Luoteisväylän etsintä päättyi traagisesti

Mausteet olivat kullan arvoisia

Discoveryn kapina oli englantilaisille kova isku. Usko tulevaisuuteen oli vahva, ja Hudsonin tutkimusretki oli osaltaan pönkittänyt uskoa Englannin valta-asemaan maailman merillä ja kuningatar Elisabet I:n hallintokaudella 1500-luvun lopulla alkaneisiin siirtomaahaaveisiin.

Merentakainen kauppa ja siirtomaat toivat maalle vaurautta. Kuningatar Elisabet oli perustanut tehokkaan laivaston ja kauppakomppanian, jotka tekivät Englannista pian yhden mahtavimmista siirtomaavalloista.

Elisabetin seuraaja, Stuart-sukuinen Jaakko I, noudatti edeltäjänsä politiikkaa. Hän perusti Jamestownin siirtokunnan Pohjois-Amerikkaan sekä brittiläisiä kauppa-asemia eri puolille maailmaa.

Niin sanotun Luoteisväylän löytäminen sinetöisi brittien aseman maailmanmahtina ja toisi Britannialle omaisuuksia, sillä eksoottisten tuotteiden kauppa oli erityisen tuottoisaa.

Suuri kysyntä sai kauppiaat investoimaan suuria summia tuotteiden tuontiin.

Meriväylä Euroopasta Aasiaan Luoteisväylää pitkin lyhentäisi kuljetusaikaa ja siten kustannuksia, mutta tutkimusretkikunnat olivat kalliita.

Siksi oli tärkeää löytää oikea kapteeni matkan johtajaksi, ja harva oli siihen tehtävään sopivampi kuin Henry Hudson, joka oli jo aiemmilla matkoillaan purjehtinut arktisilla merialueilla.

Henry Hudson syntyi todennäköisesti Lontoossa 1560-luvulla. Hänen isänsä oli kauppias, jolla oli laaja kauppasuhteiden verkosto.

Hudson oli kahdella aiemmalla matkallaan etsinyt Koillisväylää, meritietä Euroopan ja Aasian pohjoispuolitse Tyynellemerelle, ja sen jälkeen Luoteisväylää.

Sitä ei ollut löytynyt, mutta Hudson oli arvostettu kapteeni, joka tunnettiin perusteellisuudestaan ja jonka tiedettiin valmistelevan matkansa huolellisesti.

Niin perheellinen kuin olikin, Hudson vietti suuren osan maissaoloajastaan keskustelemalla muiden merenkävijöiden kanssa ja hankkimalla lisätietoa arktisesta alueesta.

Hän hyödynsi myös suhteitaan kauppayhtiöihin ja sijoittajiin.

Hudson pyrki määrätietoisesti suorittamaan saamansa tehtävän, mutta ei koskaan aluksensa tai miehistönsä turvallisuuden kustannuksella.

Hän ei ollut menettänyt matkoillaan yhtään miestä, mikä oli merkittävä saavutus aikana, jolloin merenkulku oli parhaimmissakin olosuhteissa hyvin vaarallista.

Miehistö oli sekalaista sakkia

1600-luvulla tutkimusmatkojen miehistö koostui yleensä kirjavasta joukosta, eikä Discoveryn miehistö ollut poikkeus.

Mukana oli esimerkiksi Abacuk Pricket, joka osasi kirjoittaa mutta ei ollut kummoinenkaan merimies.

Tiedot Hudsonin kohtalokkaan retken tapahtumista perustuvat pääosin hänen päiväkirjamerkintöihinsä ja myöhempiin selontekoihinsa.

Lisäksi mukana olivat muun muassa puuseppä Philip Staffe, joka oli kirjoitus- ja lukutaidoton mutta kelpo purjehtija, sekä Hudsonin 17-vuotias poika John. Hän oli ollut mukana isänsä kahdella edellisellä matkalla ja oli nuoresta iästään huolimatta kokenut merenkävijä.

Henry Greene oli mukana Hudsonin henkilökohtaisena matkakumppanina, ja hänellä oli Discoveryn myöhemmissä tapahtumissa keskeinen rooli.

Hän oli ollut Hudsonin palveluksessa Lontoossa, ja koska hän osasi sekä lukea että kirjoittaa, kapteeni oli ottanut hänet mukaan matkalle.

Miesten välinen suhde oli kuitenkin kireä. Greene oli arvostetusta ja hyväosaisesta perheestä, mutta hän oli tuhlannut omaisuutensa ja joutunut henkensä pitimiksi alentumaan palvelijan asemaan.

Hirviöitä Islannin vesillä

Discovery lähti Lontoosta suunnitelman mukaan, ja alkumatka sujui vaikeuksitta. Vaikka reitti oli Hudsonille tuttu, purjehtimisessa oli edelleen oma jännityksensä.

Kolumbus oli ylittänyt Atlantin ensimmäisen kerran vajaa 120 vuotta aiemmin, ja tiedot arktisista alueista olivat edelleen vähäisiä ja uskomusten, tarujen ja merimiesten mielikuvituksen värittämiä.

Esimerkiksi Islanti, jossa Hudson poikkesi toukokuun puolivälissä 1610, kuvattiin tuon ajan kartoissa usein maana, jota ympäröivässä meressä uiskenteli pelottavia hirviöitä.

Seuraavaksi retkikunta purjehti Grönlannin ohi ja saapui sitten Kanadan itärannikolle, missä laiva joutui ankarien, petollisten merivirtojen heiteltäväksi.

9. kesäkuuta Discovery lipui Koillis-Kanadassa sijaitsevaan Frobisherinlahteen, jossa retkikunta joutui ensimmäistä kertaa kokemaan jään murskaavan voiman.

Tuolloin arktisten alueiden sääolosuhteita ei tunnettu hyvin vaan luultiin yleisesti, että meri oli jatkuvasti sulana kesällä, kun aurinko ei laskenut kuukausiin. Hudson joutui toteamaan, että uskomus oli täysin virheellinen.

Hudson yritti löytää avovettä, mutta purjehtipa Discovery mihin suuntaan tahansa, jäätä pakkautui sen ympärille.

Jäälauttojen seassa sukkulointi oli kuin purjehtimista päättymättömässä labyrintissa. Lisäksi päivät alkoivat vähitellen lyhentyä, kun arktinen talvi teki vääjäämättä tuloaan.

Hudson tajusi, että retkikunnan olisi pakko talvehtia alueella – miehistön valtavaksi pettymykseksi.

Talvitakki aiheutti kaunaa

Marraskuun alussa Discovery saapui nykyisin Jamesinlahtena tunnettuun lahteen, ja miehistön turhautuminen alkoi purkautua niskurointina. Laivan ampuja John Williams kuoli, todennäköisesti johonkin sairauteen, ja häneltä jäi arvokas perintö, lämmin talvitakki.

Hudson päätti antaa takin entiselle palvelijalleen Greenelle, mikä aiheutti nurinaa, sillä Greene ei ollut järin suosittu muiden miesten keskuudessa.

Pian takin antamisen jälkeen Hudson kuitenkin suuttui Greenelle, joka oli luvatta mennyt maihin puuseppä Staffen kanssa. Hudson uhkasi jättää Greenen palkatta, mutta pian hän pyörsi puheensa ja sanoi sovinnollisesti, että tottakai Greene saisi palkkansa siinä missä kaikki muutkin.

Näennäisesti kiista oli ohitse, mutta Greene ei unohtanut välikohtausta. Lumen, kylmyyden ja arktisen pimeyden koetellessa miesten sietokykyä yhä ankarammin niin Greenen kuin muidenkin miesten kauna kasvoi hiljalleen.

Talven edetessä sekä Hudson että Pricket lopettivat päiväkirjan pidon, mahdollisesti liian ankarien olosuhteiden vuoksi.

Myöhemmät alueella käyneet tutkimusretkikunnat ovat kertoneet lamauttavasta kylmyydestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä talven tultua Jamesinlahdelle. Jää pakkautuu säälimättömästi vasten laivaa, joka natisee liitoksissaan. Pakkanen huurruttaa hiukset ja kulmakarvat, ja kädet ovat niin jäässä, että työkalujen käsitteleminen on miltei mahdotonta.

Hyytävä kylmyys tunkeutui joka paikkaan, ja ulkona, jonne miesten oli pakko välillä mennä etsimään ruokaa, oli suorastaan sietämätöntä. Pakkanen puri armottomasti, ja kylmälle altistunut iho paleltui nopeasti.

Pricketin selonteon perusteella historioitsijat tietävät, että talven alussa retkikunnalla oli ruokaa riittävästi.

Miehistö sai herkutella peltopyillä, sorsilla ja hanhilla, ja edelleen löytyi avovettä, jossa kalastaa.

Sitten meri jäätyi ja linnutkin katosivat. Vähitellen miehet joutuivat etsimään pimeässä käsiinsä mitä tahansa syötävää, ”olipa se miten iljettävää tahansa”, kuten Pricket asian ilmaisi.

Hudson miehineen joutui viettämään pienen laivansa ahtaissa tiloissa liki vuorokaudet ympäri ilman kosketusta muihin ihmisiin.

Erään alkuasukkaan vierailu kevään korvilla oli siksi tervetullut poikkeama päivien tylsiin rutiineihin.

Hudson piti tärkeänä sitä, että välit alkuasukkaisiin olivat hyvät, ja hän lahjoitti vieraalle peilin, nappeja ja veitsen.

Vieras kiitti ja palasi myöhemmin vielä eläintennahkojen kanssa, jotka hän vaihtoi kirveeseen.

Alkuasukas antoi Hudsonin ymmärtää, että sekä pohjoisessa että etelässä asui lisää alkuasukkaita ja että hän lähtisi mutta palaisi vielä.

Hän ei koskaan palannut, mutta kun jäät alkoivat kevään kuluessa vähitellen murtua, Hudson päätti lähteä itse etsimään alkuasukkaita hankkiakseen heiltä muonavaroja kotiinpaluumatkaa varten.

Hudson lähti matkaan yhdellä Discoveryn veneistä mukanaan ruokaa yhdeksäksi päiväksi. Ennen lähtöään hän pyysi miehistöä keräämään polttopuita, vettä ja painolastia laivaan niin, että he olisivat valmiit nostamaan purjeet heti hänen palattuaan.

Kapteenin ruuanhakuretki osoittautui tuloksettomaksi. Kun hän palasi tyhjin käsin, kovia kokenut miehistö oli lähes sietokykynsä äärirajoilla ja suunnattoman pettynyt.

Hudson huomasi tilanteen vakavuuden ja laati hätäsuunnitelman. Hän jakoi loput leivät miesten kesken niin, että jokainen sai leipää paunan eli puolisen kiloa, mikä oli mitätön annos kovaa työtä tekevälle merimiehelle.

Osa miehistä sai määräyksen mennä kalaan, mutta hekin palasivat surkean saaliin kera. ”Saalis oli 80 pientä kalaa, mikä on laiha lohtu niin monelle kurnivalle vatsalle”, Pricket kirjoitti miesten pettymyksestä.

Jäiden lopulta murtuessa vähitellen Discovery saattoi lipua varovasti irtonaisten jäämassojen läpi.

Pian laiva kuitenkin jälleen törmäsi läpitunkemattomaan jäähän, ja Hudsonin oli laskettava ankkuri. Kapteeni määräsi miehistön tavarakirstut murrettavaksi auki, ja kaikki ruoka, jota jotkut miehet olivat kätkeneet itseään varten, jaettiin tasan koko miehistön kesken.

Yritys lievittää miesten nälkää vain kasvatti tyytymättömyyttä laivalla, ja lisäksi oletukset siitä, että Hudson ei aikonutkaan vielä palata kotiin, vahvistuivat.

Kapteeni oli ylentänyt luku- ja kirjoitustaidottoman Staffen perämieheksi, ja muut epäilivät kapteenin yrittävän peitellä suunnitelmiaan arktisen matkan jatkamiseksi. Miehet olivat kauhuissaan ajatuksesta, että voisivat joutua viettämään toisenkin talven alueella.

Kesäkuun 21. päivän iltana Greene ja eräs toinen miehistön jäsen paljastivat Pricketille suunnittelevansa kapinaa. Hudson ja laivalla olevat sairaat pantaisiin veneeseen, ja Discovery purjehtisi Englantiin.

Pricket kieltäytyi osallistumasta kapinaan, sillä hän tiesi, että siitä rangaistaisiin ankarasti. Greene oli kuitenkin tehnyt päätöksensä. Hän vakuutti kuolevansa mieluummin hirtettynä kotimaassa kuin nälkään vierailla mailla.

Pricket, joka pelkäsi itse päätyvänsä kapteenin veneeseen, yritti ehdottaa, että miehet malttaisivat vielä ja yrittäisivät saada Hudsonin suosiolla luovuttamaan ruokavarat, joita pääpukarit väittivät hänen vielä piilottelevan.

Greene ei suostunut ehdotukseen, mikä oli Pricketille selvä osoitus siitä, että kysymys ei ollut ruuasta vaan Greenen omasta kaunasta Hudsonia kohtaan.

Kapinan valmistelut alkoivat seuraavana yönä. Pricketin mukaan Greene yöpyi Hudsonin hytissä, sillä kapinalliset pelkäsivät kapteenin aavistelevan jotakin.

Pricket itse makasi valveilla ja toivoi, että uusi aamu saisi salaliittolaiset pyörtämään aikeensa. Aamulla Greene oli juuri kertomassa suunnitelmistaan Staffelle, kun Hudson tuli hytistään. Greene kävi kapteenin kimppuun ja sitoi hänet.

Säikähtänyt Hudson huusi perämiestään Staffea apuun, mutta ei saanut vastausta. Osa paikalle juosseista merimiehistä tuomitsi ankarasti tapahtumat, mutta kapinalliset määräsivät nyt tapahtumien kulun.

Miehistön uskollisuus puntarissa

Hudson, hänen poikansa ja kannen alla olleet sairaat pakotettiin pieneen veneeseen. Pricket yritti rientää kapteenin avuksi, mutta hänet pysäytettiin.

Hän vajosi polvilleen ja rukoili kiihkeästi, että Greene tulisi järkiinsä ja kohtelisi Jumalan nimeen muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Hänen käskettiin kuitenkin vain sulkea suunsa.

Monet merimiehistä olivat hämmennyksissään.

He luulivat, että kapteeni joutuisi istumaan veneessä jonkin aikaa, minkä jälkeen hänet nostettaisiin takaisin laivaan, tai että hänet ehkä vietäisiin maihin ja haettaisiin sieltä myöhemmin.

Kun heille vähitellen selvisi, että Greene aikoi jättää Hudsonin erämaahan, heidän uskollisuutensa kapteenilleen joutui koetukselle.

Pitäisikö heidän jäädä Discoverylle, jolloin he olisivat osallisia kapinaan, vai liittyä Hudsonin seuraan veneeseen ja jäädä luonnonolojen armoille?

Staffe ei kauan miettinyt. Yritettyään vielä kääntää kapinallisten päät vakuuttamalla, että heidät hirtettäisiin kotimaassa, hän astui veneeseen mukanaan työkaluja, ruokaa, kivääri ja rautapata. Sitten veneen köysi katkaistiin.

Aluksi Hudson yritti seurata Discoverya, mutta pieni vene jäi auttamatta jälkeen. Laivan nostaessa isonpurjeensa vene oli enää pieni musta piste horisontissa, ja sitten se katosi kokonaan näköpiiristä.

Jonkin aikaa Discovery purjehti sinne tänne umpimähkään.

Ajatus palaamisesta Englantiin pelotti miehiä, mutta lopulta itsensä kapteeniksi ylentäneen Greenen onnistui vakuuttaa muut siitä, että he säästyisivät hirreltä.

Greene uskoi, että heitä ei rangaistaisi, jos he väittäisivät kivenkovaan, että heidän aikomuksensa oli vain ollut pelastaa laivan miehistö varmalta kuolemalta.

Greene ei päässyt testaamaan olettamustaan. 28. heinäkuuta britit nousivat maihin metsästämään ja saadakseen alkuasukkailta ruokaa.

Tuntemattomasta syystä he ajautuivat taisteluun alkuasukkaita vastaan, ja osa loukkaantui vakavasti.

Pricket onnistui viemään miehet veneellä takaisin Discoverylle, mutta moni, kuten Greene, kuoli vammoihinsa ja heitettiin yli laidan.

Elokuussa 1611 retkikunnan kahdeksan henkiinjäänyttä näki lopulta tutun kotirannikon. Useimmat olivat liian heikkoja kyetäkseen edes seisomaan, ja laivan saapuessa maihin he vain istuivat ja tuijottivat eteensä tyhjin silmin.

Miehistöä ei lopulta rangaistu teostaan. Hudsonin kohtalo on epäselvä, mutta hänen uskotaan kuolleen talven tullen.

Hän ei löytänyt Luoteisväylää, mutta hänen muistonsa elää edelleen paikallisessa nimistössä.