Hugh Glass jätettiin kuolemaan
"Pidä kiirettä”, John Fitzgerald sähisi ja tönäisi toveriaan Jim Bridgeriä. Miehet keräsivät hätäisesti ruokatarvikkeensa, aseensa ja tulentekovälineensä silmäillen samalla hermostuneesti kolmatta miestä, joka makasi hajoamaisillaan olevilla paareilla.
Mies oli 43-vuotias Hugh Glass, ja hän oli huonossa kunnossa. Hän oli joutunut harmaakarhun raatelemaksi muutama päivä aiemmin, ja hänen tilansa oli heikentynyt päivä päivältä.
Kaksi miestä oli jäänyt pitämään hänestä huolta, kun muut metsästysjoukon jäsenet olivat jatkaneet matkaansa.
Nyt miehet olivat saaneet tarpeekseen. Glass näytti vetelevän viimeisiään, ja arvokkaat turkikset odottivat. ”Hän kuolee joka tapauksessa”, Fitzgerald kuiskasi Bridgerille kyräillessään heidän puolitiedotonta toveriaan.
Sitten hän otti Glassin kiväärin ja tavarat, ja taakseen katsomatta miehet lähtivät ja jättivät Glassin makaamaan paareilleen.
Hän oli kuolettavasti haavoittunut ja satojen kilometrien päässä lähimmästä turkisasemasta, eikä hänellä ollut asetta eikä ruokaa.
Turkikset houkuttelivat kohti tuntematonta
Oli vuosi 1823, ja aiemmin tutkimattomille alueille Mississippijoen länsipuolelle oli alkanut saapua paljon metsästäjiä nahkojen ja turkisten toivossa.
Yhdysvallat oli ostanut alueen vain kaksikymmentä vuotta aiemmin, ja noissa valtavissa erämaissa oli harvoin nähty valkoista miestä.
Ajat olivat kuitenkin muuttuneet, ja vastaperustettu turkisalan yhtiö The Rocky Mountain Fur Company oli alkanut lähettää kokeneita turkismetsästäjiä yhä pidemmälle länteen hankkimaan arvokkaita majavien ja amerikansaukkojen nahkoja.
Myös Hugh Glass oli pestautunut yrityksen palvelukseen, minkä vuoksi hän nyt oli erämaassa Missourijoen sivujoella. Kun hänen toverinsa hylkäsivät hänet, hän oli päivien matkan päässä lähimmästä valkoihoisten asutuksesta, Fort Kiowasta.
Fort Kiowa ei ollut nimestään huolimatta varuskunta. Mahtipontisen nimen taakse kätkeytyi pieni paaluaidan ympäröimä turkisasema.
Sen oli perustanut edellisenä vuonna pari turkisyhtiötä, ja se sijaitsi 900 kilometrin päässä St. Louisista, joka oli tuohon aikaan Yhdysvaltojen uloin tukikohta ennen luoteessa levittäytyvää laajaa tutkimatonta preeriaa ja vuoristoa.
Matka kulki vaarallisten seutujen läpi
Tapahtumat olivat saaneet alkunsa muutamaa päivää aikaisemmin, loppukesällä 1823, kun Hugh Glass oli 12 muun turkismetsästäjän kanssa edennyt pitkin Missourijoen rantaa itikoiden inistessä ympärillään.
Maasto oli vaikeakulkuista, ja miehet olivat väsyneitä. He joutuivat taivaltamaan milloin pehmeässä, soisessa maastossa, milloin jyrkillä kallioilla tai tiheässä, lähes läpipääsemättömässä havumetsikössä.
Kaikki olivat The Rocky Mountain Fur Companyn värväämiä, ja heidän tarkoituksenaan oli ehtiä talveksi Kalliovuorilla olevaan metsästysmajaan ja saalistamaan turkiseläimiä, joiden arvokkaat nahkat he voisivat myöhemmin myydä lännessä.
Miehet kulkivat eteenpäin hiljaisuuden vallitessa, sillä yksikin huuto tai laukaus voisi herättää epätoivottua huomiota alueen asukkaissa.
Metsästäjät olivat syvällä intiaanien mailla alueella, jossa eli monia enemmän tai vähemmän vihamielisiä intiaaniheimoja, kuten sioux’ita, arikaroja, hidatsoja, minitareja, cheyennejä, crow’ita, assiniboineja ja mustajalkoja.
Varovaisuus oli siis tarpeen, ja joukon konkari, nelikymppinen Hugh Glass tiesi sen erityisen hyvin.
Hän oli voimakasrakenteinen mies, jolla oli musta kokoparta ja jonka muhkeiden kulmakarvojen alta katseli kaksi tarkkaavaista silmää. Hän oli henkilökohtaisesti kokenut, miten vihamieliset intiaanit kohtelivat valkoihoisia.
Muutamia vuosia aikaisemmin hän oli jäänyt ystävineen pawneeheimon vangiksi. Glass joutui näkemään, miten hänen ystävänsä poltettiin elävältä rituaalijuhlissa.
Glassin onneksi heimon päällikkö otti hänet siipiensä suojaan. Glass jäi heimon luo ja eli muutaman vuoden ”valkoisena intiaanina” opetellen heidän elämäntapojaan, kunnes hänet päästettiin lopulta vapaaksi.
Sittemmin Glass oli osallistunut useisiin intiaanien vastaisiin taisteluihin alueella. Hän tiesi, että monet intiaanit vihasivat turkismetsästäjiä, ja pyrki oman turvallisuutensa vuoksi aina kulkemaan hieman erillään muusta metsästäjäjoukosta.
Karhu hyökkäsi Glassin kimppuun
Hugh Glass kulki tapansa mukaan muun joukon edellä aamulla 23. elokuuta. Miehet olivat edenneet pitkin Missourijokea jo hyvän matkaa, yli tuhat kilometriä luoteeseen lähtöpaikastaan St. Louisista.
Täällä joki oli leveimmillään, ja matalia ruohon peittämiä kukkuloita näytti riittävän silmänkantamattomiin. Muut miehet eivät nähneet Glassia, joka oli keräämässä marjoja muutaman sadan metrin päässä ryhmästä, mutta äkkiä he kuulivat laukauksen ja sitä seuranneen kauhistuttavan huudon.
Miehet olivat varmoja, että Glass oli joutunut tulitaisteluun intiaanien kanssa, ja riensivät hänen avukseen. Heitä odotti kuitenkin yllätys, sillä vastassa olikin valtava harmaakarhu, joka retuutti Glassia valtavilla käpälillään.
Glass yritti kerta toisensa jälkeen päästä jaloilleen, mutta haavoittunut ja raivostunut karhu paiskasi hänet aina takaisin maahan.
Muut miehet ehtivät seurata vain hetken toverinsa ja lähes kaksimetrisen karhun kamppailua, sillä samassa kaksi karhunpentua lähti laukkaamaan heitä kohti, ja miehet pakenivat paniikissa eri suuntiin.
Pari heistä hyppäsi jokeen, josta he näkivät, miten karhu lopulta päästi otteensa Glassista ja katosi metsään pentujensa kanssa.
Glass oli ennättänyt laukaista aseensa ennen kuin karhu oli käynyt hänen kimppuunsa. Ilmeisesti myös karhu oli haavoittunut osumasta niin pahasti, että se oli lopulta päättänyt paeta.
Metsästäjät pelkäsivät mustajalkoja
Kun karhuvaara näytti olevan ohi, miehet palasivat kukin tahoiltaan auttamaan Glassia. Heitä kohdannut näky järkytti syvästi jopa joukon kokeneimpiakin metsästäjiä.
Glassia hädin tuskin enää edes tunnisti ihmiseksi. Karhu oli raadellut terävillä kynsillään ja hampaillaan hänen päätään, kasvojaan, rintaansa ja selkäänsä, ja syvästä haavasta hänen kaulassaan pulppusi verta hengityksen tahtiin.
Miehet laskivat hänellä viisitoista avohaavaa, jotka normaaleissakin olosuhteissa tietäisivät varmaa kuolemaa. Lisäksi Glassin toinen jalka oli murtunut hänen kamppaillessaan karhun kanssa.
Tilanne näytti toivottomalta. Miehet kaatoivat tilkan brandyä pahoin kärsineen toverinsa suuhun ja totesivat hänen edelleen hengittävän. Hän ei kuitenkaan sanonut sanaakaan vaan tuijotti vain tyhjyyteen.
Ryhmän johtaja Andrew Henry oli pahan pulman edessä. Metsästäjät olivat nyt vihamielisten mustajalkaintiaanien alueella.
Mustajalat olivat ottaneet jo useasti yhteen sekä turkismetsästäjien että armeijan kanssa, ja Henry tiesi tuskallisen hyvin, että ryhmän oli jatkettava matkaansa mahdollisimman nopeasti.
Glassin kiväärin ääni oli varmasti kiirinyt yli ruohotasankojen ja herättänyt intiaanien huomion. Toisaalta Henry tiesi myös, etteivät he voineet jättää pahasti haavoittunutta miestä oman onnensa nojaan.
Se murentaisi pahoin metsästäjien yhteishenkeä ja heikentäisi Henryn asemaa pienen joukon johtajana.
Niinpä miehet rakensivat pienet paarit ajopuista ja oksista, ja sitten he nostivat Glassin paareille kuljettaakseen häntä mukanaan.
Ei ollut puhettakaan takaisin kääntymisestä, vaan tavoite oli edelleen metsästysmaja Yellowstonessa. Paarien kantaminen osoittautui kuitenkin odotettua hankalammaksi.
Maasto vaihteli ruohoaavikoista tiheään, matalaan pensaikkoon ja pehmeään hiekkamaahan, ja Glassin roteva ruumis heilui hallitsemattomasti paareilla miesten kantaessa häntä vaikeakulkuisen maaston läpi.
Näin jatkui muutaman päivän ajan, ja miesten turhaantuminen kasvoi vähitellen. Pahoista haavoistaan huolimatta Glass ei suostunut kuolemaan, ja intiaanit saattaisivat hyökätä millä hetkellä hyvänsä.
Moni alkoi jo kyseenalaistaa koko pelastustoimen vedoten siihen, että he eivät olleet mitään velkaa miehelle, joka oli halunnut kulkea erillään porukasta ja ottanut siten tietoisesti ison riskin.
Hugh Glassin elämä riippui kahdesta nuorukaisesta
Andrew Henry havaitsi kapinan kytevän, ja kun miehet kuudentena päivänä karhun hyökkäyksestä saapuivat pieneen metsikköön, jonka keskellä virtasi puro, hän päätti, ettei Glassia kuljetettaisi enää mukana.
Hän lupasi kahdeksan dollaria mieheen niille, jotka suostuisivat jäämään Glassin seuraksi odottamaan tämän kuolemaa ja haudatakseen hänet sen jälkeen.
Ehdotus ei ensin herättänyt vastakaikua, mutta lopulta 23-vuotias John Fitzgerald ja 19-vuotias Jim Bridger ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi.
Glass ei itse pystynyt sanomaan sanaakaan, sillä hän häilyi tajunnan rajamailla, kun Fitzgerald ja Bridger hyvästelivät muut miehet.
Hänen kohtalonsa oli nyt noiden kahden kokemattoman nuoren miehen varassa. Päivät kuluivat samanlaisina. Fitzgeraldilla ja Bridgerillä ei ollut muuta tekemistä kuin pitää vahtia intiaanien varalta ja tarkkailla kuolevan miehen pulssia.
Välillä he juottivat hänelle hieman purosta hakemaansa vettä. Kun kuutisen päivää oli kulunut eikä tilanne näyttänyt muuttuvan mihinkään suuntaan, Fitzgeraldin kärsivällisyys loppui.
Glass sinnitteli yhä hengissä mutta ei näyttänyt toipumisen merkkejä. Hän oli kuumeinen ja hikoili välillä vuolaasti, ja Fitzgerald uskoi, että oli vain ajan kysymys, milloin hän heittäisi henkensä.
Vähitellen hän sai vakuutettua nuoremmalle Bridgerille, että kuusi päivää kuolevan miehen seurassa riitti.
He olivat tehneet tehtävänsä ja ansainneet kahdeksan dollariansa, ja oli kaikkien edun mukaista, että he jatkaisivat matkaansa liittyäkseen muiden miesten seuraan Yellowstonessa.
Hetken epäröityään Jim Bridger myöntyi. Miehet pakkasivat nopeasti tavaransa mutta eivät tyytyneet ottamaan mukaansa vain omia varusteitaan. He ryöstivät Glassin tavaroista tulentekovälineet, veitsen ja kirveen.
Sekään ei kuitenkaan riittänyt, vaan he ottivat myös Glassin kiväärin. Sen jälkeen he kaivoivat maahan pienen kuopan ja raahasivat kuumeesta tiedottoman Glassin sen pohjalle, jotta edes näyttäisi siltä, että hänet oli haudattu, jos joku joskus löytäisi hänen ruumiinsa.
Miehet peittivät Glassin karhuntaljalla ja lähtivät sitten matkoihinsa.
Ajatus kostosta heräsi
Kukaan ei tiedä, miten kauan Glass makasi kuopassaan. Vähitellen hän kuitenkin tuli tajuihinsa ja hapuili ensi töikseen kivääriään, jota hän yleensä aina piti vierellään.
Hänen kätensä tavoitti vain tyhjää. Glass nousi vaivalloisesti kyynärpäidensä varaan ja katseli ympärilleen. Fitzgeraldia ja Bridgeriä ei näkynyt missään, eikä myöskään Glassin varusteita, lukuun ottamatta pientä maassa lojuvaa kattilaa.
Hän joutui havahtumaan karuun todellisuuteen: hän oli aseettomana vihamielisessä erämaassa, jossa oli lähes mahdoton selviytyä ilman kivääriä. Glass tunsi vihan nousevan sisällään, ja sillä hetkellä hän päätti kostaa.
Toivuttuaan hän etsisi käsiinsä hänet hylänneet miehet ja tappaisi nämä. Nyt jos koskaan Glassilla oli käyttöä niille tiedoille ja taidoille, joita hän oli oppinut pawneeheimon luona viettäminään vuosina.
Iltapäivällä hän huomasi kalkkarokäärmeen, joka makasi liikkumatta paikoillaan jonkin matkan päässä. Se oli juuri aterioinut ja sulatteli nyt kaikessa rauhassa ateriaansa.
Glass otti kiven ja ryömi hitaasti eteenpäin kivi kädessään. Päästyään tarpeeksi lähelle hän iski käärmettä kivellä päähän ja väänsi sitten sen pään irti paljain käsin. Illallinen oli turvattu.
Glass vietti metsikössä vielä muutaman päivän odotellen kuumeensa hellittämistä. Hän pysyi hädin tuskin jaloillaan, ja hän kyyristelikin suuren osan aikaa matalana keräten juuria ja marjoja sammakoista, kovakuoriaisista ja käärmeistä koostuvan ravintonsa täydennykseksi.
Ajatus kostosta John Fitzgeraldille ja Jim Bridgerille täytti hänen mielensä ja antoi hänelle voimaa jaksaa.
Glass ymmärsi, että hänen ainoa toivonsa oli pyrkiä takaisin Fort Kiowaan, jossa oli turkisyhtiön kauppa-asema.
Sieltä hän saisi itselleen aseen, ja oli erittäin todennäköistä, että Fitzgerald ja Bridger tulisivat jossakin vaiheessa Fort Kiowaan palatessaan Yellowstonesta.
Suunnitelmassa oli vain yksi mutta: Fort Kiowa sijaitsi 320 kilometrin päässä siitä metsiköstä, jossa Glass nyt virui jalka murtuneena ja heikossa kunnossa.
Hugh Glass jätettiin varmaan kuolemaan ilman ruokaa ja asetta tai edes veistä puolustautumista varten.
Toukat puhdistivat mätänevän haavan
Yöt olivat edelleen lämpimiä, kun Glass syyskuun alussa lähti suojaisesta metsiköstä nilkuttamaan yli laajojen tasankojen kohti kaakkoa aseenaan vain kattila ja paljaat nyrkkinsä.
Öisin hän käpertyi suojaan kallionkoloihin tai pusikkoon peitteenään karhuntalja, jonka Fitzgerald ja Bridger olivat lähtiessään levittäneet hänen ylleen.
Rintakehän, kaulan ja kasvojen haavat alkoivat vähitellen parantua, mutta selän syvää haavaa oli hankala puhdistaa, joten se ei ottanut millään parantuakseen.
Niinpä Glass suorastaan ilahtui, kun hän eräänä päivänä löysi mätänevän, toukkia kuhisevan eläimenraadon. Hän asettui ruhon sisään ja antoi toukkien syödä selkänsä mätänevää lihaa.
Seuraavana päivänä Glass huomasi selkänsä olevan selvästi parempi, vaikka haava vielä märkikin. Seuraava mukava yllätys koitti syyskuun lopulla, kun Glass havaitsi lauman susia, jotka olivat tappaneet biisonin.
Aseettomana ja jalkavaivaisena Glassilla ei ollut mahdollisuuksia ajaa nälkäisiä petoja saaliin luota, mutta hän jäi odottamaan kärsivällisesti, ja kärsivällisyys palkittiin.
Kun sudet olivat syöneet itsensä kylläiseksi, ne väistyivät suosiolla, kun taljaan kietoutunut olento lähestyi niitä kivi kourassaan.
Glass oli menettänyt runsaasti verta, ja lämmin liha, jota biisonin luissa oli vielä jäljellä, antoi hänelle tarvittavia uusia voimia. Hän jäi saaliin ääreen muutamaksi päiväksi ennen kuin jatkoi matkaansa kohti etelää.
Sioux’t pelastivat Glassin
Noin viiden viikon kuluttua Glassin pahin pelko näytti käyvän toteen. Hän näki kaukaisuudessa joukon intiaaneja hevosten selässä, ja pian intiaanit lähestyivät häntä täyttä laukkaa.
He osoittautuivat siouxintiaaneiksi, jotka muodostivat uteliaina ringin runnellun turkismetsästäjän ympärille.
Glass oli elänyt pawneeheimon keskuudessa, mutta hän ei ymmärtänyt sioux’iden kieltä. Sen verran hän kuitenkin tiesi intiaanien ajatusmaailmasta, että ymmärsi olla turhaan ärsyttämättä näitä.
Kun sioux’t huomasivat kohdanneensa miehen, joka oli hädässä ja jolla ei ollut kivääriä saati kirvestä aseenaan, he veivät hänet leiriinsä. Siellä hän sai ruokaa ja juomaa, ja jopa hänen selkänsä ammottava haava puhdistettiin.
Tarina ei kerro, kulkiko Glass viimeisen etapin sioux’iden luota Fort Kiowaan ratsain vai jokea pitkin intiaanien biisoninnahkaveneellä.
Joka tapauksessa lokakuussa 1823 eli kuusi viikkoa sen jälkeen, kun karhu oli hyökännyt hänen kimppuunsa 320 kilometriä pohjoisempana, hän oli Fort Kiowan porteilla.
Linnakkeessa oli kymmenisen turkismetsästäjää ja sotilasta, jotka ottivat ystävällisesti vastaan kovia kokeneen muukalaisen.
Lokakuun lopulla Glass päätti lähteä takaisin kohti pohjoista, tällä kertaa jokiproomulla pienen uudisasukasjoukon kanssa.
Uudisasukkaat aikoivat matkustaa tekemään vaihtokauppaa arikaraintiaanien kanssa viitisensataa kilometriä Missourijokea ylävirtaan.
Glassilla ei ollut mielessään kaupanteko. Hänen ainoa tarkoituksensa oli löytää John Fitzgerald ja Jim Bridger, ja proomulla hän pääsisi lähemmäs tavoitettaan.
Apua tuli yllättävältä taholta
Talvi teki tuloaan, ja Kanadasta puhaltava kylmä tuuli piiskasi tasankoja. Hitaasti ylös Missourijokea uiva pieni jokiproomu ei tarjonnut paljon suojaa.
Muutaman päivän matkustettuaan Glass päätti nousta maihin ja etsiä oikotien. Se osoittautui hänen pelastuksekseen.
Jo seuraavana päivänä jokiproomulle hyökkäsi intiaaniheimo, jonka kanssa uudisasukkaat olivat toivoneet voivansa käydä kauppaa, ja jonkin ajan kuluttua Missouri Intelligencer -lehdestä saattoi lukea, miten proomussa olleet oli murhattu, heidän tavaransa oli varastettu ja aluksensa upotettu.
Glass oli tuolloin ollut jo kaukana, mutta hänkään ei jäänyt huomaamatta, vaan sekä vihamieliset arikaraintiaanit ja ystävällismieliset mandani-intiaanit havaitsivat nilkuttavan miehen.
Molemmat lähettivät joukon sotureita turkismetsästäjän perään, ja pian Glass näki kauhukseen, miten intiaanisoturit laukkasivat häntä kohti molemmin puolin tasankoa.
Arikaraheimon ratsastajat olivat enää muutaman minuutin päässä, kun mandaniheimon intiaanit pääsivät ensimmäisenä Glassin luo. Yksi sotureista tarttui häneen ja veti hänet taakseen hevosen selkään.
Mandaniheimolle oli ilo pelastaa saalis arikaraheimon kynsistä, mutta mitään muuta he eivät turkismetsästäjästä halunneet.
Mandanit olivat aiemmin samana vuonna solmineet rauhan valkoisten kanssa, ja he päästivät Glassin jatkamaan matkaansa.
Matka jatkui lumihangessa tarpoen
Seuraavien viikkojen aikana talvi kietoi tasangon otteeseensa, ja Glass jatkoi yksinäistä taivaltaan kohti Yellowstonea syvässä lumessa ja kylmässä viimassa tarpoen.
Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin mukanaan kivääri, puukko, tulukset ja ruokaa, ja hänen matkaansa siivitti sammumaton kostonjano.
Viimein joulukuun lopulla Glass sai näköpiiriinsä mökin, joka toimi The Rocky Mountain Fur Companyn metsästäjien tukikohtana. Glass puristi kivääriään ja lähestyi mökkiä varovaisesti ja aistit valppaina.
Hänet kuitenkin huomattiin hänen päästyään muutaman sadan metrin päähän mökistä. Metsästäjät tajusivat nopeasti, ettei tulija ollut intiaani, mutta eivät olleet uskoa silmiään tunnistettuaan hänen arpiset kasvonsa: sehän oli Hugh Glass!
Miehet hukuttivat Glassin kysymyksiinsä: Oliko hän noussut kuolleista? Miten hän oli selvinnyt erämaassa yksin? Mistä hän oli saanut aseen? Glass vastaili heidän kysymyksiinsä vain lyhyesti.
Hänen ensisijainen tavoitteensa oli saada John Fitzgerald ja Jim Bridger käsiinsä, kaikki muu saisi odottaa.
Muut kertoivat, että Fitzgerald oli palannut St. Louisiin jo ajat sitten mutta Jim Bridger oli vielä jossakin lähistöllä.
Glass löysi Jim Bridgerin ja pääsi vihdoin osoittamaan tätä kiväärillään. Bridger lamaantui täysin nähdessään Glassin.
Hän ei voinut tajuta, miten tämä oli voinut selvitä hengissä erämaasta, ja luuli ensin, että hänen edessään seisoi kummitus.
Glass taas oli vaeltanut lähes tuhat kilometriä ampuakseen Bridgerin, mutta kun hän nyt seisoi siinä kauhusta tärisevän nuorukaisen edessä ase kädessään, hän alkoi epäröidä.
Lopulta hän laski kiväärinsä ja sanoi hiljaa: ”Mene, poikaseni. Rangaiskoon omatuntosi ja Jumala sinua. Jos saat anteeksi, olen iloinen. Minulla ei ole sinulle muuta sanottavaa kuin että älä enää koskaan unohda, että totuuden ja luottamuksen kanssa ei ole leikkimistä.”
Tämän sanottuaan Hugh Glass poisti patruunan kivääristään ja poistui paikalta. Kun välit Jim Bridgerin kanssa olivat selvät, Glass lähti paluumatkalle kohti Missourijoen rannalla sijaitsevaa St. Louisia.
Siellä hänen tarkoituksenaan oli etsiä käsiinsä John Fitzgerald, joka oli Bridgerin kanssa jättänyt hänet erämaahan kuolemaan. Matkalla intiaanit hyökkäsivät seurueen kimppuun. Glass selvisi hengissä, mutta moni hänen matkatovereistaan kuoli.
Lopulta hän saapui Fort Atkinsoniin, jossa hän sai tietää, että Fitzgerald oli värväytynyt armeijaan ja oli siten Glassin koston ulottumattomissa.
Kun eräs armeijan kapteeni oli kuullut Glassin tarinan karhun hyökkäyksestä ja sitä seuranneista tapahtumista, hän otti kuitenkin asian hoitaakseen ja etsi käsiinsä Fitzgeraldin, jolla oli vielä hallussaan Glassin vanha kivääri. Kapteeni takavarikoi kiväärin ja toimitti sen oikean omistajansa käsiin.
Hugh Glass sai kiväärinsä, mutta ei kostoaan. Kertomus hänen taivalluksestaan läpi erämaan jäi kuitenkin elämään osana amerikkalaista tarinaperinnettä.