Kaksi brittiläistä sotilaslentäjää haastoi Atlantin

Toimeton sotilaslentäjä etsi työtä

Alcock ja Brown olivat tunteneet toisensa vain muutaman kuukauden, mutta molemmat olivat kokeneita ensimmäisen maailmansodan lentäjiä.

Sodan jälkeen 32-vuotias Arthur Brown oli monen muun sodasta palanneen brittilentäjän ja -navigaattorin tavoin työtön, ja hän haki töitä Lontoon lähellä sijainneesta Vickersin lentokone­tehtaasta.

Yksi tehtaan esimiehistä oli Maxwell ­Muller, joka kuuli sattumalta Brownin luettelevan ansioi­taan. Hän kiinnostui ja puhutteli tätä:

”Kerroit olevasi navigaattori”, Muller sanoi. ”Osaisitko navigoida lennon Atlantin yli?”
”Osaisin”, Brown vastasi epäröimättä.
”Sitten tarjoamme sinulle töitä. Meillä on kone ja lentäjä, mutta navigaattori puuttuu”, jatkoi Muller ja selitti, että tehdas oli valmis suuriin panostuksiin voittaakseen arvostetun kilpailun ensimmäisestä välilaskuttomasta Atlantin ylityksestä.

Brittiläinen ­sanomalehti Daily Mail oli julistanut kilpailun vuonna 1913 eli ennen ensimmäisen maailmansodan alkamista. Hetkeä myöhemmin Arthur Brown tapasi lentäjä John Alcockin ensi kertaa.

Eroistaan huolimatta miehet tulivat heti hyvin toimeen keskenään. Brown oli hoikka, tummahiuksinen ja pidättyvä. Alcock puolestaan oli hieman vantterampi, vaalea ja viljeli kuivakkaa brittihuumoria.

Brown sai paikan Vickersiltä, mutta hänellä oli vielä yksi este selvitettävänä ennen Atlantin-lentoa. Brown oli aikeissa avioitua, ja niinpä hänen oli kysyttävä kihlattunsa Kathleenin mielipidettä häiden lykkäämisestä.

Kathleen suostui, ja seuraavina kuukausina­ Alcock ja Brown uurastivat muokatakseen Vickersin Vimy-pommi-konetta pitkälle lennolle sopivaksi.

Kaikille oli selvää, että matka oli taitettava lännestä itään, koska Atlantin yllä länsituulet olivat vallitsevia ja hutera kone tarvitsi kaiken mahdollisen myötätuulen.

Sekstantti auttoi suunnistamaan

Miesten oli määrä lentää Newfoundlandista Eurooppaan, tarkemmin sanottuna Irlantiin. Välissä velloi lähes 3 200 kilometriä avomerta. Jos yritys onnistuisi, kyseessä olisi maailman ensimmäinen Atlantin ylilento.

Maineen ja kunnian lisäksi onnistujia odotti muhkea rahasumma: Daily Mail oli luvannut 10 000 puntaa miehistölle, joka ensimmäisenä ylittäisi valtameren lentäen.

Ehtona kuitenkin oli, että matka saisi kestää enintään 72 tuntia, eikä väli-laskuja sallittu. Suunnistusapuna oli vain kompassi ja sekstantti, josta oli apua vain auringon tai tähtien ollessa näkyvissä.

Lentokoneen kojelautakaan ei ollut kovin vakuuttava: sen varustukseen kuului vain korkeus- ja matkamittari. Turvallisesti ­ilmojen ja sumujen halki opastavaa keino­horisonttia ei ollut tuolloin vielä keksitty.

Englannissa tehtyjen koelentojen jälkeen Vimy No. 13 purettiin osiin ja lähetettiin isoissa säkeissä rahtilaivalla Newfoundlandiin. Alcock ja Brown saapuivat Kanadaan matkustajalaivalla 13. toukokuuta, monta päivää ennen konetta.

Matkalla Atlantin yli Brown vietti aikaa laivan komentosillalla opiskellen innokkaasti eri säätyyppejä, joita hänen ja Alcockin oli varauduttava kohtaamaan.

Neljä joukkuetta havitteli palkintoa

Alcock ja Brown eivät suinkaan olleet ainoita, joita Daily­ Mailin rahapalkinto houkutteli. Peräti neljä joukkuetta oli hankkiutunut keväällä 1919 Newfoundlandiin, ja kaikki olivat yhtä voitonhaluisia.

Lehdet olivat lähettäneet paikalle toimittajia, jotka sähköttivät päivittäin tilannekatsauksia lukijoilleen. Myös Yhdysvaltain laivasto ilmaantui paikalle­ mukanaan kolme vesitasoa, koska myös se ­havitteli Atlantin ilmatilan valloitusta.

Vesitasot lähtivät 16. toukokuuta kohti Azorien saariryhmää, joka sijaitsee keskellä Atlantin valtamerta. Laivasto oli lähettänyt matkan varrelle sotalaivoja, jotta vesitasot voivat tehdä välilaskuja ja tankata.

Matka kesti toista viikkoa, joten vesitasot eivät pärjänneet Daily Mailin kilpailussa, mutta yritys teki kaikesta huolimatta suuren vaikutuksen Newfoundlandissa valmistautuviin joukkuei­siin. Niiden keskuudessa levisi asenne: ”Jos hekin, niin kyllä mekin”.

Kaksi joukkuetta pelkäsi häviävänsä kisan ja päätti nousta ilmaan samana päivänä kuin ­laivaston vesitasot. Ensimmäisen matka loppui, ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa. Lentäjä­ arvioi tuulen väärin, ja kone rysähti kiitoratana toimineelle nurmikentälle.

Toiselle joukkueelle näytti käyvän paremmin, kunnes onni kääntyi. Sopwith-kaksitaso nousi komeasti ilmaan, mutta muutaman lentotunnin jälkeen moottorin jäähdytin petti ja ­koneen oli tehtävä hätälasku mereen 1600 ­kilometrin päässä Newfoundlandista.

Huono-onniset lentäjät kelluivat seitsemän päivää Atlantic-koneessaan, ennen kuin tanskalainen rahtilaiva huomasi heidät ja poimi kyytiin. Kuultuaan hätälaskusta Alcock ja Brown muuntelivat yhtä Vimyn polttoainesäiliöistä niin, että sitä saattoi käyttää pelastuslauttana, mikäli kone putoaisi mereen.

Lisäksi he pakkasivat koneen pyrstöön varamuonaa viikoksi. Kolmas joukkue päätti osallistua peliin hieman liiankin suurilla panoksilla. Heillä oli täysi työ koota nelimoottorinen kone, joka oli oman aikansa jättiläinen.

Koneen kokoaminen vei niin paljon aikaa, että Alcock ja Brown saivat Vickers Vimynsä ensin lähtövalmiiksi. Suurella vaivalla he löysivät kiitoradaksi kelpaavan niityn, jonka he vuokrasivat käyttöönsä.

Newfoundlandin maasto oli kallioista ja metsäistä, ja vain harvoissa paikoissa oli kyllin tasaista lentokoneelle. Vajaat 400 metriä pitkä kiitorata oli kaukana täydellisestä, mutta ahkeroituaan muutaman päivän Alcock ja Brown apulaisineen saivat raivattua niityltä suurimmat ­kivet ja muut esteet.

Brown kapusi siivelle

Lähtöpäivänä puhaltava voimakas länsituuli takasi Brownille ja Alcockille kirjaimellisesti lentävän startin. Kelpo vauhdissa miehet ohjasivat koneensa aavan meren ylle. Moottorit toimivat moitteetta, ja Brown päätti testata radiota.

Hän yritti morsettaa St. Johnin lennättimeen ilmoituksen, että kaikki oli hyvin. Koneen radio, joka sai virtansa koneen rungon alle sijoitetusta pienestä potkurista, ei kuitenkaan inahtanutkaan, eikä radiolle virtaa syöttävää potkuria voinut nähdä ohjaamosta käsin.

Moottorit pitivät niin kovaa meteliä, että miesten oli vaikea viestiä keskenään, mutta pian myös Alcock ymmärsi, mikä oli vikana. Päättäväisesti Brown avasi turvavyönsä kavutakseen tarkistamaan potkuria.

Alcock yritti ­estää hänen aikeensa, mutta Brown halusi välttämättä korjata vian. Brown kyykistyi kaksitason alemmalle siivelle.

Hän piti kiinni ylä- ja alasiipeä yhdistävästä tukitangosta ja kumartui eteenpäin nähdäkseen pienen potkurin, jonka oli tarkoitus toimittaa virtaa radiolaitteeseen.

Potkurin neljästä lavasta puuttui kolme. Ne olivat ilmeisesti hajonneet nousukiidossa epätasaisella kiitoradalla. Mitään ei ollut tehtävissä. Pikku potkuria ei voinut korjata, joten matkasta oli selviydyttävä ilman radioyhteyttä.

Meteorologit antoivat toivoa

Ennen lentoonlähtöä 14. kesäkuuta Alcock ja Brown olivat hankkineet mahdollisimman paljon tietoa reitin säätilasta. Meteorologien mukaan ennuste oli hyvä, eli sää näytti suosivan lentäjiä.

Ensimmäisten neljän tunnin aikana ilmatilassa olikin selkeää ja rauhallista, ja koneen kurssi pysyi vakaana. Alcock ja Brown miettivät jo mielessään, millainen vastaanotto heitä kotona Englannissa odottaisi.

”Saamme ainakin kelpo päivällisen. Vaikka ankkapaistia ja vihreitä papuja”, Brown huusi ohjaussauvaa tiukasti pitelevälle Alcockille.

Moottorien korviasärkevän jylinän takia miesten oli huudettava toisilleen tai kirjoitettava asiansa paperilapuille, mikäli heillä oli jotain tähdellistä sanottavaa.

Koneessa oli myös sisäinen puhelinjärjestelmä mikrofoneineen ja kuulokkeineen, mutta laitteet häiritsivät Alcockia niin, että hän sysäsi ne pian sivuun.

Pakoputki hajosi

Noin kello 17 miehet näkivät suoraan edessään sumu-seinämän, joka levittäytyi pohjoisesta etelään. Valinnanvaraa ei ollut: oli lennettävä seinämän läpi.

Sumu oli niin sankka, etteivät he nähneet juuri mitään. Toisaalta kostea ilma vaimensi hieman moottoreiden melua. Lennettyään tunnin sumussa Alcock yritti ohjata koneen sumun yläpuolelle, jotta navigaattori Brown näkisi auringon sijainnin.

Hän tarvitsi tiedon kyetäkseen mittaamaan sekstantilla, pysyivätkö he kurssissa. Ennen kuin he pääsivät sumun ylle, oikeanpuoleinen moottori alkoi yhtäkkiä pitää huolestuttavaa ääntä.

Konekivääriltä kuulostava papatus huolestutti lentäjiä. Pakoputki oli riekaleina. Polttomoottorin lieskat löivät rikkoutuneesta pakoputkesta, jonka väri alkoi vähitellen muuttua.

Punaisena hehkuva metalli muuttui valkoiseksi, ja lopulta pakoputki putosi kokonaan. Meteli ­yltyi entisestään, mutta itse moottori toimi yhtä vakaasti kuin siihenkin asti.

Kone painui kohti merta

Vimyn ohjaamo oli avoin tila, jota suojasi vain tuulilasi. Pysyäkseen lämpiminä miehet olivat pukeneet ylleen paksut nahkaiset lentohaalarit.

Haalareissa oli kyllä akuilla toimiva sähköinen lämmitysjärjestelmä, mutta akut tyhjenivät nopeasti, ja lämpötila alkoi laskea. ”Hytisimme kuin horkassa”, John Alcock kertoi lennon koet­telemuksista myöhemmin.

Miehet istuivat kylki kyljessä ahtaassa ohjaamossa, jossa ei voinut juurikaan liikkua. Alcock sai sentään hieman liikuntaa, koska hänen tehtävänään oli valvoa polttoainesäiliötä.

Kun säiliö uhkasi tyhjentyä, hän pumppasi siihen käsin lisää polttoainetta ja sai siinä samalla itsensä hetkeksi lämpiämään. Pikku hiljaa he pääsivät sumuverhon ylle, mutta taivas oli paksussa pilvessä.

Onneksi Brown ehti nähdä auringon vilaukselta. Pikainen havainto riitti tekemään sekstantilla mittauksen, jonka perusteella Brown totesi, että he olivat ajautuneet hieman liian kauas etelään. Kurssia piti korjata.

Matalalla paistava aurinko oli jälleen pilvien peitossa. Kone sukelsi uuteen pilviverhoon, ja näkyvyys oli taas olematon. Pilvien sisällä miehet menettivät vauhdin ja suunnan tajun.

Korkeusmittarin perusteella he tiesivät, että kone syöksyi hallitsematta alas kohti merta. Miehet valmistautuivat hätälaskuun, ja Alcock siirsi suojaan lokikirjan, johon oli tehnyt merkintöjä koko matkan ajan.

Mutta vain 20 metriä ennen veteensyöksyä hän sai lentokoneen taas hallintaansa ja onnistui oikaisemaan sen. Kun miehiltä myöhemmin kysyttiin, minkälaisia tuntemuksia vaaratilanne heissä herätti, Alcock vastasi kuivasti: ”Me vain hymyilimme leveästi ­toisillemme.”

Olutpullo päätyi veteen

Kauhun hetkien jälkeen John Alcock kiihdytti moottoreita täydellä kaasulla ja kone kääntyi nousuun. Saavutettuaan koneen suurimman lentokorkeuden, 2 200 metriä, miehet saivat taas rentoutua.

Onni oli vihdoin heidän puolellaan. Keskiyön tienoilla Brown näki muutamia tähtiä ja kykeni sekstantin avulla laskemaan, että he olivat lentäneet 1 574 kilometriä ja että kurssi oli oikea.

Alcock ilmoitti elehtien, että hänellä oli nälkä. Brownilla oli myös. He kaivoivat esiin voileivät, jotka eräs nainen oli heille antanut St. Johnissa.

Alcock söi yhdellä kädellä, koska ei voinut hetkeksikään irrottaa otettaan ohjaussauvasta. Heillä oli mukana myös tilkka viskiä ja pullo olutta. Tyhjän olutpullon he heittivät yli laidan.

Jotta kone olisi mahdollisimman kevyt, kaikki ylimääräinen oli jätetty pois. Brownin kihlattu, Kathleen, oli kuitenkin ommellut lentäjille kaksi maskottia, jotka oli ilman muuta otettu mukaan.

Lelukissat Twinkletoes ja Lucky Jim pitivät miehille seuraa yksinäisellä matkalla ­aavan meren yli. Lisäksi mukana oli postisäkki, jossa oli 300 kirjettä. Ne oli leimattu St. Johnissa ennen lähtöä.

Jos matka onnistuisi, se olisi ensimmäinen kerta, kun postia kuljetettiin Atlantin yli lentämällä. Kirjeet olisivat perillä muutamassa päivässä. Tavallisesti kirjeet kulkivat mantereelta toiselle laivalla, jolloin matka kesti viikkoja.

Tuuli viskoi konetta

Kolmelta aamuyöllä päivä alkoi valjeta. Heikossa valossa lentäjät huomasivat olevansa matkalla suoraan kohti sadepilvien rintamaa. Sadetta he eivät ­todellakaan kaivanneet.

Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Moottorien teho ei riittänyt nostamaan konetta­ pilvien­ yläpuolelle, ja pian kone heittelehti myrskyn keskellä pyörteiden ja tuulenpuuskien armoilla.

Oli kuin miehet olisivat joutuneet ­pillastuneeseen hissiin. Pian alkoi sataa vettä ja rakeita. Lentokoneen sadeveden tukkima matkamittari lakkasi toimimasta.

Alcock ei kyennyt suunnistamaan pilvien seassa, mutta hän piti päänsä kylmänä ja turvautui sodassa oppimaansa temppuun. Hän sammutti moottorin ja antoi koneen sakata.

Näin kone sukelsi pilvien alapuolelle. Kun he pääsivät ulos pilviverhosta, horisontti näytti olevan pystysuorassa. Syy oli yksinkertainen. Kone lensi kyljellään, mutta he eivät olleet huomanneet sitä.

He putosivat edelleen kohti merta, ja vasta aaltojen ollessa melkein kosketusetäisyydellä, John Alcock sai tilanteen jälleen hallintaansa. Hän oikaisi koneen ja lisäsi kaasua.

”Olimme ehkä 5–7 metrin päässä merenpinnasta. Aaltojen suolaiset pärskeet maistuivat jo suussamme”, Alcock kertoi jälkeenpäin, kun lentäjät kuvailivat vaiherikasta matkaansa.

Vaikeudet eivät olleet vielä ohi. Ensin miehet huomasivat, että kurssi oli täysin pielessä. He olivat matkalla takaisin kohti Amerikkaa. Saatuaan koneen käännettyä he joutuivat räntäsateeseen.

Märkä sohjo kasaantui paksuksi kerrokseksi tuulilasiin, jonka tarjoamasta vähäisestä suojasta huolimatta räntää tunkeutui avoimen ohjaamon joka kolkkaan.

Mikä pahinta, lumi tukki moottorin ilma-aukon ja kaasuttimen suodattimen ja teki siivistä niin painavat, että Alcock kykeni vaivoin ohjaamaan konetta.

Laitteet pettivät

Brown keksi vain yhden apukeinon. Hänen oli kavuttava uudelleen siivelle kuten radion vaiettua. Jälleen Alcock yritti estää hengenvaarallisen aikeen, mutta Brown irrottautui hänen otteestaan ja konttasi veitsi kädessään alasiipeä pitkin moottorin alitse kohti lumen peittämää siiven kärkeä.

Ensimmäisessä maailmansodassa saamiensa vammojen takia hänen jalkansa eivät toimineet aivan moitteettomasti, mutta suurin ponnistuksin hän onnistui pysymään siivellä.

Toinen käsi piti kiinni ylä- ja alasiiven välisestä tukitangosta, kun toinen raaputti veitsellä puhtaaksi tukitankoja ja siiven tärkeimpiä osia, joihin lumi oli pakkautunut kiinni.

Brownilla ei ollut aikaa levätä. Kun toisen puolen siipi oli puhdistettu, hän kömpi ohjaamon kautta toiselle siivelle. Lumen piiskatessa kasvoja hän hoiti vaarallisen tehtävänsä toisellakin puolella.

Pienikin horjahdus olisi tiennyt syöksyä alla vellovaan hyiseen veteen. Brown joutui kapuamaan siiville kaikkiaan neljästi, ennen kuin aurinko nousi kello 6.20. Sormet kohmeessa hän tarttui sekstanttiin ja määritteli heidän sijaintinsa.

He olivat pysyneet kurssissa, mutta tilanne oli edelleen vakava, koska lumi ja kylmyys saivat laitteet reistailemaan. Heillä oli vain yksi mahdollisuus: ”Ohjaa alemmas, siellä ilma on lämpimämpää”, kirjoitti Brown lapulle, jonka ojensi Alcockille.

Irlanti ilmestyi horisonttiin

Heidän laskeutuessaan pilvien läpi näkyvyys oli olematon. Sitten Brown huusi yhtäkkiä moottorien jylinän yli: ”Jää sulaa!” Ja toden totta, he olivat päässeet lämpimämpään ilmaan.

Pian lumi ja jää olivat tipotiessään, mutta vastineeksi ohjaamo lainehti. Moottorit kuitenkin toimivat kuten piti, ja parikymmentä minuuttia myöhemmin hörppiessään lämmikkeeksi kahvia termospulloistaan miehet näkivät edessään maata.

Ensimmäiset näköhavainnot olivat pieniä kalliosaaria, mutta kello 8.15 Irlannin rannikko ilmestyi vihdoin horisonttiin. Kun he tunnistivat maaston tarkemmin, kävi ilmi, että edessä ei ollutkaan Galwayn kaupunki, kuten oli suunniteltu.

Brown tutki karttaa ja arveli, että alla näkyvä kaupunki voisi olla Clifden. He olivat siis ajautuneet Galwayn luoteispuolelle. Brown merkitsi tiedon lokikirjaan ja näytti sitä Alcockille, joka nyökkäsi.

Varmistus saatiin pian, koska Clifdenin lähellä sijaitsi radioasema, jonka kautta lähetettiin sähkeitä langattomasti Atlantin yli. Osin leikillään Brown ehdotti, että he jatkaisivat matkaa Lontooseen asti.

Miehet tulivat kuitenkin siihen tulokseen, että turvallisinta olisi laskeutua mahdollisimman pian. He kiertelivät kaupungin yllä etsien aukeaa, jolle voisi laskeutua.

Sopivaa ei löytynyt, joten he suuntasivat kohti lennätinaseman lähetysmastoja ja kiertelivät niitä. Aseman lähistöllä he huomasivat vihdoin paikan, joka näytti tasaiselta ja vihreältä niityltä.

Mutta he erehtyivät. Ilmasta käsin niin houkuttelevan näköinen aukea olikin suo, minkä radioaseman työntekijät hyvin tiesivät. He alkoivat heiluttaa käsiään, jotta lentokone valitsisi turvallisemman laskeutumispaikan.

Alcock ja Brown tulkitsivat kuitenkin heilutuksen väärin ja luulivat väen toivottavan heidät tervetulleeksi. Niin Alcock ohjasi koneen laskuun keskelle Derrygimlan suota.

Ensimmäiset metrit sujuivat hyvin, mutta pehmeä alusta ja suon mättäät olivat liikaa Vickers Vimylle. Kaiken lisäksi lentokoneesta puuttui nokkapyörä, joka oli poistettu painon ja ilmanvastuksen vähentämiseksi.

Kirjeet todistivat Atlantin-ylityksen

Laskeutuminen oli kaikkea muuta kuin tyylikäs. Kone keikahti nokalleen, sen siipituet katkeilivat ja kone rojahti kasaan.

Turvavöiden ansiosta miehet selviytyivät laskusta kuitenkin lähes vammoitta. Vain Alcock sai muutamia naarmuja ja hänen huulensa turposivat iskun seurauksena.

”Kävikö pahasti?” huusi ensimmäisenä hylyn luokse ehtinyt mies.
”Ei”, hylystä vastattiin.
”Mistä olette tulossa?” mies kysyi.
”Amerikasta.”

Tämän kuullessaan paikalle saapuneet naureskelivat. He luulivat huimapäiden vitsailevan, kunnes näkivät kirjeet, jotka oli leimattu St. Johnissa Newfoundlandissa.

Sen jälkeen paikallisten ei auttanut kuin uskoa lentäjiä. Clifdenin lennätin­asemalta Alcock ja Brown lähettivät sähkeen Lontooseen. He kertoivat lentäneensä 3 154 kilometrin matkan St. Johnista Clifdeniin 16 tunnissa 28 minuutissa.

Lento oli etusivun jutun arvoinen

Daily Mail oli edellisenä päivänä saanut tiedon, että kone oli lähtenyt Newfoundlandista. Toimituksessa odotettiin uutisia jännittyneinä. Siellä pelättiin jo pahinta, sillä lentäjistä ei ollut kuulunut mitään lähdön jälkeen.

Kun kauan odotettu sähkösanoma saapui, se päätyi lehtien etusivuille kaikkialla maailmassa: kaksi brittiä oli ylittänyt Atlantin lentokoneella ja laskeutunut Irlantiin hyvissä voimissa.

”Alcock ja Brown lensivät Atlantin yli. He matkasivat 1 980 mailia 16 tunnissa 12 minuutissa osin sakeassa ja jäätävässä sumussa”, New York Times kirjoitti etusivullaan.

Lentoaika ei ollut tarkalleen oikea, mutta asia tuli selväksi. Lennon jälkeiset päivät ja viikot olivat Alcockin ja Brownin voitonjuhlaa. Kaikki halusivat tavata lentäjäsankarit, ja miehet riensivät juhlatilaisuudesta toiseen.

Jossain vaiheessa juhlinta alkoi käydä voimille. Kun Alcock ja Brown astuivat Lontoon Clifford Streetillä sijainneen Royal Aero Clubin parvekkeelle ottaakseen jälleen kerran vastaan juhlaväen suosionosoitukset, Brownin pitämä puhe jäi lyhyeksi: ”Ei mitään puheita nyt. Halusitte nähdä meidät. Tässä olemme.”

Klubilla odotti ylellisin ateria, jonka miehet olivat koskaan syöneet. Ruokalistalla oli muun muassa Oeufs Poches Alcock, Supreme de Sole a la Brown ja Gateau Grand Success (uppokeitettyjä munia, merianturaa ja kakkua).

Mekaanikot saivat osansa palkinnosta

Alcock ja Brown saivat tietysti myös Daily Mailin lupaaman palkinnon. Rahasumma oli kasvanut entisestään, koska eräs tupakkayritys ja muuan pohatta halusivat myös palkita sankarit.

Nämä korostivat kiitospuheissaan yhä uudelleen, että uhkayritys ei olisi onnistunut ilman ahkeraa ja osaavaa taustajoukkoa. Niinpä he lahjoittivat osan palkintorahoista mekaanikoilleen.

Daily Mailin palkintosekin ojensi Lontoon Savoy-hotellissa itse Winston Churchill, joka toimi siihen aikaan Britannian sota- ja ­ilmailuministerinä.

Hän kutsui sankarit Windsorin linnaan seuraavana päivänä. Siellä kuningas Yrjö V aateloi heidät, minkä jälkeen he saivat kutsua itseään nimellä sir John Alcock ja sir Arthur Whitten Brown.

Tuhoutunut Vickers Vimy -lentokone kaivettiin esiin irlantilaissuon liejusta ja kuljetettiin Lontoon tiedemuseoon, missä se esiteltiin yleisölle 15. joulukuuta.

Kone on nähtävillä samassa museossa vielä nykyäänkin. Pelastusjoukot eivät kuitenkaan löytäneet syvälle suohon porautunutta koneen potkuria.

Se löytyi vasta myöhemmin ja on nykyään kahvilan tuulettimena Corkissa Etelä-Irlannissa.

Alcockin lento Pariisiin päättyi traagisesti

Kolme päivää sen jälkeen, kun Atlantin ylittänyt lentokone oli pantu esille museoon, Alcock lähti viemään uutta Vickers-konetta kansain­väliseen näyttelyyn Pariisiin.

Sää oli kehno. Pilvet roikkuivat matalalla, satoi ja tuuli. Työtoverit kehottivat Alcockia lykkäämään lentoa, mutta hän piti päänsä ja lähti yksin kohti Pariisia.

Normandian yllä hän joutui sumuun. Hän yritti ilmeisesti laskea lentokorkeutta pystyäkseen suunnistamaan, mutta tällä kertaa temppu ei onnistunut.

Kone putosi, ja kun ranskalainen maanviljelijä löysi hylyn, Alcock oli pahoin loukkaantunut, ja hän menehtyi pian. Arthur Brownilla oli parempi onni. Kun juhlahumu laantui ja gaalatilaisuudet olivat ohi, hän saattoi vihdoinkin viedä Kathleeninsa vihille.

Lokakuussa 1919 tuore aviopari lähti häämatkalle Yhdysvaltoihin. Tällä kertaa matka tehtiin lentokoneen sijasta laivalla. Kotiin palattuaan Brown työskenteli insinöörinä, mutta Atlantin ylitys jäi hänen viimeiseksi lennokseen – lentäminen ei enää houkutellut sankaria.

Yhdysvaltalainen Charles Lindbergh teki seuraavan uuden ennätyksen vuonna 1927 lentämällä ensimmäisenä yksin Atlantin yli.