Hengenvaarallinen kaasupallomatka kohti kuolemaa
Syyskuussa 1862 kaksi rohkeaa tutkimusmatkailijaa nousi vetykaasupallolla kohti arvaamattomia ja ennenkokemattomia korkeuksia. Kukaan ei osannut ennustaa, kuinka miesten matka päättyisi.
Henry Coxwell ei tarkkaan enää edes muistanut tekemiensä lentojen määrää, mutta uskoi niitä kertyneen varmasti ainakin neljäsataa.
Kaikki muut saavutukset kuitenkin kalpenivat sen rinnalla, mihin 43-vuotias Coxwell ylsi yhdessä 53-vuotiaan meteorologin James Glaisherin kanssa syyskuussa 1862.
Miehet olivat nousseet kaasupallolla ylemmäs kuin kukaan muu aiemmin tietämättä, pystyisivätkö edes selviämään hengissä näin huimissa korkeuksissa.
Mitä korkeammalle pallo nousi, sitä sietämättömämmiksi olosuhteet alkoivat muuttua.
Coxwell ja Glaisher olivat noin yhdeksän kilometrin korkeudessa englantilaisen syysmaiseman yllä, ja ilma oli korkeuksissa niin kylmää ja ohutta, että miehet saivat kädet kohmeessa todella taistella jäädäkseen henkiin.
Heikkenevin voimin he haukkoivat jäistä, hapetonta ilmaa, ja kun Coxwell äkkiä huomasi toverinsa makaavan korin pohjalla täysin elottoman näköisenä, hän tajusi tilanteen vakavuuden: jos he eivät alkaisi välittömästi laskeutua, kumpikin menehtyisi varmasti.
Coxwellilla oli kuitenkin ongelma: hän ei pystynyt päästämään kaasua pois pallosta, koska venttiilin säätönaru oli kiertynyt nousun aikana.
Heikosta kunnostaan huolimatta hänen oli siis pakko kivuta ylös vaijereita myöten selvittämään solmuja. Vaihtoehtoja ei juuri ollut: jos tilannetta ei korjattaisi, kumpaakin aeronauttia odotti varma kuolema.
Yläilmojen käymätön korpimaa
Coxwellin ja Glaisherin tutkimusmatkan taustalla oli alun perin Britannian tiedejärjestö BAAS, joka oli palkannut kaasupallolentäjän ja meteorologin nousemaan ilmakehän ylimpiin, vielä toistaiseksi tuntemattomiin kerroksiin.
Kukaan ei tuohon aikaan myöskään tiennyt, kestäisikö ihmiskeho aiemmin tutkimattomia olosuhteita.
1800-luvun puolivälissä tiedettiin sangen vähän ilmakehän fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista.
Ei ollut tietoa, millainen ilmanpaine tai kosteus vallitsi korkeuksissa, mikä ilmastollinen merkitys oli pilvillä tai kuinka voimakkaita tuulet olivat.
Kylmenikö ilma ylös mentäessä vai lämpenikö se kenties Aurinkoa lähestyttäessä?
Näihin ja moniin muihin kysymyksiin Glaisher ja Coxwell hakivat nytvastauksia. Tutkimuksilla tavoiteltiin tarkempia sääennusteita. Vuosisatojen ajan meteorologit olivat joutuneet laatimaan ennusteensa maanpinnalta tehdyn havainnoinnin perusteella.
Ennusteet tukeutuivat tietoihin, joita saatiin tutkimalla päivittäisiä lämpötiloja, ilmanpainetta, tuulen nopeutta ja sademääriä. Hiukan epäsuhtainen tutkijapari teki pioneerityötä, joka vei tieteen uusiin korkeuksiin.
Tukevarakenteinen ja parrakas meteorologi James Glaisher oli saavuttanut kotimaassaan mainetta eturivin tutkijana.
Urheilullisen näköinen Coxwell taas oli koulutukseltaan hammaslääkäri, mutta hänet tunnettiin pelottomana kaasupallolentäjänä – tai aeronauttina, kuten ajan termi kuului.
Hammaslääkärin tointa hän hoiti kotikaupungissaan Tottenhamissa vain talvisin, sillä kesät kuluivat kaasupallon korissa.
Hän vei ihmisiä maksusta huvilennoille, mutta tarjosi taitojaan avuksi myös tutkijoille ja seikkailijoille. Lisäksi hän antoi lentonäytöksiä eri puolilla Eurooppaa omatekoisilla kaasupalloillaan.
Vaikka olikin uhmannut kuolemaa useita kertoja,
Coxwell oli aina selvinnyt ehjin nahoin tiukoistakin tilanteista, joten muut alan harrastajat uskoivat hänen suoriutuvan vahingoittumatta mistä vain.
Mammoth oli riittävän suuri Glaisherin ja Coxwellin tutkimusmatkan tarkoituksiin.
Mammutti kynti korkeuksia
Tuleva tieteellinen tutkimusmatka suuntautui ylemmäs kuin kaasupallolla oli koskaan noustu, ja Coxwell rakensi vaativia olosuhteita kestävää palloa koko vuoden 1862 alkupuoliskon ajan.
Perheensä sekä useiden taitavien ompelijoiden ja rakentajien avulla hänen onnistui rakentaa alus, jonka pallon kuvun korkeus oli liki 25 metriä, halkaisija 16 metriä ja tilavuus 2 600 kuutiometriä. Suurempaa ei Britanniassa ollut aiemmin rakennettu.
Coxwell antoikin pallolle nimeksi Mammoth eli mammutti, ja kesäkuussa 1862 paikallinen lehti julkaisi haastattelun, jossa hän ylpeänä kertoi olevansa ”täysin valmis kokeisiin, joita tiede tarvitsee”.
Samaan aikaan kun Coxwell oli ahertanut rakentaessaan kulkupeliä, jota hänen tuleva tutkijamatkakumppaninsa kutsui monimutkaisesti ”ylös suuntautuvan tutkimuksen edellyttämäksi instrumentiksi”, meteorologi Glaisher oli pohtinut, minkälaisia työkaluja ja mittalaitteita tarvitsisi.
Hän oli päättänyt rakentaa kaasupallon koriin erittäin hyvin varustellun lentävän laboratorion, jonka 24:stä eri työkalusta suurin osa kiinnitettäisiin korin poikki kulkevaan työvälinepaneeliin.
Glaisher ei ollut matkustanut kaasupallolla koskaan aikaisemmin. Toisaalta häntä kiinnosti päästä säätilojen syntysijoille, mutta matka tuntemattomaan myös pelotti.
Vaikka hankkeen hengenvaarallisuus vaivasi ajoittain Glaisheria, hän pelkäsi tunnollisena tutkijana vielä enemmän sitä, että suunnitelma kariutuisi ja arvokkaat tulokset jäisivät saamatta.
”Pahinta olisi, jos en huomaisi oikealla hetkellä jotakin kohdalle sattuvaa ilmiötä, jota ihmissilmä ei koskaan aiemmin ole voinut todistaa”, meteorologi kirjoitti eräälle tuttavalleen.
Glaisherin huolena oli, että matkan aikana tulisi eteen niin paljon nähtävää, että kaikesta ei ehtisi tehdä muistiinpanoja ja puolet matkalla suoritettaviksi tarkoitetuista kokeista jäisi tekemättä.
Glaisher halusi valmistautua huolella tulevaan matkaansa "ilmastotutkimuksen suuressa laboratoriossa".
Niinpä hän rakensi työpaikalleen Greenwichin kuninkaalliseen observatorioon Itä-Lontooseen eräänlaisen lentosimulaattorin, jossa hän testasi eri mittalaitteita.
Raju tuuli ravisteli ensilentoa
Glaisherin ensilento koitti 17. heinäkuuta 1862. Lähtö tapahtui aamutuimaan Wolverhamptonin Stafford Roadilla sijaitsevalta kaasulaitokselta.
Kova länsituuli huolestutti kuitenkin Glaisheria, jonka mukaan sääolosuhteet ”eivät varsinaisesti rohkaise aloittelijaa, joka ei ole eläissään astunut jalallaan kaasutäytteisen pallon kyytiin”.
Tuuli riepotteli kaasupalloa Glaisherin ja Coxwellin kiivetessä koriin. Kello 9.42 Coxwell irrotti kiinnitysköydet.
Ensimmäisten minuuttien aikana pallo keikkui vaarallisesti puolelta toiselle, ja Coxwellin kamppaillessa tempoilevan aluksen kanssa Glaisher hapuili mittalaitteitaan katsellen samalla hermostuneesti alas Wolverhamptoniin, joka kutistui hetki hetkeltä, kunnes se näytti vain pienoismallilta.
Meno rauhoittui vasta, kun pallo nousi riittävän korkealle, ja kun Mammoth noin kahden tunnin kuluttua palasi onnistuneelta neitsytmatkaltaan, Glaisherkin uskalsi jälleen hengittää.
”Lähtiessä olisi ollut kohtalokasta, jos eteen olisi osunut savupiippu tai jokin korkea rakennus”, hän kirjoitti pian laskeutumisen jälkeen.
Villavaatteita ja ohutta yläilmaa
Ensilennon tulikasteesta selvittyään Glaisher suunnitteli pelottomasti jo seuraavia säätutkimuksia.
Ne tehtäisiin korkeammalla kuin 5 000 metrissä, mihin Mammoth oli ensimmäisellä matkallaan yltänyt.
Puolitoista kuukautta myöhemmin, 5. syyskuuta 1862 kello 13.03, Mammoth nousi jälleen kohti taivasta.
Kaasupallo kohosi rivakasti ylös läpi paksun, valkoisen pilvimassan ja jatkoi kulkuaan kohti pilvien takana siintävää huimaavaa taivaan sineä.
Tällä kertaa Coxwell ja Glaisher halusivat nousta korkeammalle kuin kukaan muu aiemmin, yli seitsemään kilometriin.
Tuulinen sää tuki heidän ennätysaikeitaan täydellisesti. Maanpinnalla lämpötila oli ollut leppeät 15 astetta, mutta ylhäällä ilma oli hyytävän kylmää.
Onneksi matkustajat olivat varanneet mukaansa lämmintä vaatetta kylmän syyspäivän varalle: villaiset kaulaliinat ja paksut villakangastakit olivat nyt tarpeen.
Nämäkin varusteet osoittautuivat pian riittämättömiksi, sillä puolentoista kilometrin korkeudessa lämpötila laski lähelle nollaa, ja kaasupallon noustua noin kuuden ja puolen kilometrin korkeuteen miesten hampaat alkoivat kalista pakkasen laskettua 15 asteeseen.
Myös näkymät olivat kuin kirkkaana pakkaspäivänä: taivas oli syvänsininen ja aurinko helotti sokaisevana.
Alas katsoessaan miehet näkivät silmänkantamattomina lakeuksina vain vitivalkoisia, lumikenttää muistuttavia pilviä.
Nousuvauhti kiihtyi, ja Mammoth nousi parissa minuutissa jopa kolme-sataa metriä.
Kori pyöri nousun aikana kiivaasti, mutta tämä ei sanottavammin haitannut matkalaisia. Glaisher joutui kylläkin luopumaan alkuperäisistä aikeistaan valokuvata pilvipeitettä, mutta kaikki muu sujui suunnitelmien mukaan.
Kylmästä hytistessäänkin Glaisher tarkisti jokaisen mittalaitteensa lukemat ja kirjasi tarkkaan kaikki saamansa tulokset.
Coxwell ei navigoinnista huolehtiessaan huomannut, että Glaisher kävi yhä poissaolevammaksi ja nuutuneemmaksi samalla kun pallo halkoi yhdeksän kilometrin korkeudessa yhä ohuemmaksi käyvää ilmaa.
Coxwell tunsi itsekin kasvavaa, raskasta väsymystä, mutta Glaisherin tilanne oli paljon pahempi.
Vielä kello 13.51 meteorologi kirjasi muistiinpanoihinsa joukon lukemia, mutta pian hänen tajuntansa alkoi hämärtyä.
Hän näki kaiken vain lipuvan silmiensä editse samalla, kun hänen mielensä kävi yhä tokkuraisemmaksi.
Pian hän ei enää suurennuslasinkaan avulla nähnyt lämpömittarin elohopeapatsasta tai ilmapuntarin lukemia.
Lopulta Glaisher jaksoi tuskin kiskoa ilmaa sisäänsä. Hengittäminen kävi vaikeaksi, ja kun hän koetti kutsua Coxwellia apuun, hänen suustaan ei tullut äännähdystäkään.
Glaisher lysähti kasaan, ja aina, kun hän koetti nousta ylös, hänen päänsä painui yhä alemmas hartioiden väliin kuin räsynukella.
Kun hän yritti kurottaa kohti virkistävää viinahuikkaa, hän ei enää saanut kättään tottelemaan.
Uupuneen Glaisherin elintoiminnot alkoivat hiipua, eikä hän jaksanut enää taistella vastaan vaan alistui jo voimattomana kuolemaan.
Hän näki vielä silmäkulmastaan vilahduksen matkatoveristaan ja silmiensä sulkeutuessa tajusi Coxwellin kiipeilevän pitkin pallon vaijereita.
Köysissä hampaita myöten
Coxwell taisteli, vaikka hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Kyse oli elämästä ja kuolemasta, ja jos hän ei saisi venttiilin narua suoristetuksi, kuolema veisi voiton.
Kaasupallo oli saatava heti alemmas pois liian ohueksi käyneestä ilmasta, ja siksi hänen oli avattava venttiili ja päästettävä kaasua kuvusta.
Viimeisillä voimanrippeillään hän kiipesi vaijereihin ja sieltä hän näki sekä korissa liikkumattomana makaavan matkatoverinsa että korin alapuolella avautuvan huiman syvyyden.
Kohmeen turruttamin sormin mutta ilma-akrobaatin ketteryydellä hänen onnistui selvittää solmuun mennyt naru.
Päästyään vihdoin alas koriin hän huomasi olevansa täysin voimaton: hänen ruumiinsa tuntui pelkältä hyytelöltä, eivätkä hänen kätensä enää totelleet sen vertaa, että hän olisi saanut kiskaistua venttiilin narusta auki.
Hän yritti vielä viimeisen, epätoivoisen kerran pelastaa oman ja toverinsa hengen tarttumalla naruun hampaillaan.
Hän nykäisi pari kertaa päällään, joka oli hänen ruumiinsa viimeinen liikkuva osa, ja venttiili raottui kuin ihmeen kaupalla.
Kupuun kertynyt kaasu alkoi sihistä ulos, minkä pilotti juuri ja juuri kykeni tajuamaan.
Hän pelkäsi tajuttomana makaavan toverinsa hengen puolesta, ja päätti koettaa, tuskin itsekään onnistumiseensa uskoen, herättää Glaisherin tainnoksista tämän tutkijanvaistoihin vedoten.
Väkiviinaa kohmeisiin kouriin
Kuin unessa Glaisher kuuli päättäväisen äänen sanovan: ”havainto, lämpötila”.
Hän vaipui vielä hetkeksi takaisin tajuttomuuteen, mutta heräsi uudelleen kuullessaan sanat: ”Herää nyt, maista tästä." Äkkiä Glaisher tajusi, missä oli. Kohottaessaan katseensa hän näki Coxwellin, joka lempeästi ravistellen kehotti häntä palaamaan takaisin lämpö- ja ilmanpainemittarien luo.
”Taisin mennä tajuttomaksi”, Glaisher sai sanottua.
”Niin taisit, ja minulle oli vähällä käydä samoin”, Coxwell vastasi.
Ällistyttävän nopeasti Glaisher pääsi jälleen jaloilleen ja ryhtyi muina miehinä jälleen kirjaamaan havaintoja, jotka nyt osoittivat, että Mammothin lentokorkeus väheni reipasta tahtia.
Coxwellin valittaessa tunnottomiksi menneitä käsiään Glaisher jätti mittalaitteensa, kurkotti päättäväisesti kohti väkiviinapulloa ja huljautteli sen sisällön toverinsa kylmästä sinertyneille käsille.
Aivan ensiksi pubiiin
Tunti ja 37 minuuttia lähtönsä jälkeen Mammoth laskeutui pehmeästi aukealle lähelle Cold Westonin kylää.
Tyhjentämättä kaasua pallosta Coxwell ja Glaisher suuntasivat suoraan kylän pubiin ja siemaisivat oluet suuremmitta puheitta.
Myöhemmin Glaisher kertoi lennosta varsin asialliseen sävyyn:
”Kokemuksistamme päätellen 26 400 jalan (8 047 metrin) korkeudessa maanpinnasta olosuhteet alkavat olla ihmiselle hengenvaaralliset. Mielestäni tuossa korkeudessa on syytä avata venttiili, sillä vaikka vielä ylemmäs nousemalla saattaisimme saada lisää tietoa, se ei enää ole noususta aiheutuvan riskin arvoista.”