Kello oli hieman yli yhdeksän aamulla 29. elokuuta 1973, kun sukellusalus Pisces III:ta oltiin nostamassa emoalukseen noin 240 kilometrin päässä Irlannin rannikolta.
Kuuden metrin pituinen sukellusalus oli laskenut kahdeksan tunnin ajan Atlantin poikki kulkevia puhelinkaapeleita merenpohjaan, ja sen miehistö, sukeltajat Roger Mallinson ja Roger Chapman, odottivat jo pääsevänsä lepäämään.
Juuri kun alusta oltiin nostamassa vedestä, kuului kovaääninen hälytys ja sen moottorin ja öljysäiliön sisältävä osasto täyttyivät vedellä.
Alus kallistui ja alkoi vajota kohti merenpohjaa. Noin 480 metrin syvyydessä Pisces III tömähti pohjaan pystymättä liikkumaan.
Mallinson ja Chapman olivat loukussa pimeässä sukellusaluksessa, jossa oli happea 64 tunniksi. Varmistettuaan että kaikki luukut olivat yhä vesitiiviitä kaksikko päätti maata liikkumatta ja puhumatta säästääkseen happea.
Pinnalla käynnistyi mittava pelastusoperaatio, johon liittyi päivän aikana useita laivoja ja sukellusaluksia.
Pelastusoperaatio venyi
Kaksi sukellusvenettä ja kauko-ohjattu pelastusalus yrittivät tauotta sukeltaa Pisces III:n luo, mutta ne joutuivat kerta toisensa jälkeen luovuttamaan sähkökatkojen, vuotojen ja teknisten vikojen vuoksi – ja koko ajan Pisces III:n happivarastot hupenivat.
Neljäntenä päivänä pelastajat onnistuivat lopulta kiinnittämään kaksi köyttä Pisces III:een, ja 1. syyskuuta kello 13.17 alus pulpahti taas pintaan.
Kun luukku avattiin, Mallinson ja Chapman ryömivät ulos henkeään haukkoen. He olivat viettäneet loukussa 84 tuntia ja 30 minuuttia.
Myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, että kun luukku avattiin, Pisces III:ssa oli happea enää 12 minuutiksi.