Saksalaismeteorologin kilpajuoksu kuolemaa vastaan

Jäätikkö nielaisi hevosia

Retkikunnan jäsenet yrittivät tappaa aikaa laivalla.

Meteorologi Johannes Georgi korjasi varusteita, jotka olivat vaurioituneet purjehdusmatkalla, geodeetti Karl Weiken teki mittauksia ja islantilainen Vigfus Sigurdsson hoiti hevosia, jotka oli hankittu vetämään varusteet jäälakeuden laidalle.

Suunnitelluista kolmesta sääasemasta ensimmäinen oli tarkoitus perustaa jäätikön länsireunalle.

Sieltä Wegenerin miesten ja parinkymmenen Uvkusigssatista avuksi pestatun grönlantilaisen oli tarkoitus tehdä kolme matkaa ja kuljettaa tutkimuslaitteita, ruokaa, petrolia ja mökin rakennustarpeet neljänsadan kilometrin päähän jäätikölle.

Mökkiin piti tulla keskimmäinen, kahden hengen hoitama Eismitte-sääasema.

Kolmatta, itäistä sääasemaa perustamaan oli valittu erillinen ryhmä, joka purjehti suoraan itärannikolle Scoresbynsalmeen.

Aikataulu oli alun perinkin jo kireä ja arktinen kesä lyhyt. Siksi odottamaton odottelu Kamarajukvuonon suulla kävi Wegenerin hermoille.

Lähes 38 päivän odottelun jälkeen kaikki lopulta heräsivät keskellä yötä jään liikkeitä silmällä pitäneen grönlantilaisen huutoon: ”Jäät lähtevät!”

Vihdoinkin Gustav Holm pääsi purjehtimaan Kamarajukvuonon perukoille. Uvkusigssatin nuoret miehet tulivat heitä vastaan koiriensa kanssa, ja 27. kesäkuuta kaikki varusteet oli saatu maihin.

Työ piristi Wegenerin mieltä. Telttaleiriä pystytettiin, Vigfus Sigurdsson rakensi islanninhevosille aitausta, ja varusteiden kuljettamista jäätikön jyrkkää reunaa ylös alettiin valmistella.

Lumi peitti hengenvaaralliset railot, jotka ulottuivat jään alle asti, ja miehet joutuivat käyttämään useita päiviä siltojen rakentamiseen niiden yli. Siitä huolimatta kolme hevosta putosi railoihin ja ruhjoutui.

”Olemme kaikki satamatyöläisiä ja orjia auringonnoususta laskuun”, valitti insinööriopiskelija George Lissy päivä­kirjassaan. ”Tieteelliseen työhön ei jää aikaa.”

Vaikka kaikki ponnistelivat parhaansa mukaan, retkikunta oli edelleen myöhässä aikataulustaan, kun retkikunnan kakkosmies Johannes Georgi, joka oli valittu viettämään talvi jäällä, alkoi lastata ensimmäistä kuormaa koirien vetämiin rekiin.

Georgilla ja Wegenerillä oli jatkuvasti arvovaltakiistoja, jotka käyvät selvästi ilmi Wegenerin päiväkirjasta.

”Lähtö Eismittelle viivästyy, koska Georgi pakkaa ja purkaa lastia yhä uudestaan”, Wegener marisi 15. heinäkuuta.

Tosiasiassa Georgi kiisteli kuorman koostumuksesta grönlantilaisten kanssa. Eismittelle oli tarkoitus kuljettaa kolmella matkalla kaikkiaan 3 200 kiloa varusteita.

Ilman niitä tutkijat eivät selviäisi talvesta jääerämaassa. Grönlantilaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että ensimmäinen 1 100 kilon kuorma jaettuna vajaaseen 20 rekeen oli liian suuri koirille, ja kun Georgi lopulta pääsi matkaan, hänellä oli enää vain 780 kiloa varusteita.

Tämä merkitsi, ettei kolme kuormastoa enää riittänyt.

Geodeetti Karl Weiken ja nuori ilmatieteilijä Fritz Loewe Berliinistä lähtivät Georgin mukaan. Jo ensimmäisenä päivänä grönlantilaiset pysähtyivät ja kieltäytyivät jatkamasta matkaa, jos kuormaa ei vielä kevennettäisi.

Reet olivat heidän mielestään liian painavia koirille, joille oli sitä paitsi varattu aivan liian vähän ruokaa.

Georgi oli raivoissaan mutta jätti 160 kiloa varusteita reitin varteen ja suurensi koirien ruoka-annoksia. Päätökset merkitsivät Eismitten tutkijoiden käyttöön varattujen annosten pienenemistä.

Wegener päätti keittää vaatteensa

Matkalaiset merkitsivät reitin jään yli kepeillä, joiden päässä oli viiri. Niitä pystytettiin viidensadan metrin välein.

Puolimatkassa eli kahdensadan kilometrin viirin kohdalla grönlantilaiset kieltäytyvät jälleen jatkamasta matkaa.

He eivät olleet koskaan olleet niin kaukana rannikolta ja pelkäsivät, etteivät he osaisi takaisin.

He pelkäsivät myös, että heidän koiransa pyörtyisivät ohuessa ilmassa, sillä jäätikkö kohosi 3 000 metrin korkeuteen merenpinnasta ja hapen vähyys saattoi aiheuttaa päänsärkyä ja hengitysvaikeuksia.

Georgi ei puhunut paikallisten kieltä, mutta elehtimällä hänen onnistui suostutella miehistä kolme jatkamaan matkaa lupaamalla korottaa heidän palkkaansa.

Loewe ja tyytymättömät grönlantilaiset kääntyivät takaisin, ja Georgi, Weiken ja kolme grönlantilaista jatkoivat kohti Eismittea.

Perillä saksalaiset pystyttivät teltan ja kasasivat säätieteelliset varusteet jäälohkareiden päälle.

Tällä aikaa rannikolle jääneet olivat saaneet valmiiksi tien jäätikölle. Se helpotti varusteita kantavien hevosten nousua ja ensimmäisen etapin taittamista. Wegener oli ihastunut grönlantilaisten taidoista.

”On suurenmoista nähdä, miten inuiitit puurtavat. Eurooppalaiset työläiset eivät olisi saaneet tehtyä puoliakaan siitä, mitä he”, Wegener kirjoitti 22. heinäkuuta.

Yhteistyöllä oli kuitenkin Wegeneriä järkyttänyt sivuvaikutus, sillä hän havaitsi puserossaan täin.

Wegener uskoi täin olevan peräisin grönlantilaisilta ja vaipui synkkämielisyyteen. ”Olen pessimistinen. Menestys tuntuu valuvan käsistäni. Ulkona odottaa talviyö. Jos se koittaa varhain, olemme hukassa”, uskoutui hän päiväkirjalleen. Suunniltaan inhosta hän kulutti lopun päivää keittämällä kaikki vaatteensa.

Pessimismi ei ollut perusteetonta, sillä Wegenerin laatima aikataulu kangerteli edelleen.

Varusteiden kuljetus jäätikön päälle oli vienyt odotettua enemmän aikaa, eikä moottorirekiä saatu toimintakuntoon niin nopeasti kuin piti. Ne oli tarkoitettu elintärkeiden varusteiden kuljettamiseen Eismitteen.

Kaiken piti olla valmista ennen talvimyrskyjen alkamista, koska niiden aikana tavaroita oli mahdotonta kuljettaa.

Vastoinkäymiset jatkuivat. 9. elokuuta hevosten ruoka oli lähes loppu.

Wegener oli aikonut teurastaa ne heti, kun ne olisivat saaneet tarvikkeet kuljetettua, ja käyttää lihan ihmisten ja koirien ravinnoksi.

Läntiselle asemalle piti kuitenkin viedä vielä 2 500 laatikkoa, ja Wegenerin oli siksi yritettävä löytää jostain hevosille lisää ruokaa.

Ilo jäi lyhyeksi

Heinän löytäminen Grönlannista ei ollut mikään helppo juttu. Wegener purjehti Uummannaqiin, josta hän kuin ihmeen kaupalla sai ostettua kaksisataa kiloa heinää.

Sen lisäksi hän sai pestattua seitsemän miestä ja 40 koiraa lisää, joten retkikunnalla oli nyt käytössään 143 koiraa.

Tilanne alkoi näyttää hieman valoisammalta ja vielä paremmaksi se kääntyi, kun Wegener 29. elokuuta lopulta kuuli moottorin käynnistyvän.

”Musiikkia korvilleni!” hän riemuitsi päiväkirjassaan.

Seuraavina päivinä saksalaiset kokeilivat moottorirekiä, jotka oli ristitty Jääkarhuksi ja Lumivarpuseksi.

He havaitsivat pian, että niillä oli muutamia perustavaa laatua olevia heikkouksia: Suorassa vastatuulessa ne eivät päässeet juurikaan eteenpäin, ja Grönlannissa tuuli puhalsi ikävä kyllä suoraan jäätiköltä rannikolle.

Miehet huomasivat myös, että jalakset jäätyivät nopeasti kiinni lumeen, kun reki pysähtyi. Aina ennen liikkeelle lähtöä jalakset piti irrottaa lumesta.

Wegenerin mieliala laski jälleen. Häntä lohdutti kuitenkin se, että yhtenä päivänä moottorireet pystyivät taittamaan 85 kilometrin matkan jäätikön keskellä, jossa alusta oli kovempaa.

Seuraavien päivien aikana tyynen sään vallitessa miesten onnistui vielä perustaa iso varasto puoliväliviirin luo kahdensadan kilometrin päähän rannikosta.

Sinne he varastoivat petrolia Eismitten kaminaa varten sekä mittauslaitteita, elintarvikkeita ja mökin osat.

Syyskuun alussa matkaan lähti kolmas ja suunnitelmien mukaan viimeinen kuormasto. Lunta satoi jo, ja Wegener tiesi, että ensimmäiset lumimyrskyt saattoivat alkaa jo kuukauden kuluessa.

Tilanne oli kiperä: alle kaksi kolmasosaa välttämättömistä 3 200 tarvikekilosta oli päässyt perille, ja määrä oli Wegenerin laskelmien mukaan aivan liian pieni talvesta selviämiseen.

Lisäksi mökkitarpeet olivat yhä puoliväliviirin luona 200 kilometrin päästä sääasemalta.

Arktinen talvi teltassa uhkasi

Wegenerin oli pakko varustaa matkaan vielä yksi valjakkokuormasto, jotta jäätikön keskelle suuunniteltu sääasema pysyisi toiminnassa koko talven.

Juuri sen mittaustulokset olivat tärkeimpiä Saksan hallitukselle, joka kustansi retkikunnan. Jos tuloksia ei saataisi, koko hanke epäonnistuisi.

Jo ennen kuin kolmas ryhmä palasi, Wegener valmistautui lähtemään matkaan Fritz Loewen kanssa.

Grönlantilaiset asettuivat jälleen poikkiteloin. He olivat sitä mieltä, että jäätikölle uskaltautuminen näin myöhään syksyllä oli puhdas itsemurha.

Lämpötila oli jo laskenut −20 asteeseen, kaamos häämötti, ja sää oli arvaamaton.

Eismittessa Georgi oli tullut samaan johtopäätökseen kuin Wegener: ilman neljättä kuormaa ja lisää ruokaa ja petrolia jäätiköllä ei voinut selvitä talvea.

Yhdessä jäätikkötutkija Ernst Sorgen kanssa, joka oli tullut kolmannen kuormaston kanssa talvehtimaan Eismitteen, Georgi kirjoitti 14. syyskuuta Wegenerille ja antoi kirjeen takaisinpäin lähtevien valjakkojen mukaan.

Kirjeessä hän ilmoitti määräajan, jolloin kuorman oli oltava perillä:

”Olemme päättäneet jäädä tänne talveksi – vaikka mökki ei olekaan päässyt perille moottorirekien pettämisen vuoksi – mutta vain yhdellä ehdolla: meidän on saatava viimeistään 20. lokakuuta 17 isoa kanisteria petrolia, porausvälineitä ja räjähdysaineita.”

Georgin ja Sorgen kirjeessä oli vielä pitkä lista tarvikkeita, joita he kaipasivat, mutta luettelo ei sisältänyt radiota. Miehet olivat päättäneet pärjätä ilman radiota, jolla he olisivat voineet pitää yhteyttä kollegoihinsa läntisellä asemalla, sillä kumpikaan heistä ei osannut morsettaa.

”Jos tarvikkeet eivät ole täällä 20. lokakuuta”, totesivat miehet, ”lähdemme paluumatkalle ja vedämme rekiä itse.”

Moottorireet taittoivat matkaa

Georgi ja Sorge eivät tienneet, että moottorireet olivat yhä matkalla heitä kohti. 17. syyskuuta saksalaiset Manfred Kraus, Franzl Kelb ja Curt Schif ja yksi grönlantilainen olivat päässeet matkan puoliväliin polttoaine- ja ruokavarastolle.

Siellä he kohtasivat Eismittesta tulossa olevat miehet. Yhteisessä leirissä kehkeytyi suunnitelma: miehet päättivät ajaa varaston ja Eismitten väliä ja kuljettaa yhteistoimin polttoaineen, mökin ja ruuan perille.

Samana yönä puhkesi kuitenkin vuoden pahin lumimyrsky. Raskas ja märkä lumi hautasi teltat alleen ja aamulla miesten oli kaivauduttava ulos niistä.

Koiravaljakot jatkoivat matkaa kohti läntistä asemaa, mutta moottorireet eivät käynnistyneet. Kului kolme päivää, ennen kuin sää parani.

Sinä aikana lumen peittämät teltat ja miehet kastuivat läpikotaisin tiivistyvästä vedestä. Kun myrsky lopulta hieman laantui, nelihenkinen seurue alkoi sulatella moottoreita.

Kului vielä yksi päivä jäätyneiden jalasten puhdistamiseen lumesta.

Myrsky loppui vasta seitsemäntenä päivänä ja miehet pääsivät lopulta jatkamaan matkaa. Pehmeässä lumessa ja ankarassa tuulessa reet etenivät kuitenkin hitaasti, vaikka miehet kävelivät niiden edessä ja kiskoivat niitä eteenpäin.

Muonavarastot olivat niin vähissä, että matkan jatkaminen oli vaarallista, ja vain päivänmatkan päässä Eismittesta miehet päättivät uupuneina luovuttaa.

Ilmapiiri oli ankea, kun he purkivat kaikki varusteet lumeen ja lähtivät paluumatkalle.

Matka läntiselle asemalle päättyi äkillisesti vain 39 kilometriä ennen määränpäätä, kun Lumivarpusen moottori sammui.

Miehet päättivät hylätä reen. He ahtautuivat kaikki Jääkarhuun yhdessä rampautuneen koiran kanssa, jonka kolmannen kuormaston miehet olivat jättäneet kuolemaan.

Pimeä lankesi, mutta miehet jatkoivat matkaa. He tiesivät, että läntiselle asemalle oli vain noin kahden tunnin matka.

Silloin myös Jääkarhun moottori lakkasi toimimasta. Kiukkuisina miesten oli pakko nousta ajopelistä ja pystyttää leiri.

Heillä ei ollut enää tupakkaa, ja syötäväksi oli vain jäätynyttä pemmikaania eli koirille tarkoitettua sekoitusta, joka sisälsi kuivattua lihaa, rasvaa, marjoja ja kauraryynejä.

Grönlantilaiset nousivat kapinaan

Läntisellä asemalla oleva Wegener ei ollut vielä saanut Georgin ja Sorgen kirjettä, mutta hän oli silti jo valmis matkaan.

Hän odotti vain, että kolmas kuormasto palaisi takaisin. Hän ja Loewe olivat jopa ehtineet kietoa koirien tassut hylkeennahkaan, mikä oli työlästä mutta välttämätöntä, jotta ne eivät repisi tassujaan verille jäällä.

Syyskuun 21. päivän aamulla koiravaljakot viimein palasivat mukanaan saksalaiset Hugo Jülg ja Kurt Wölcken ja seitsemän grönlantilaista.

Wölcken ojensi Wegenerille Georgin ja Sorgen kirjoittaman uhkavaatimuksen, minkä jälkeen alettiin pakata näiden vaatimia tarvikkeita.

Seuraavana päivänä Wegener ja Loewe pääsivät vihdoin matkaan 15 reen ja 13 grönlantilaisen kanssa.

Kun pimeys lankesi ensimmäisenä päivänä, Wegener ja Loewe olivat edenneet vasta 17 kilometrin päähän läntiseltä asemalta ja he leiriytyivät tietämättään lähelle Jääkarhua.

Seurueet huomasivat toisensa vasta aamulla ja nauttivat aamiaista yhdessä. Wegener kuuli, ettei moottorirekien eikä puolimatkan varastojen tarvikkeita ollut saatu toimitettua Eismitteen.

Hän uskoi, etteivät Georgi ja Sorge selviäisi leirissä talven yli ilman hänen tuomiaan varusteita. Toisaalta hän tiesi, että neljänsadan kilometrin patikointi jäätiköllä koituisi todennäköisesti Georgin ja Sorgen kohtaloksi.

Wegener toivoi mielessään, että nämä päättäisivät pysyä siellä, missä he olivat, kunnes hän ehtisi sinne valjakoineen.

380 kilometrin päässä Eismittessa Georgi ja Sorge olivat tulleet samaan tulokseen, ja suojautuakseen kylmyydeltä ja pyryltä he kaivoivat lumeen onkalon.

Työ oli yllättävän helppoa. He leikkasivat lumesta lohkareita ja saivat vähitellen kasvatettua luolan kokoa.

Kun he siirsivät luolaan petrolikaminansa, he saivat lämpötilan kohoamaan −5 asteeseen, jolloin luolassa oli huomattavasti lämpimämpää kuin teltassa ja petrolia kului paljon vähemmän.

Miehet tekivät luolan kattoon pienen luukun, jonka avulla he pystyivät säätelemään ilmanvaihtoa ja estämään kaminan tuottaman vaarallisen hään kertymisen luolaan.

He rakensivat luolaan kuljetuslaatikoista lattian ja korotetut makuusijat, joissa he pysyivät lämpiminä porontaljalla vuoratuissa makuupusseissaan.

Ilman viimeistäkin valjakkokuormastoa Georgi ja Sorge uskoivat nyt pystyvänsä viettämään talven Eismittella.

Ikävä kyllä he eivät pystyneet kertomaan sitä Wegenerille. Sillä välin Wegener ponnisteli eteenpäin. Hän ja Loewe yrittivät rohkaista grönlantilaisia, jotka pelkäsivät talven tuloa.

Lunta satoi taukoamatta, pakkasta oli 32 astetta, ja grönlantilaiset neuvottelivat teltassa. Wegener uumoili sen olevan huono merkki.

Seuraavana aamuna grönlantilaiset tulivat saksalaisten telttaan.

He istuutuivat kaikessa rauhassa alas ja sytyttivät piippunsa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen heidän puhemiehensä selitti, että he halusivat palata takaisin.

Heillä ei ollut kyllin lämpimiä vaatteita.

Kielimuurista huolimatta saksalaiset yrittivät saada grönlantilaiset muuttamaan mielensä, muttei edes karismaattinen Wegener, jota inuiitit ihailivat, pystynyt horjuttamaan heidän kantaansa.

Ensimmäiset paleltumat ilmaantuivat

”Sää peittoaa meidät”, kirjoitti Loewe päiväkirjaansa, ”grönlantilaisilla ei ole poronnahkaisia makuupusseja ja yöt ovat liian kylmiä.”

Tuntien taivuttelun jälkeen inuiiteista neljä suostui seuraamaan saksalaisia, ja muut lähtivät takaisin.

Wegener ja Loewe ajoivat kohti Eismittea 69 koiran ja vajaan 1 800 varustekilon kanssa. Sää oli hyvä, pakkasta oli vain 20 astetta, ja ilma oli hieman utuinen. Raskas lasti ja vasta­tuuli hidastivat kuitenkin koiria.

Ne jaksoivat edetä vain 15 kilometriä päivässä, ja 120 kilometrin viirin kohdalla loputkin grönlantilaiset kieltäytyivät jatkamasta matkaa.

Neuvotteluiden jälkeen saatiin sovittua, että grönlantilaiset jatkaisivat vielä 30 kilometriä, ja sitten matkaa jatkavat vain Wegener, Loewe ja nuori inuiitti nimeltä Rasmus Villumsen.

Hän oli jo käynyt sääasemalla ja luotti saksalaisiin.

7. lokakuuta miehet olivat olleet matkalla 16 päivää ja taittaneet vasta 170 kilometriä eli alle puolet kokonaismatkasta.

Wegener tiesi, että oli kiire, sillä Georgi ja Sorge lähtisivät paluumatkalle 13 päivän päästä.

Wegeneriä huolestutti elintarvikkeiden hupeneminen, sillä hän oli laskenut seurueen etenevän kaksi kertaa nopeammin.

Nyt kuljetulla nopeudella ruoka ei riittäisi. Hän ja Loewe pohtivat, pitäisikö heidän kääntyä takaisin.

He kuitenkin päättivät lykätä päätöksen tekoa 230 kilometrin viirin kohdalle. Seurueen 15 reestä oli enää jäljellä kaksi.

Villumsen kulki rekien edessä tamppaamassa lunta. Hän löysi viirit hämmästyttävän hyvin hämärässäkin.

Lokakuussa päivää ei juuri erottanut yöstä, ja vaikka aurinko kävikin matalalla horisontin yllä, lämpötila pysytteli −40 asteessa.

13. lokakuuta miehet saavuttivat puolivälin, jossa polttoainevarasto ja mökkitarpeet sijaitsivat. He pitivät päivän tauon ja täydensivät kuormaa.

Koirat palelivat ja yrittivät nälissään tunkeutua telttaan. Koiranruokaa oli niin vähän, että miehet tappoivat useita koiria ja syöttivät ne muille.

16. lokakuuta miehet saavuttivat lopulta 230 kilometrin viirin. Loewe kirjoitti päiväkirjaansa: ”Takaisin kääntyminen vaikuttaa mahdottomalta.” Lisäksi hän kuvaili varpaisiinsa ja sormiiinsa syntyneitä paleltumia.

Heidän matkatavaransa olivat kutistuneet ruoan lisäksi kanisteriin petrolia, telttaan, valjakkoon ja lyhtyyn, ja heillä oli vielä taitettavanaan 170 kilometriä. Käytännössä he saapuisivat Eismitteen tyhjin käsin, jos he ylipäänsä pääsisivät sinne.

20. lokakuuta seurue laski, että jos Georgi ja Sorge lähtisivät tuolloin Eismittesta jalan ja sää pysyisi samanlaisena, he kohtaisivat toisensa 335 kilometrin viirin kohdalla.

Neljä päivää myöhemmin seurue saavutti viirin ja tähysti pitkään itään siltä varalta, että he näkisivät miesten hahmot.

Lämpötila pysytteli nyt jatkuvasti −50 asteessa, ja Loewen paleltumat vain pahenivat. Hän teki Wegenerin kanssa kävelyretken ja näki revontulia.

Niiden loisteessa Wegener puheli Loewelle tieteen merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle ja siitä, miten se innoitti häntä.

Harvinainen tunnustus teki Loeween syvän vaikutuksen. Miehet pohtivat, mitä he tekisivät, jos he eivät tapaisi Georgia ja Sorgea. Tilaisuus kääntyä takaisin oli jo mennyt, ja Wegenerin, Loewen ja Villumsenin oli pakko jatkaa.

Saapuminen Eismitteen

Loewe oli menettänyt tunnon molemmista jaloistaan. Vaikka Wegener hieroi niitä pitkään joka aamu ja ilta, verenkierto ei palannut niihin.

Loewen jalat olivat menossa kuolioon, mutta hän pystyi yhä ajamaan valjakkoa.

28. lokakuuta miehet olivat vain 23 kilometrin päässä Eismittesta, kun koirien ruoka loppui. He olivat päättäneet päästä perille samana päivänä mutta he eivät enää erottaneet viirejä heikossa valossa ja heidän oli leiriydyttävä vain viisi kilometriä ennen asemaa.

Aamulla he lämmittivät viimeisellä polttoaineella epämääräisen kokkareen ruokaa. Samaan aikaan Georgi ja Sorge nauttivat luolassaan lämmintä kaurapuuroa.

Myöhemmin aamulla Georgi kuuli ulkoa lumen narskumista. ”Siellä he nyt ovat!” hän huusi.

Ulkona seisoi Rasmus Villumsen koiravaljakoineen ja hymyili. Hän viittoi kohti Loewea ja Wegeneriä, jotka lähestyivät asemaa 40 päivän uuvuttavan matkan jälkeen.

Wegener oli loistavassa kunnossa, mutta Loewe suorastaan hoiperteli. Hänen kantapäänsä olivat sinistyneet, ja kun hänet ohjattiin luolaan, hän kömpi heti makuupussiinsa.

Luolan viisi pakkasastetta tuntuivat ihanan lämpöisiltä, ja Wegener totesi ihastuneena: ”Teillä on mukavaa täällä!”

Miehet pohtivat mahdollisuuksiaan ruuan ja kahvin ääressä. Kaikki olivat sitä mieltä, että Loewe oli liian heikko palaamaan läntiselle asemalle. Hänen oli jäätävä Eismitteen, vaikka se merkitsi isoa lovea muonaan. Lisäksi Wegener ja Villumsen saivat 135 kiloa varusteita kotimatkalleen.

1. marraskuuta joukko juhli Wegenerin 50-vuotispäivää erityistapauksia varten säästetyillä hedelmillä ja suklaalla.

Luolan ulkopuolella Sorge otti kuvan Wegeneristä ja Willumsenista, kun nämä aloittivat matkan kohti länttä 17 koiran kanssa.

Tuuli oli myötäinen, ja pakkasta oli ainoastaan 39 astetta – sää oli paluumatkalle täydellinen.