalista toiseen
Kovin moni Washingtonissa ei pitänyt Jacksonia vakavasti otettavana ehdokkaana, kun hän vuonna 1828 ilmoittautui presidenttikilpaan.
Jakcsoniin yhdistettiin monia skandaaleja: väitettiin, että hänen vaimonsa avioero edellisestä miehestään ei ollut vielä selvä, kun hän avioitui Jacksonin kanssa; Jacksonin lukuisten kaksintaisteluiden vihjattiin kertovan hallitsemattomasta temperamentista; lisäksi paheksuttiin sitä, että hän oli teloittanut omia joukkojaan sodassa.
Pilapiirtäjät kävivät häpeilemättä Jacksonin kimppuun ja kuvasivat hänet ruoskaa ja pistoolia heiluttelevana moukkana, jolla oli hurjat, punaisina verestävät silmät. Jacksonin ajoitus oli kuitenkin täydellinen.
Äänioikeus oli aiemmin kuulunut vain valkoisille, varakkaille miehille, mutta vuonna 1828 se laajennettiin koskemaan kaikkia valkoisia miehiä.
Lukuisat uudet äänestäjät ottivat omakseen kansanomaisen Jacksonin, joka perusti uuden, monia äänestäjiä puhuttelevan demokraattisen puolueen.
Äänestäjät arvostivat Jacksonin suorasanaisuutta – hän esimerkiksi kutsui yhtä kolmesta vastaehdokkaastaan presidentinvaaleissa ”Lännen Juudakseksi, jolla tulee olemaan samanlainen loppu (kuin Raamatun Juudaksella)”.
Demokraattien maskotiksi valikoitui aasi, koska Jackson oli itse niin itsepäinen.
Jacksonin tärkein vaaliase oli kuitenkin väite, että itärannikon rikkaat perheet olivat haalineet kaiken vallan ja tekivät päätöksiä, jotka hyödyttivät vain heidän omaa rahapussiaan mutta eivät valtiontaloutta.
Andrew Jackson ei suinkaan ollut aivan väärässä, sillä lahjukset, ystävänpalvelukset ja hämärät liiketoimet poliitikkojen ja rahamiesten välillä olivat arkea 1820-luvun Washingtonissa. Monet senaattorit saivat pankeilta ja suuryrityksiltä merkittäviä palkkioita tarkemmin määrittelemättömistä palveluksista.
Epäilyttävät bisnekset ulottuivat aivan vallan huipulle asti. Esimerkiksi upporikas liikemies John Jacob Astor oli antanut sittemmin presidentiksi nousseelle James Monroelle merkittävän korottoman lainan epäilyttävän pitkällä laina-ajalla. Astor sai puolestaan erittäin tuottavan monopolin turkiskauppaan.
Monroe maksoi lainan takaisin vasta 15 vuotta myöhemmin, kaksi vuotta sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Valkoisesta talosta vuonna 1825.
Yhdysvaltalaiset pankit olivat vielä oma lukunsa. Kun tavallisten ihmisten oli vaikea saada lainaa, finanssiruhtinaat kahmivat rahaa pankeista mielin määrin. Äänestäjien mielestä kaikelle tälle oli
tultava loppu.
Jacksonille olikin monin tavoin eduksi se, että hänen vaarallisin kilpailijansa vaaleissa, John Quincy Adams, oli entisen presidentin poika ja kuului suljettuun valtaeliittiin.
Uusille äänestäjille oli varsin selvää, kumpi kahdesta kandidaatista ajaisi heidän asioitaan.
Andrew Jacksonista tuli Yhdysvaltojen sankari Britannian-vastaisessa sodassa 1812–1815.
BridgemanJackson kutsui kansaa Valkoiseen taloon
Vaikka Jackson oli vaaleissa altavastaaja, hän voitti selvästi, ja 4. maaliskuuta 1829 hänestä tuli Yhdysvaltain seitsemäs presidentti.
Vahvistaakseen antamaansa kansanmiehen kuvaa hän kutsui kaikki halukkaat Valkoiseen taloon juhlimaan voittoa jäätelön ja punssin voimalla.
Presidentin virka-asuntoon saapui tuhansia kansalaisia yhteiskunnan alimmista luokista. Huonekaluja kaatui, porsliinia rikkoontui ja lopulta Jackson piti saattaa turvaan, jottei väkijoukko olisi rusentanut häntä kuoliaaksi.
Virkaan päästyään Jackson ryhtyi heti hävittämään korruptiota ja aloitti muun muassa virkakierron. Sen tarkoitus oli estää, että ihmiset olisivat liian pitkään samassa virassa ja alkaisivat pitää sitä itsestäänselvyytenä.
Hän kävi myös kovin ottein pankkien kimppuun, joita hän kutsui ”monipäiseksi hirviöksi” ja laitoksiksi, jotka ”tekevät rikkaista rikkaampia ja valtaapitävistä mahtavampia”.
Andrew Jackson uudisti myös vallanjakoa Washingtonissa. Yhdysvaltojen ensimmäiset presidentit olivat esiintyneet maanisinä, jotka ennen kaikkea valvoivat, että kongressi ei riko perustuslakia. Jackson halusi itse määrätä poliittisen päiväjärjestyksen ja muun muassa päättää valtion talouspolitiikasta.
Kun ensimmäiset kuusi presidenttiä olivat estäneet kongressin lakiehdotuksen toteutumisen vetolla yhteensä kuusi kertaa, Jackson käytti veto-oikeuttaan kaksitoista kertaa.
Hän myös huolehti siitä, että ulkovallat asioivat jatkossa vain presidentin, eivät sekä presidentin että kongressin kanssa, kuten aiemmin oli tehty.
Oltuaan kaksi vuotta virassa Jackson irtisanoi koko hallituksen, koska hän ei enää luottanut yhteenkään ministeriinsä. Sen sijaan hän kokosi neuvoston seitsemästä lähimmästä ystävästään.
Poliittiset vastustajat kutsuivat häntä ”Kuningas Andrew’ksi” ja pelkäsivät, että maa oli luisumassa kohti diktatuuria.
Joidenkin amerikkalaisten kerrottiin matkustaneen jopa 800 kilometrin päästä Washingtoniin osallistuakseen Jacksonin virkaanastujaisiin.
Jacksonin rautainen ote piti
Vastustajien arvostelusta huolimatta suosittu presidentti valittiin uudelleen, ja hän keräsi tililleen myös muita merkittäviä voittoja.
Jacksonin aikana Yhdysvallat maksoi koko valtionvelkansa niin, että se oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa täysin velaton.
Hän onnistui myös pitämään maan yhtenäisenä aikana, jolloin orjavaltio Pohjois-Carolina uhkasi irtautua liittovaltiosta.
Andrew Jackson pani kapinoivan osavaltion kuriin uhkauksilla ja sotilaallisella väliintulolla.
Andrew Jackson osoittautui muuksikin kuin pelkäksi karkeaksi moukaksi, mutta virkakautensa lopuksi hän toki vielä lausahti kahdesta pahimmasta vastustajastaan: ”Kadun vain kahta asiaa: sitä, etten ampunut Henry Clayta, ja sitä, etten hirttänyt John C. Calhounia.”