Apollo 11 nousi ilmaan yleisön edessä
”Kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, nolla. Kaikki moottorit käynnissä. Laukaisu.”
Aamulla kello 9.32 Apollo 11 nousi maankamaralta Floridan itärannikon ylle valkohehkuisen kaasupilven ja liekkien saattelemana.
Lähtöalueella kaikuva korviahuumaava jylinä sai maan tärähtelemään, ja pian valtava raketti katosi mustanoranssiin liekkimereen ja nousi laajassa kaaressa Atlantin ylle.
Kennedy Space Centeriin rakennettuihin katsomoihin kokoontuneet tuhannet kutsuvieraat sekä tapahtumaa rannoilla ja teiden varsilla seuranneet miljoonat ihmiset jäivät kuin noiduttuina tuijottamaan aurinkoiselle taivaalle.
Kolme minuuttia ja 45 sekuntia lähdön jälkeen he näkivät raketin ensimmäisen vaiheen irtoavan, minkä jälkeen raketti katosi pian näkyvistä.
Kurssi oli asetettu ja Kuu odotti vajaan 400 000 kilometrin päässä.
Apollo 11:lla astronautit heiluivat puolelta toiselle, vaikka heidät oli vyötetty tiukasti kiinni istuintensa selkänojaan.
Sisällä ääni kuului vaimeampana, suunnilleen kuin tavarajunan ääni, ja koko alus kolisi ja tärisi.
Vasta kun raketin toinen vaihe irtosi vajaan 10 minuutin lennon jälkeen, rauha laskeutui komentomoduuliin.
Astronautit kohosivat istuimiltaan, ja vain istuinvyöt pitivät heidät paikallaan. Apollo oli Maata kiertävällä radalla – kuumatkan ensimmäinen vaihe oli sujunut täydellisesti.
Lähtöpäivänä Neil Armstrongilla, Michael Collinsilla ja Edwin Aldrinilla oli ollut aikainen herätys.
He olivat nousseet jo viisitoista yli neljä aamulla, ja terveystarkastuksen jälkeen he olivat syöneet lähtöpäivän perinteiden mukaisen aamiaisen: paistia, paahtoleipää ja munia sekä mehua ja kahvia.
Sitten he olivat sonnustautuneet muodottomiin avaruuspukuihinsa ja kypäriinsä, ja kuuden aikoihin he olivat poistuneet vilkuttaen avaruuskeskuksesta.
Sieltä heidät oli kyyditetty lähtörampille, jolla valtava Saturnus 5 -raketti kohosi noin 110 metrin korkeuteen.
Yli 90 metriä maanpinnan yläpuolella oli Apollo 11-avaruusalus, jolla historiallinen matka Kuuhun tehtäisiin.
Lopultakin oli koittanut se päivä, jota nämä kolme valkoisiin pukeutunutta miestä olivat odottaneet siitä asti, kun NASA:n miehitettyjen lentojen päällikkö Deke Slayton oli 6.1.1969 osoittanut historialliseen tehtävään nimetyt miehet kolmella sanalla: ”Teidät on valittu.”
Kokenut miehistö
Neil Armstrong oli valittu NASA:n astronautiksi jo vuonna 1962, ja vuonna 1966 hän oli toiminut kapteenina Gemini 8 -aluksella, joka suoritti ensimmäisen telakoitumisen Maan kiertoradalla.
Armstrong oli myös Apollo 11:n kapteeni, ja hänen alaisensa olivat niin ikään kokeneita avaruuslentäjiä: Edwin ”Buzz” Aldrin oli astronautiikan – avaruustutkimuksen laitetekniikan – professori, joka oli tehnyt Gemini 12:n lennolla 1966 kolme avaruuskävelyä ja useita telakoitumisharjoituksia.
Michael Collins oli kahden kollegansa tavoin toiminut aluksi ilmavoimien koelentäjänä ja käynyt avaruuskävelyllä Gemini 10:llä vuonna 1966.
Apollo 11:n lennolla hänet oli nimitetty ohjaajaksi Columbia-moduuliin, jonka tehtävänä oli tuoda kolme astronauttia takaisin Maahan.
Heti Apollo 11:n miehistön valitsemisen jälkeen kansakunnan – ja ehkä koko maailman – huomio oli kiinnittynyt näihin kolmeen astronauttiin, mutta heillä itsellään ei ollut kiireiltään aikaa paistatella julkisuuden valokeilassa: lehdistön edustajien kysyessä jälleen kerran, miltä tuntui olla ensimmäinen ihminen Kuuhun astuva ihminen, Armstrong oli vastannut: ”Rehellisesti sanoen olisin mieluummin ensimmäinen ihminen, joka palaa Kuusta.”
Tähän aurinkoiseen heinäkuun aamuun saakka päivät olivat kuluneet vaativan harjoittelun merkeissä; Armstrong, Aldrin ja Collins olivat harjoitelleet peräti 14 tuntia päivässä avaruuslentosimulaattorilla.
Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä – he olivat lopultakin matkalla – ja kuten Collins totesi hilpeästi Houstonin valvontakeskukselle: ”Raketti kipuaa ihan hullun lailla.”
Saturnus 5 kiihdytti nopeasti 20 000 kilometrin tuntinopeuteen.
Apollo pyöri kuin grillivartaassa
Apollo 11 kiersi puolitoista kierrosta Maan ympäri 185 kilometrin korkeudessa noin 29 000 kilometrin tuntinopeudella.
Jo vajaan kolmen tunnin kuluttua noususta kolmannen vaiheen rakettimoottorit käynnistyivät toistamiseen, ja nyt avaruusalus kiihdytti pois kiertoradalta kohti Kuuta.
Astronautit valmistautuivat ensimmäiseen suureen haasteeseen: he kytkisivät laskeutumismoduuli Eaglen Saturnus-raketin kolmannen vaiheen kärkeen yhdessä Apollo 11:n muiden moduulien kanssa.
Automaattiset lukot ja hakaset kiinnittivät alukset yhteen hitaasti jysähtäen, ja 80 000 kilometrin korkeudessa astronautit pääsivät lopultakin eroon raketin kolmannesta vaiheesta, joka irtosi ja katosi avaruuteen.
Collins sääti avaruusaluksen pyörimään hitaasti ympäri estääkseen auringonpuoleista osaa ylikuumenemasta.
Tästä liikkeestä käytettiin nimitystä ”barbecue”, koska Apollo 11 pyöri kuin broileri grillivartaassa.
Nyt astronautit saattoivat rentoutua ensimmäistä kertaa noustuaan Kennedy Space Centeristä.
Ahtaassa tilassa he riisuivat avaruuspukunsa – painottomassa tilassakaan niissä ei ollut helppo liikkua.
Collinsin mukaan he muistuttivat lähinnä kolmea valkoista valasta polskuttelemassa aivan liian pienessä altaassa.
Kuuhun laskeutumiseen oli vielä monta päivää, mutta astronauteilla oli paljon tekemistä: heidän piti syödä, nukkua, testata laitteita, olla yhteydessä Houstonissa sijaitsevaan valvontakeskukseen ja tehdä kokeita.
Lisäksi olivat vielä televisiolähetykset: Maan pinnalla parisataa miljoonaa ihmistä seurasi tapahtumia jännittäen, miten miehistö selviäisi, ja lukemattomat katselijat eri puolilla maailmaa saivat nähdä, kuinka astronautit leijuivat painottomina Columbian sisällä paikasta toiseen samalla kun he kuvailivat näkemiään maisemia ja kertoillvat puuhistaan aluksella.
Vieraanvarainen isäntä
Lauantaiaamuna, joka oli matkan neljäs päivä, Columbia lensi Kuun varjoisalle puolelle ja miehistö näki ensi kertaa, miten Kuu nousi pimeyden keskeltä Maasta heijastuvassa sinertävässä valossa.
Kokemus teki lähtemättömän vaikutuksen Neil Armstrongiin.
Hän kertoi: ”Olemme yhä tuhansien kilometrien päässä Kuusta mutta kuitenkin jo niin lähellä, että se täyttää kokonaan aluksen pyöreän ikkunan. Kuuta valaisee vain Maan hohde, joka saa sen näyttämään siniharmaalta, ja koko maisema on selvästi kolmiulotteinen. Vasta nyt todella tajuan, että Kuu on kolmiulotteinen taivaankappale eikä pelkkä litteä levy. Tuntuu melkein siltä kuin se paljastaisi oman pyöreän pulleutensa toivottaakseen meidät tervetulleiksi. Olen varma siitä, että se haluaa olla vieraanvarainen isäntä. Se on odottanut niin monta vuotta saadakseen vieraita.”
Avaruusalus oli nyt ohittanut pisteen, jossa Kuun vetovoima oli voimakkaampi kuin Maan.
Vauhtia oli pakko hiljentää tuntuvasti, sillä Kuu lähestulkoon imi Columbiaa puoleensa.
Minuutti minuutilta ikkunasta näkyvä Kuu kasvoi yhä suuremmaksi, ja lauantaiaamuna alus siirtyi kiertoradalle vain noin sadan kilometrin päähän Kuun pinnasta.
Kuun aamun sarastaessa astronautit näkivät rosoisia vuorijonoja ja laajoja tasankoja, ja kaikkialla oli kraattereita, jotka loivat pitkiä varjoja karuun maisemaan.
Collinsin mukaan se muistutti ”kiellettyä aluetta”, mutta astronautit rauhoittelivat toisiaan toteamalla, että laskeutumispaikka, johon he saapuisivat seuraavana päivänä, näyttäisi paljon houkuttelevammalta.
Sisimmässään he kuitenkin pelkäsivät, että laskeutumisalus Eagle hajoaisi atomeiksi osuessaan röykkyiseen kivierämaahan.
Yksin kiertoradalla
Heti aamiaisen jälkeen sunnuntaina 20.7. astronautit rupesivat valmistelemaan laskeutumista.
Armstrong ja Aldrin pukeutuivat avaruuspukuihinsa – tai kuukoteloihin, Moon Cocoons, kuten he niitä kutsuivat – ja ryömivät läpimitaltaan vain 76-senttisestä sulkuaukosta Eagleen ja sulkivat vankan luukun takanaan.
Laskeutumismoduulissa ei ollut istuimia, joten Armstrong ja Aldrin kiinnittivät itsensä joustavalla köydellä kiinni moduulin lattiaan ja valmistautuivat irtautumaan emoaluksesta ohjauspaneelien ääressä seisten.
Vahvat jouset sinkosivat Eaglen irti Columbiasta, ja hyönteistä muistuttava alus otti heti suunnan kohti Hiljaisuuden merta.
”Kotkalla on siivet. Kaikki näyttää hyvältä”, Armstrong ilmoitti.
Michael Collins oli nyt yksin Columbialla, ja lennettyään huolestuneen äidin lailla tarkistuskierroksen Eaglen ympärillä ja varmistettuaan, että kaikki on niin kuin pitääkin, hän ohjasi aluksen kiertoradalle sanoen vielä: ”Pitäkää huolta itsestänne.”
Kun muut valmistautuivat laskeutumaan, Collinsilla oli edessään yksinäinen vuorokausi.
24 tuntia hän kiersi Kuuta yksin huolehtien valvontakeskuksen ja Eaglen välisistä yhteyksistä ja toivoen, ettei kollegoille sattuisi mitään.
Hän tuskin uskalsi ajatella pahinta, mutta jos asiat menisivät todella huonosti, häntä odottaisi lohduttoman pitkä ja yksinäinen matka Maahan.
Kotiplaneetta oli loputtoman kaukana ja niin pieni, että Columbian ikkunasta katsottuna se peittyi peukalon kynnen taakse.
Laskeutumismoduuli Eagle matkalla Kuuhun mukanaan Armstrong ja Aldrin.
Laskeutumispaniikki
Eagle kiiti vajaan 5 000 kilometrin tuntinopeudella kohti Kuun pintaa, kun yhtäkkiä ohjauspaneelin valot alkoivat vilkkua pahaenteisesti ja hälytyssignaalit kirkuivat Aldrinin ja Armstrongin kuulokkeissa.
Valvontakeskus rauhoitteli astronautteja Houstonista vakuuttamalla, että kaikki oli kunnossa – aluksen tietokone vain oli ylikuormittunut.
Mutta samalla hetkellä Armstrong ja valvontakeskus huomasivat Eaglen poikenneen hieman kurssiltaan, ja Houstonissa operaation neuvoa-antava upseeri Steve Bales joutui ratkaisemaan sekunnin murto-osassa elämän ja kuoleman kysymyksen: pitääkö laskeutuminen keskeyttää – ja sen mukana koko tehtävä, koska polttoainetta riitti vain yhteen laskeutumisyritykseen – vai pitääkö astronauttien jatkaa?
”Menkää”, Bales määräsi, ja Armstrong ja Aldrin huokaisivat helpotuksesta.
Aldrinin lukiessa keskittyneesti tietokoneen antamia tietoja Armstrong tutki suunniteltua laskeutumispaikkaa kallioisessa kraatterissa.
Hän pelkäsi kovaa laskua, ja koska Eagle oli melko lähellä Kuun pintaa, hän siirtyi käsiohjaukseen ja etsi kuumeisesti tasaisempaa paikkaa.
2,7 metrin korkeudessa mittari näytti, että polttoainetta oli jäljellä vain 30 sekunnin lentoon, ja aivan viime hetkellä Armstrong löysi sopivan laskeutumispaikan.
Pehmeästi hän laski Eaglen pölyiselle kuunkamaralle.
Armstrong ja Aldrin katsoivat toisiaan ja molempien kasvoille nousi leveä hymy.
Valvontakeskuksessa Houstonissa oli kuitenkin kuolemanhiljaista, ja kaikki odottivat hermostuneina elonmerkkiä Kuusta. Lopulta Armstrong kytki mikrofonin päälle ja sanoi:
”Houston, täällä Tranquility-tukikohta. Kotka on laskeutunut.”
Valvontakeskus puhkesi riemunhuutoihin ja kättentaputuksiin: ”Kiitos, lopultakin voimme taas hengittää”, vastattiin Houstonista – ja pian siellä röyhyteltiin isoja sikareita, joita oli jaettu menestyksekkään avaruusmatkan kunniaksi.
Ohjauspaneelin ääressä Armstrong ja Aldrin kättelivät, minkä jälkeen Maan miehet loivat kunnioittavan katseen Kuun pinnalle ja tarkastelivat näkemäänsä.
Sunnuntaina 20.7.1969 – 102 tuntia, 45 minuuttia ja 42 sekuntia Yhdysvalloissa tapahtuneen lähdön jälkeen – ihminen oli ensimmäistä kertaa saapunut Kuuhun.
Tässä vaiheessa astronauttien oli tarkoitus levätä viisi tuntia ennen kuin he astuisivat ulos Eaglesta, mutta Armstrong ja Aldrin olivat aivan liian innoissaan voidakseen odottaa.
Pieni askel ihmiselle
Kysyttyään luvan valvontakeskukselta he valmistautuivat astumaan elottomalle tasangolle.
Armstrong mietti, kuinka lämpimältä ja kutsuvalta Kuun pinta näytti Maan valossa pikimustaa taivasta vasten.
”Tekisi ihan mieli lähteä ulos pelkissä uimahousuissa ottamaan vähän aurinkoa”, hän vitsaili.
Pari tuntia laskeutumisen jälkeen astronautit olivat valmiita astumaan Kuun pähkinänruskealle kamaralle.
Aldrin piteli luukkua auki, ja Armstrong astui Eaglesta ulos takaperin käynnistämään kameran, joka ikuistaisi ihmisen saapumisen vasta valloitetulle taivaankappaleelle.
Noin 600 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa istui liimautuneena television ääreen, kun värisevään ja rakeiseen mustavalkokuvaan ilmestyi Neil Armstrong, joka laskeutui tikkailta ja laski vasemman jalkansa Kuun pinnalle.
Rätisevän ääniyhteyden kautta kaikki kuulivat hänen sanovan: ”Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri askel ihmiskunnalle.”
Noin 20 minuuttia myöhemmin Aldrin kömpi alas tikkaita mutta kääntyi varmistaakseen, että luukku oli suljettu kunnolla.
”Alus on kotimme seuraavan parin tunnin ajan, joten haluan pitää siitä hyvää huolta”, hän selitti – rauhoiteltuaan Armstrongia leikillään, että luukku on vain suljettu, ei lukossa.
Kun Aldrin oli astunut Kuun pinnalle, Armstrong kysyi: ”Eikö olekin mahtavaa? Täältä on aivan upeat näköalat.”
”Upeaa erämaata”, korjasi hänen kollegansa, joka huomasi, kuinka saappaiden päälle kerääntyi hetkessä hienonhieno, väriltään kaakaota muistuttava pölykerros.
Astronautit katselivat haltioissaan Maata, joka loisti kuin tähti, mutta koska heillä riitti happea vain muutaman tunnin tutkimusretkeen uudessa maailmassa, ei ollut aikaa jäädä ihastelemaan maisemia.
Heidän oli pian siirryttävä tehtäviensä pariin. Samalla astronautit huomasivat, miten kevyt ja vaivaton Kuussa oli liikkua jäykistä avaruuspuvuista huolimatta.
Heikon painovoiman takia miesten paino oli vain kuudesosa heidän painostaan Maassa, ja jokainen askel venyi pieneksi loikaksi kuin hidastetussa filmissä.
Kokeita tehdessään he heittelivät välillä ilmaan esineitä, kuten naruja ja tarttumakoukkuja, ja seurasivat, kuinka esineet leijuivat hitain liikkein eteenpäin.
Historiallinen puhelu Nixonilta
Armstrong ja Aldrin asettivat seismometrin paikalleen ja lähtivät keräämään lapiolla kuukiviä ja kuupölyä mukanaan olevaan laatikkoon.
Kesken työn he saivat valvontakeskuksesta viestin, jonka mukaan presidentti Nixon halusi puhua heidän kanssaan.
”Neil ja Buzz, puhun teille Valkoisen talon työhuoneestani. Tämä on todellakin historiallinen puhelu. En löydä sanoja kertomaan, kuinka ylpeitä me kaikki olemme – kaikille amerikkalaisille ja kaikille maailman ihmisille tämä on varmasti koko elämän hienoimpia päiviä. Teidän saavutuksenne myötä avaruudesta on tullut osa ihmiskunnan maailmaa”, presidentti sanoi.
Kiitettyään presidenttiä puhelusta astronautit jatkoivat töitään, mutta aika riensi nopeasti.
Kohta – Armstrongin ja Aldrinin mielestä aivan liian pian – oli aika palata Eaglelle.
Todisteeksi käynnistään he pystyttivät Kuuhun Yhdysvaltain lipun ja jättivät sinne muistolaatan, jossa luki: ”Tässä paikassa Maa-planeetalta tullut ihminen astui ensimmäistä kertaa jalallaan Kuun pinnalle heinäkuussa 1969 j.Kr. Olemme tulleet rauhanomaisin aikein koko ihmiskunnan puolesta.”
Aldrin ja Armstrong palasivat Eaglelle kaksi ja puoli tuntia sen jälkeen kun he olivat ryömineet ulos moduulista.
Matkalla tikkaita ylös Aldrin muistutti Armstrongia jättämään laskeutumispaikalle kunnianosoituksen heidän edesmenneille kollegoilleen.
Armstrong poimi varovasti hartiataskustaan sinetöidyn paketin ja heitti sen Kuun pinnalle.
Paketissa oli muun muassa maailman ensimmäiselle avaruuslentäjälle, vuonna 1968 hävittäjälento-onnettomuudessa kuolleelle venäläiselle Juri Gagarinille, omistettu medaljonki sekä Apollo 1:n tunnus.
Se oli omistettu kolmelle Apollo-astronautille, jotka paloivat 1967 hengiltä komentomoduuliinsa laukaisualustalla tehdyssä harjoituksessa Floridassa.
Vasta palattuaan Eagleen ja riisuttuaan kypäränsä Aldrin ja Armstrong huomasivat, että Kuulla oli oma ominaishajunsa.
Voimakas ja vaikeasti määritettävä haju tarttui vaatteisiin, ja Aldrin kuvaili sitä ”hieman pistäväksi, kuin ruudinkäry, nuotion tuhka tai räjähtänyt nalli.”
Leijuva kinkkuvoileipä
Palattuaan Eagleen Aldrin ja Armstrong yrittivät saada kunnolla nukutuksi, mutta eivät saaneet unta kylmyydeltä, koneiden jatkuvalta jyrinältä ja kaikilta mieleen tunkeutuvilta kokemuksilta.
Unen sijaan heidän oli tyytyminen 6 tunnin 50 minuutin lepohetkeen.
Vajaa vuorokausi laskeutumisen jälkeen vuorossa oli yksi matkan vaarallisimmista hetkistä: he käynnistivät rakettimoottorin, jonka oli määrä nostaa Eaglen ylempi osa Kuun pinnalta.
Jos se ei onnistuisi, he olisivat hukassa, sillä moduulissa ei ollut varamoottoria eikä Columbia voinut laskeutua Kuuhun.
Kaikkien suureksi helpotukseksi lähtö onnistui. Eaglen toinen puolikas jäi Kuun pinnalle, kun toinen puolikas singahti tiehensä valtaisan pölypilven saattelemana mukanaan Armstrong ja Aldrin.
”Kaikki kunnossa, olemme ylpeitä teistä”, valvontakeskus ilmoitti riemuissaan.
Vajaat neljä tuntia myöhemmin Eagle ja Columbia lähestyivät toisiaan. Columbialla Michael Collins oli ollut varmaankin maailmankaikkeuden yksinäisin ihminen kiertäessään 14 kertaa Kuun ympäri, ja hän ilahtui nyt suunnattomasti saadessaan seuraa.
Telakoituminen – eli niin sanottu rendez-vous – tapahtui täysin suunnitelmien mukaan, ja siirrettyään arvokkaita kuunäytteitä, filmejä, kameroita ja muita laitteita sisältävät laatikot Columbiaan Aldrin ja Armstrong ryömivät itse moduuliin.
Sen jälkeen Eagle irrotettiin ja lähetettiin Kuuta kiertävälle radalle.
”Siinä se nyt menee, se oli kelpo alus”, Armstrong sanoi miltei haikeana.
Paluumatka oli retken ehdottomasti vaivattomin osuus, ja parin vuorokauden pituisella lennolla astronautit saivat viimeinkin vetää henkeä.
Mitä lähemmäksi kotiplaneettaa he tulivat, sitä rennommaksi tunnelma muuttui, ja Maahan lähetetyissä filmikatkelmissa astronautit hassuttelivat: Aldrin näytti, miten voidellaan painottomana leijuva kinkkuvoileipä, ja katsojat saivat myös seurata, miten painottomuus vaikuttaa lusikalliseen vettä.
Neil Armstrong otti pakkauksistaan esiin muutamia kuuperänäytteitä ja esitteli niitä televisioruudun ääreen liimautuneille uteliaille katselijoille ja tutkijoille.
Heinäkuun 23. päivän iltana tunnelma oli juhlallisempi, kun Aldrin kääntyi suoraan katsojien puoleen: ”Olemme miettineet, että tässä on kyse paljon enemmästä kuin kolmen miehen matkasta Kuuhun, enemmästä kuin yhden hallituksen ja teollisuusmahdin ponnistuksista, enemmästä kuin yhden kansakunnan ponnistuksista.
Meistä tuntuu, että tämä matka kuvastaa koko ihmiskunnan ehtymätöntä uteliaisuutta tutkia kaikkea tutkimatonta.”
24.7. Apollo 11 putosi mereen Havaijin länsipuolelle, jossa laivasto odotti sitä.
Laskeutuminen Tyyneenmereen
Apollo 11:n komentomoduuli pyyhälsi yli kolminkertaisella äänen nopeudella kohti Maata, ja päivällisaikaan torstaina 24. heinäkuuta alus jyrisi Maan ilmakehään kuin punaisena hehkuva meteori.
Tyynellämerellä Havaijilta länteen yli 9 000 ihmistä odotti Columbiaa yhdeksällä laivalla ja 54 lentokoneella, ja kun moduulin kolme laskuvarjoa avautuivat ja Columbia molskahti mereen, vastaanottajien riemulla ei näyttänyt olevan rajoja.
Veteen osuessaan avaruusalus keikahti ympäri pohja ylöspäin, mutta kolme automaattisesti täyttyvää ilmatyynyä käänsi aluksen oikein päin.
Heti sen jälkeen taivas kuhisi helikoptereita, ja samalla kun sammakkomiehet hyppäsivät veteen ja lähtevät uimaan kohti Columbiaa, sisällä olevat kolme astronauttia ilmoittivat voivansa erinomaisesti.
Sukeltajat pukivat kotiin palanneille sankareille niin sanotut BIG-erikoispuvut eli biologiset eristyspuvut.
Tässä harmaanruskeassa asussa, jonka tarkoituksena oli estää mahdollisia Kuun bakteereita leviämästä, Armstrong, Aldrin ja Collins nostettiin helikopteriin, joka laskeutui 24 minuuttia myöhemmin lentotukialus USS Hornetille.
Orkesterin soittaessa kannella astronautit vietiin asuntovaunua muistuttavaan koppiin, joka olisi heidän kotinsa elokuun 10. päivään asti, jolloin karanteeni päättyisi.
USS Hornetin kannella oli myös presidentti Nixon, joka esitti karanteeni-ikkunan takaa astronauteille kutsun Valkoiseen taloon ja välitti terveisiä valtionpäämiehiltä eri puolilta maailmaa.
Tavoite saavutettu
Kun Armstrong, Aldrin ja Collins viimeinkin pääsivät karanteenista, joka oli vähitellen alkanut tuntua vankeudelta, he saivat sankarin vastaanoton.
Kolmikko lensi 13.8.1969 presidentin Air Force One -lentokoneella Houstonista ensin New Yorkiin, sitten Chicagoon ja lopuksi Los Angelesiin, ja kaikkialla heitä juhlistettiin aamusta iltaan näyttävillä paraateilla.
He ajoivat avoautolla kaikkien kolmen suurkaupungin läpi paperisilpun sataessa heidän päälleen ja katujen varsille katselemaan tulleiden miljoonien innostuneiden katselijoiden raikuvien suosionosoitusten saattelemana.
Yhdysvaltain vastavalittu presidentti John F. Kennedy oli julistanut toukokuussa 1961 kongressille pitämässään puheessa, että Yhdysvaltain tulisi asettaa tavoitteekseen viedä ihminen Kuun pinnalle ja tuoda hänet turvallisesti takaisin ennen vuosikymmenen loppua.
Tavoite oli saavutettu, kun 1960-luvun loppuun oli vielä monta kuukautta. Armstrongin, Aldrinin ja Collinsin kulkiessa vielä hymyillen juhlimassa kaikkien aikojen ensimmäistä kuumatkaa ja vilkutellessa innokkaalle yleisölle tutkijat alkoivat kiireesti tutkia näytteitä, joita astronautit toivat Kuusta matkamuistona lähes 22 kiloa.