Dambuster-tehtävä: Pomppivat pommit tuhosivat Saksan patoja

Maalitauluna Saksan padot

Heti sodan sytyttyä britit olivat kiinnittäneet huomionsa Möhnen, Ederin ja Sorpen patoihin Saksassa. Patojen voimalaitokset tuottivat sähköä Saksan raskaalle teollisuudelle ja olivat siksi äärimmäisen tärkeitä maan asetuotannolle. Lisäksi niiden avulla toimitettiin juomavettä miljoonille saksalaissiviileille.

Pommi-isku patoja vastaan ei kuitenkaan ollut mikään läpihuutojuttu. Padot olivat rakenteeltaan hyvin vankkoja, sillä niiden piti kestää miljoonien kuutioiden vesimassojen paine. Lisäksi saksalaiset olivat hyvin tietoisia niiden strategisesta merkityksestä.

Möhnen padon yllä leijui ilmapalloja häiritsemässä ilmahyökkäyksiä, ja padon taakse oli viritetty verkko pysäyttämään vihollisen järveen kylvämät torpedot ennen kuin ne ehtisivät osua patoon.

Tehokkaan ilmatorjunnan ansiosta ilmahyökkäykset olivat silkkaa itsemurhaa. Ainoa seikka, joka yleensä teki hyökkäyksestä mahdollisen, oli saksalaisten vankkumaton usko ilmaiskun mahdottomuuteen, minkä vuoksi he eivät osanneet olla varuillaan.

Vaikka tehtävään olisikin löytynyt riittävästi kylmähermoisia lentäjiä, iskuun tarvittiin aivan uudenlainen ase; padon ylle pudotettu perinteinen pommi ei olisi kyennyt aiheuttamaan rakenteelle ­läheskään riittävästi tuhoa.

Pomppiva pommi ei innostanut

Kunnianhimoinen insinööri Barnes Wallis oli sodan alusta saakka yrittänyt keksiä keinon tuhota Ruhrin alueen padot. Hän oli vakuuttunut siitä, että räjähdyksen piti tapahtua veden alla ja aivan padon vieressä.

Kunnon keksijän tavoin Wallis sai hullun idean pudottaa pommi matalalta niin, että se kimpoaisi veden pinnasta torpedoverkon yli ja patomuurille, mistä se vierisi patoa pitkin veteen ja räjähtäisi lopulta määrätyssä syvyydessä.

Hänen ideansa sai nihkeän vastaanoton: pommi olisi pitänyt pudottaa hyvin matalalla lentävästä lentokoneesta, jonka olisi pitänyt lentää valot päällä välttyäkseen törmäämästä maahan.

”Ei tule kuuloonkaan”, jyrähti Arthur ”Bomber” Harris, Britannian pommitusilmavoimien päällikkö. ”En aio lähettää koneita täysillä valoilla alueelle, jolla on odotettavissa kiivasta ilmatorjuntatulta. Pankaa nämä hullut kuriin.

Sulkekaa heidät vaikka lukkojen taakse”, hänen kerrotaan pauhanneen. Toisaalta ilmavoimien komentaja Charles Portal piti Wallisin ideaa niin omaperäisenä, että sitä kannatti kokeilla.

Saksan patojen pommittaminen oli hänestä tärkeää, vaikka hän pitikin tehtävää lähes mahdottomana. Barnes Wallis rakensi pienoismallin, jonka mittakaava oli 1:50, ja osoitti sen avulla nopeasti, että tavallisista pommeista ei juurikaan ollut apua.

Hän sai luvan testata ideaansa oikealla padolla Walesissa. Kokeet osoittivat, että vain veden alla ja aivan padon läheisyydessä tapahtuva räjähdys saattoi aiheuttaa rakenteelle vahinkoa. Myös pommin muoto pohditutti Wallisia.

VIDEO – pomppivaa pommia testataan:

Huhtikuussa 1942 Wallis uskoi keksineensä ratkaisun: pyörivän pallonmuotoisen pommin. Matalalla lentävästä koneesta pudotettuna se osuisi veteen sopivan pienessä kulmassa ja niin suurella nopeudella, että se kimpoaisi veden pinnasta kohti patoa.

Kesäkuussa 1942 Wallis teki valtavassa katetussa vesialtaassa lisää kokeita, joissa pommeina käytettiin tennispallon kokoisia kuulia.

Kokeet onnistuivat niin hyvin, että ilmavoimien ylin johto antoi Wallisille resursseja testata pommejaan todellisessa mittakaavassa Dorsetin rannikolla. Wallis teetätti kokeita varten 150 täysikokoista pommia, jotka painoivat kukin neljä tonnia.

Brittien suuret Avro Lancaster -pommikoneet olivat ainoita koneita, jotka kykenivät kuljettamaan niin painavia pommeja. Niinpä 19:ää konetta ryhdyttiin heti muuttamaan tarkoitukseen sopivaksi.

Pommien ripustusten kehitystä kuitenkin hidastivat monet ongelmat, ja aika alkoi käydä vähiin: patoja piti nimittäin pommittaa keväällä, jolloin pato­altaiden vesimäärä oli suurimmillaan.

Harjoituksia ”pimeässä”

Onnistuneet testit vakuuttivat ”Bomber” Harrisin pomppivien pommien toimivuudesta, ja 15. maaliskuuta­ 1943 hän antoi käskyn perustaa aivan uusi lentolaivue, josta käytettiin nimeä ”laivue X”, kunnes sen nimeksi virallistettiin pommituslaivue 617. Sen komentajaksi nimitettiin kokenut 24-vuotias­ lentäjä Guy Gibson.

Kymmenen päivää myöhemmin laivue aloitti harjoituslennot. Turvallisuussyistä sen miehet eivät saaneet tietää, mihin tehtävään heitä koulutettiin. Pian heille kuitenkin selvisi, että tuleva tehtävä oli tärkeä: he harjoittelivat aamusta iltaan matalalla lentämistä Walesin syrjäseuduilla sijaitsevien järvien yllä.

Miehille kerrottiin vain, että tuleva tehtävä oli määrä suorittaa yöllä. Harjoitukset pidettiin kuitenkin päiväsaikaan, sillä muuten Barnes Wallis ei olisi pystynyt arvioimaan niiden onnistumista.

Niinpä ”pimeys” saatiin aikaan tummilla aurinkolaseilla, joita pommikoneiden miehistöt joutuivat käyttämään harjoituslennoilla. Myös koneiden ohjaamon ikkunat tummennettiin öisen vaikutelman aikaansaamiseksi.

H-hetki lähestyi

Laivueen harjoitellessa matalalentoa Englannissa brittihävittäjät suorittivat tiedustelulentoja 9,4 kilometrin korkeudessa patojen yllä niin saksalaishävittäjien kuin ilmatorjunnankin ulottumattomissa.

Jotta saksalaiset eivät olisi saaneet vihiä brittien aikeista, tiedustelulennot suuntautuivat patojen ja patoaltaiden lisäksi moniin muihin kohteisiin.

Tiedustelulentäjät toivat tuomisinaan tarkkoja ilmakuvia, jotka osoittivat patoaltaiden olevan ääriään myöten täynnä vettä. Hyökkäysvalmistelut olivat kuitenkin vielä pahasti kesken.

Harjoitustahti kiihtyi, ja harjoitukset siirrettiin Walesista Herne Bayhin Itä-Englantiin, missä heinikossa piileksivät pojat kummastelivat pomppivia pommeja. He eivät tuolloin tienneet todistavansa ase­historiallista merkki­tapausta.

Pommien testaus ei kuitenkaan sujunut ongelmitta. Pommit olivat edelleen pallonmuotoisia, eivätkä ne käyttäytyneet odotetulla tavalla. Moni pommikone vaurioitui testeissä pommien synnyttämän vesipatsaan osuessa siihen.

Laivueen päällikkö Guy Gibson kertoikin operaation jälkeen, että miesten henki oli jo harjoituksissa monesti aivan hiuskarvan varassa.

Lopulta pommien pallonmuotoinen vaippa muutettiin sylinterimäiseksi. Nyt pommit kimposivat vedenpinnasta hitaammin, niin että lentokone ehti pois vesipatsaan tieltä.

Ongelmat kuitenkin jatkuivat: yksi kone pudotti pomminsa liian aikaisin, toisessa taas pommin pyörimisliikkeen aiheuttava laitteisto ei toiminut.

Aika oli kortilla, sillä patoaltaiden vedenpinta laski koko ajan, ja mitä vähemmän vettä altaassa oli, sitä vähemmän tuhoa pommit saisivat aikaan.

Toukokuun 16. päivänä laivueen miehistöt saivat tietää tulevan operaation yksityiskohdat. Toiset järkyttyivät tehtävän vaarallisuudesta, toiset taas hämmästyivät, koska olivat kuvitelleet, että kohteena olisi taistelulaiva Tirpitz.

Vain 12 konetta pääsi kohteeseen

Operaatio käynnistyi pimeän tultua 16.5.1943. Kaikki 19 Lancaster-pommikonetta lähtivät matkaan kolmessa aallossa ensimmäisen koneen kapteenin Guy Gibsonin johdolla.

Niille osoitettiin kaksi eri reittiä Pohjanmeren yli, ja miehistöt saivat selkeät ohjeet lentää niin matalalla, etteivät vihollisen tutkat pystyisi havaitsemaan koneita.

Yksi koneista lensi niin matalalla, että sen pohja osui veteen ja pommi repeytyi irti. Koneen kapteeni päätti palata saman tien Scamptonin lentokentälle Englantiin.

Menomatka oli vaaroja täynnä: matalalla lentävien koneiden reitillä oli monenlaisia vaikeasti havaittavia esteitä, ja peräti viisi konetta putosi osut­tuaan veteen, rakennuksiin tai sähkötolppiin.

Erityisesti sähkölinjat olivat suuri uhka matalalla lentäville koneille. Yksi koneista joutui kääntymään takaisin jouduttuaan saksalaisten ilmatorjuntatuleen.

Kun laivue lähestyi ensimmäistä patoa, matkaan lähteneistä 19 koneesta vain 12 oli enää mukana joukossa. Kiivaasta ilmatorjuntatulesta huolimatta Guy Gibson johti koneet kohti Möhnen patoa. Kello oli hieman yli puolen yön.

Tehtävä vaihe vaiheelta:

”Noustessame mäenharjan yli näimme edessämme Möhnen patoaltaan ja itse padon. Pimeässä se näytti vankalta ja murtumattomalta”, kertoi Gibson myöhemmin.

Hänen koneensa pudottama pommi kimposi sievästi veden pinnasta, törmäsi patoon ja räjähti pinnan alla. Se ei kuitenkaan aiheuttanut valtavalle padolle näkyviä vaurioita.

Gibson ei ohjannut konettaan pois vaan käänsi sen sivuun ikään kuin olisi aikonut hyökätä uudestaan. Hän toivoi, että saksalaisten ilmatorjunta keskittyisi ampumaan häntä ja jättäisi seuraavat neljä konetta vähemmälle huomiolle. Juoni onnistui.

Siitä huolimatta kolme seuraavaa pommia ei osunut maaliinsa. Yksi niistä kimposi veden pinnasta väärässä kulmassa, lensi padon yli ja räjähti vasta padon yhteydessä olevan voimalaitoksen vieressä.

Saksalaiset ampuivat koneen alas heti padon toisella puolella. Muiden koneiden miehistöt joutuivat lamaannuttavan pelon valtaan, eikä kukaan kyennyt kommentoimaan tapahtunutta radioitse.

Lamaannus kuitenkin laukesi muutamia sekunteja myöhemmin, kun neljäs pommi iskeytyi maaliinsa. Jättimäinen pato alkoi murtua ja miljoonia kuutioita vettä alkoi virrata ulos patoon revenneestä aukosta. Synkkyys väistyi riemun tieltä.

Jäljelle jääneet koneet suuntasivat Gibsonin johdolla kohti kymmenen minuutin lentomatkan päässä sijaitsevaa Ederin patoa. Sen suojana ei ollut ilmapalloja tai ilmatorjuntaa, mutta pato sijaitsi kapeassa laaksossa ja britit onnistuivat räjäyttämään siihen suuren aukon vasta kymmenen yrityksen jälkeen.

Kolmas, Sorpen pato, osoittautui edellisiä tukevatekoisemmaksi. Vaikka pommit räjähtivät aivan padon vieressä, ne eivät onnistuneet vaurioittamaan sitä.

Paluumatka Englantiin sujui ongelmitta, ja viimeinen koneista laskeutui Scamptonin lentokentälle kahdeksan tuntia lähdön jälkeen kello 6.15.

Miehistön jäsenet kokoontuivat kuulemaan jälkiarviota operaatiosta. Vasta silloin miehille selvisi, kuinka suuria tappioita operaatio oli aiheuttanut: matkaan lähteneestä 133 miehestä vain 77 palasi.

53 oli saanut surmansa ja kolme oli joutunut vangiksi. Nuorin kuolleista oli vain 18-vuotias Jack Liddell. Yhteensä 19 Lancaster-koneesta­ vain 11 palasi tukikohtaan Englantiin.

Kaikesta huolimatta ilmavoimien ylin johto piti operaatiota onnistuneena – saatiinhan kolmesta padosta kaksi tuhottua. Päämaja tai operaatioon osallistuneet eivät vielä tienneet, kuinka pahoin padot olivat vaurioituneet.

Siitä huolimatta operaatiosta lähetettiin lyhyt tiedote, jonka Britannian kansa kuuli ensimmäisen kerran BBC:n radiouutisista toukokuun 17. päivän aamuna.

Tulva-aalto surmasi ja tuhosi

Yksinäinen Spitfire lensi Saksan yllä ja otti ilmakuvia pommitetuista padoista. Lentäjä Jerry Fray järkyttyi nähdessään auringon kimmeltävän Ruhrin alueelle tulvineiden vesimassojen pinnasta. Ederin pato­allas oli tyhjentynyt lähes täysin.

Muutamaa tuntia myöhemmin Fray palasi Englantiin, ja hänen ottamansa kuvat vietiin saman tien kehitettäviksi. Ne eivät jättäneet sijaa epäilykselle: tuhot olivat mittavia.

Noin 330 miljoonaa kuutiota vettä oli huuhtonut mennessään siltoja, ja kaupunkeja oli joutunut veden valtaan. Useat tehtaat olivat toimintakyvyttömiä, ja kokonainen rautatien rataosuus oli kadonnut.

Saksalaisille yö oli ollut painajaismainen: metrien korkuinen vesimassa oli tunkeutunut laaksoihin ja pyyhkäissyt mukaansa kaiken – mukaan lukien satoja ihmisiä.

Tulvissa kuoli 1 300 siviiliä, heidän joukossaan 493 ukrainalaisnaista,­ ­jotka oli tuotu pakkotyöhön saksalaisiin tehtaisiin. Hukkuneiden joukossa oli myös paljon hollantilaisia, ranskalaisia ja belgialaisia sotavankeja. Vielä kolme kuukautta iskujen jälkeen jokien rantamilta löytyi hukkuneiden ruumiita.

Ruhrin alueen vesihuolto ja sähkön­jakelu kärsivät suuria vaurioita, jotka saksalaiset kuitenkin korjasivat muutamassa viikossa.

Möhnen padon repeämä saatiin tukittua vain neljä kuukautta iskun jälkeen, mutta Ederin pato jouduttiin rakentamaan ­kokonaan uudelleen sodan päätyttyä. Iskut romahduttivat muun muassa teräksen tuotannon Saksassa.

Lisäksi 10 000 saksalaista jouduttiin siirtämään jälleenrakennustöihin, mikä synnytti työvoimapulaa teollisuudessa.

Briteille patojen pommitukset olivat ensisijaisesti suuri propagandavoitto: ne osoittivat kiistatta, että joskus mahdotonkin saattoi olla mahdollista.