Charles Lindbergh voitti Atlantin

Charles Lindbergh ei luovuttanut

Epätoivoissaan Lindbergh lähetti 3. helmikuuta 1927 sähkeen Ryan Airlines -nimiselle pienelle lentokonevalmistajalle, joka toimi San Diegossa Kaliforniassa: ”Pystyttekö rakentamaan koneen, jolla voi lentää pysähtymättä New Yorkista Pariisiin? Jos kyllä, mikä on hinta ja toimitus­aika?” Vastaus tuli jo seuraavana päivänä, Lindberghin 25-vuotissyntymäpäivänä.

Se kuului: ”Pystymme. Hinta 6 000 dollaria ilman moottoria. Toimitusaika noin 3 kk.”

Kun Lindbergh aamupäivällä 25. helmikuuta 1927 saapui suurin odotuksin Ryan Airlinesin rakennuksen eteen San Diegon satamassa, hän pettyi katkerasti.

Tehdas, jonka piti rakentaa hänen unelmiensa kone, oli pieni ja ränsistynyt. Paikalla ei ollut kiitorataa, ei lentokonehallia, eikä moottoreiden melua, vaan ilmassa leijui vain terävä lakanhaju, johon sekoittui läheiseltä säilyketehtaalta tulviva kalanperkeiden lemu.

Sisällä rakennuksessa häntä kuitenkin odotti innokas johtaja Benjamin Mahoney, joka kierrätti häntä ylpeänä tehtaalla.

Mahoney esitteli Lindberghin pääsuunnittelija Donald Hallille ja jätti nämä sitten keskustelemaan kahdestaan lento­koneen rakentamisesta Hallin piirustuspöydän ääreen.

Kosteus valui pölyisen ja lohduttoman huoneen seiniä pitkin, ja ainoa valonlähde oli johdon päässä roikkuva hehkulamppu. Pöydän ääressä istuva mies kuitenkin loisti kuin Naantalin aurinko kuunnellessaan Lindberghin suunnitelmia.

Yhtäkkiä Hall kuitenkin havatui ja kysyi pöyristyneenä: ”Ette kai sentään ole aikeissa lähteä tälle lennolle yksin?” Hall oli järkyttynyt. Hän oli koko ajan kuvitellut, että Lindberghillä olisi mukanaan suunnistaja, jotta hän saisi itse keskittyä lentämiseen.

”Matka on aivan liian pitkä yhdelle ihmiselle”, painotti Hall ja ihmetteli, miten Lindbergh edes kuvitteli pystyvänsä moiseen yksin. ”Siitähän tulee lentoajaksi varmaan 40 tuntia. Paljonko New Yorkista oikein on matkaa Pariisiin?”

”Noin 3 500 mailia”, vastasi Lindbergh ja jatkoi: ”Sehän on helppo mitata karttapallosta. Mistähän sellainen löytyisi?”

Charles Lindbergh sai itselleen räätälöidyn koneen

Hall ja Lindbergh ajoivat läheiseen kirjastoon, missä Lindbergh mittasi matkan karttapallolta purjelangan pätkällä. Lanka pingottui Pohjois-Amerikan itärannikolta suuren sinisen valtameren yli ja lopulta Euroopan mantereelle.

Mittaus ei ollut tieteellisen tarkka, mutta sen perusteella matka oli noin 3 600 mailia eli suunnilleen 5 800 kilometriä. Hall raapusti nopeasti kirjekuoren taakse laskelmat ennätyspitkän lennon vaatimasta polttoainemäärästä.

Varmuuden vuoksi hän lisäsi lukuun vielä 10 prosenttia ja ilmoitti sitten Lindberghille, että koneen täytyisi voida kuljettaa 400 gallonaa eli 1 520 litraa polttoainetta.

Tuosta tapaamisesta käynnistyi Hallin ja Lindberghin reilun kahden kuukauden tiivis yhteistyö, jonka tuloksena Lindbergh sai täysin mittojensa mukaan rakennetun lentokoneen.

Lindbergh oli asettunut asumaan San Diegon keskustaan U. S. Grant Hoteliin, mutta koska hän ei juuri käynyt huoneessaan kuin kääntymässä, hän muutti tavaransa pian halvempaan matkustajakotiin.

Sielläkään häntä ei juuri nähty, sillä suurimman osan vuorokaudesta Lindbergh tutki piirustuksia ja merikortteja Hallin työhuoneen pöydän ääressä.

Lehdet alkoivat kirjoitella Lindberghin ennätysyrityksestä, ja maaliskuussa ensimmäiset uteliaat toimittajat ilmaantuivat Ryan Airlinesin tehtaalle nuuskimaan.

He toivoivat näkevänsä vilauksen miehestä, jota he kutsuivat nimellä ”Lindy, tuntematon postilentäjä St. Louisista”.

Lindy oli yksi lempeämmistä kutsumanimistä, joita lehdistö Lindberghille antoi; epäilevästi hankkeeseen suhtautuneet toimittajat kutsuivat häntä myös ”lentäväksi hölmöksi”, ”ihmis­meteoriksi” ja ”pilottikakaraksi”, joka oli lähdössä ”itsemurhatehtävään”.

Lindbergh ei juuri korvaansa lotkauttanut lehtien kirjoituksille, mutta ne vaikuttivat voimakkaasti hänen äitiinsä Evangelineen.

Lindbergh yritti kirjeessään lohduttaa huolestunutta äitiään ja pyysi, ettei tämä antaisi pelästyttää itseään. ”Älä välitä sensaatio-otsikoista. Olen suunnitellut kaiken huolellisesti”, poika lupasi.

Evangeline yritti rauhoitella itseään ja vastasi, ettei hän muistanut pojan koskaan tehneen tyhmyyksiä. ”Mutta ensimmäistä kertaa elämäs­säni olen ajatellut sitä, että myös Kristoffer Kolumbuksella oli äiti.”

Vertaus 1400-luvun kuuluun löytöretkeilijään oli sikäli osuva, että myös Lindbergh oli lähdössä tutkimattomille reiteille.

Kolumbuksella oli kuitenkin lähtiessään jo runsaasti kokemusta navigoinnista avomerellä, mutta Lindbergh oli sillä saralla täysi aloittelija.

Postilentäjänä hän oli toki ylittänyt lukuisia jokia ja järviä, mutta valtameri oli tähän asti ollut hänelle vain suuri sininen alue kartalla.

Merellä ei ole kiintopisteitä, joten Lindberghin olisi suunnistettava kompassin ja tähtien avulla. Niinpä hänen oli jälleen lähdettävä kirjastoon, tällä kertaa etsimään kirjoja navigoinnista.

Karttojen tutkiskelun lisäksi muutakin tekemistä oli valtavasti, ennen kuin Lindbergh voisi lähteä historialliselle lennolleen.

Hän kirjoitti muistilistoja kaikesta, mitä piti ottaa mukaan: pelastuslautta, työkaluja, muonavarat, juomavettä, pahvimukeja virtsaamista varten... Hetken harkittuaan hän viivasi sitten lähes lapsenomaisella ilolla listoistaan yli ne asiat, jotka eivät sittenkään olleet hänen mielestään aivan välttämättömiä – kuten radion ja laskuvarjon.

Lennon onnistuminen riippui nimittäin ennen kaikkea polttoainemäärästä, jonka Lindberghin kone, Spirit of St. Louis, voisi kuljettaa mukana, ja mitä vähemmän varusteita Lindbergh ottaisi mukaan, sitä enemmän poltto­ainetta kone jaksaisi kantaa.

Lindbergh meni jopa niin pitkälle, että hän repi kartoistaan marginaalit ja lokikirjastaan tarpeettomat sivut pois. Pelastuslautan hän kuitenkin piti matkassa.

Lindbergh joutui harkitsemaan mukaan otettavien tavaroiden painoa tarkasti, kun eräs postimerkkien keräilijä tarjosi hänelle 1 000 dollarin palkkiota siitä, että hän kuljet­taisi mukanaan Pariisiin nipun postikortteja.

Lindbergh totesi kuitenkin, että hänen oli pysyttävä tiukkana, sillä hänelle tulvi samantyyppisiä pyyntöjä kaikkialta. Niin postimerkkeilijälle kuin muillekin Lindbergh vastasi kohteliaasti mutta tiukasti: ”Kiitos, mutta ei kiitos.”

Tämän sai kokea myös Vitamin Food Companyn johtaja, joka oli lähettänyt Lindberghille lukuisia purkkeja Vegex-vihannesuutetta matkaa varten.

”Atlantin ylitys onnistuisi vain sinnikkyydellä, pää kirkkaana ja hermot kurissa”, selitti vitamiinijohtaja. Lindbergh ei kuitenkaan ottanut mukaan Vegex-purkkeja, vaikka hän olisi ehkä voinut niitä tarvitakin.

Charles Lindbergh lähti matkaan vähäisin eväin

Torstain vaihduttua perjantaiksi 20. toukokuuta 1927 Lindbergh makasi yhä valveilla New Yorkin Garden City -hotellissa. Hänen oli ollut tarkoitus nukkua kunnon yöunet, jotta hän olisi aamuvarhaisella pirteänä valmis lähtöön.

Uni ei kuitenkaan tullut, kun hän pohti edessä olevaa lentoa: Riittäisikö polttoaine? Sataisiko lennon aikana lakkaamatta? Kahden aikaan Lindbergh uskoi, ettei hän saisi nukuttua koko yönä.

Hän nousi ylös, pukeutui valitsemaansa matka-asuun – sotilashousuihin, saappaisiin, paitaan ja kevyeen takkiin sekä sinipunaraitaiseen solmioon – ja ajoi vesisateessa lentokonehallille.

Curtis Fieldin hallille yön pimeyteen oli kerääntynyt jo yli viisisataa katsojaa odottamaan. Vähän yli neljä aamuyöstä sade oli lähes lakannut ja meteorologit kertoivat, että päiväkausia New Yorkin yllä matalalla roikkuneet pilvet olivat väistymässä.

Silloin Lindbergh antoi mekaanikoille käskyn lastata Spirit of St. Louis kuorma-auton lavalle ja peittää moottori suojapeitteellä, jotta kone voitiin siirtää läheiselle Roosevelt Fieldin lentokentälle.

Niin lentokonetta lähdettiin kuljettamaan mutaisen ja kuoppaisen ruohikon poikki avustajien, toimittajien ja satojen uteliaiden katsojien saattamana.

Aamuyön hämärässä kuorma-auton lavalle nostettu pieni märkä lentokone oli surullinen näky, ja Lindberghin mieleen juolahti, että tilanne muistutti varmaan ulkopuolisesta ennemminkin hautajaissaattoa kuin huimapäisen ennätyslennon ensi hetkiä.

20. toukokuuta 1927 kello 7.30 kone oli lähtöpaikalla piripintaan tankattuna. Vielä viime hetkellä Lindberghiä pommitettiin kysymyksillä, kuten riittäisikö viisi voileipää todella evääksi koko pitkälle matkalle.

”Kun pääsen Pariisiin, en tarvitse enää voileipiä, ja jollen pääse Pariisiin, en sittenkään enää tarvitse voileipiä”, vastasi Lindbergh rauhallisesti.

Hyvää tarkoittava ihailija tarjosi hänelle kissanpoikaa maskotiksi, toiset ojentelivat häntä kohti onnenkaluja, kuten jäniksenkäpäliä ja hevosenkenkiä. Lindbergh kuitenkin kieltäytyi niistä kaikista.

Mittojen mukaan tehdyssä ahtaassa nahka­seinäisessä ohjaamossa ei ollut tilaa yhdellekään ylimääräiselle esineelle.

Hän mahtui juuri ja juuri sisään: istuessaan paikoillaan hän saattoi painaa koneen kylkiä kyynärpäillään, kojetaulu oli suoraan hänen nenänsä edessä ja hänen yläpuolellaan katto kaareutui juuri sen verran, että hän saattoi pitää päätään pystyssä ilman, että kypärä otti kiinni kattoon.

Kello 7.51 Lindbergh kiristi istuinvyönsä ja pani suojalasit silmilleen. Hän vilkaisi ympärilleen ja tokaisi lopulta mekaanikoilleen: ”Mitäs sanotte, eiköhän kokeilla?”

Hetken ajan Spirit of St. Louisin pyörät kyntivät pehmeää maata, mutta sitten vauhti alkoi kasvaa. Hopeanhohtoinen kone tärisi moottorin voimasta, ja kello 7.52 pyörät irtosivat kiito­radalta.

Kone nousi vaivoin kiitotien päässä olevan traktorin yli eikä etäisyys puhelinlankoihinkaan ollut suuri, mutta sitten kone kohosi korkeammalle: matka oli alkanut.

Charles Lindbergh lensi myrskyyn

Spirit of St. Louis ylitti Long Islandin New Yorkin ulkopuolella noin 160 kilometrin tuntivauhtia, minkä jälkeen kone alkoi kerätä korkeutta itärannikkoa seuraillen.

Aamun edetessä aurinko pilkahteli välillä pilvien lomasta, ja kun ohjaamoon alkoi tulla valoa ja lämpöä, Lindbergh rupesi tuntemaan itsensä uniseksi.

Yöunien puute alkoi kostautua, ja pysyäkseen hereillä Lindbergh työnsi kätensä ulos ohjaamosta saadakseen ilman virtaamaan viilentävästi kasvoilleen.

Hän tunsi olevansa ohjaamossaan kuin erakko vuoristomajassaan. Hänen alapuolellaan maa levittäytyi silmänkantamattomiin esitellen kauneuttaan, mutta sisällä kaikki oli käden ulottuvilla. Kaikki oli niin kuin pitikin.

Hämärän laskeutuessa iltaseitsemän aikoihin Spirit of St. Louis lensi St. John’sin kaupungin ylle Newfoundlandin karulla rannikolla. Lindberghille tuo pieni satamakaupunki olisi viimeinen vilaus Amerikkaa.

Sen jälkeen edessä olisi vain avomerta. Ihmiset keskeyttivät askareensa laiturilla ja vilkuttivat innokkaasti Lindberghin tehdessä kierroksen sataman yllä. Sitten hän otti kurssin meren ylle kohti itää ja tummuvaa horisonttia.

Pian Lindberghin eteen kohosi pilviseinämä, ja hän veti ohjaussauvasta noustakseen uhkaavan esteen yläpuolelle. Vielä kahden kilometrin korkeudessakin pilvet peittivät hänen tiensä, joten hänen oli noustava vielä korkeammalle.

Edes kolmessa kilometrissä ei vielä näkynyt tuikkivaa tähtitaivasta, jolloin Lindbergh ymmärsi olevansa matkalla kohti myrskyisää ukkospilveä. Hänen ei auttanut muu kuin yrittää lentää suoraan pilven läpi.

Koneen siivet alkoivat täristä rauhattomassa ilmassa, joka nakkeli lentokonetta kuin heppoista lelua. Lindbergh tuijotti keskittyneesti kojetaulua.

Kun hän lopulta sai koneen hallintaansa, hän huomasi ilman olevan niin kylmää, että siipien etureuna oli aivan jään peitossa.

Painajainen ei päättynyt edes siihen, kun hän lopulta monien yritysten jälkeen pääsi laskeutumaan pilvikerroksen alapuolelle: nyt hänen piti puikkelehtia kaikkialta ympäriltä kehittyvien uusien pylväsmäisten ukkospilvien lomitse.

Ukonilma sai kompassineulan vispaamaan puolelta toiselle, joten Lindbergh oli varsin onnellinen siitä, että oli oppinut navigoimaan tähtien mukaan, sillä niistä hän sai hetkittäin pilvien lomasta joitain kiintopisteitä.

Charles Lindbergh kysyi kalastajalta tietä

Lennettyään 20 tuntia ja oltuaan valveilla jo yli 40 tuntia Lindbergh tunsi olevansa kuin transsissa. Hän ei tuntenut nälkää, janoa eikä kylmää, mutta pahinta oli, että hän ei enää pystynyt pitämään silmiään auki.

Hänen koko elimistönsä ei halunnut mitään muuta kuin oikaista pitkäkseen ja käydä nukkumaan. Lindberghin oli pakko keksiä jokin keino pysytellä hereillä, muuten hän olisi tuhon oma.

Hän alkoi ravistella päätään, kunnes se teki kipeää, hieroa kasvojaan, jotta niihin palaisi tunto ja takoa jaloillaan lattiaa. Sitten hän päätti lentää aivan merenpinnan tuntumaan saadakseen pärskyviltä aallonharjoilta virkistävän suih­kauksen vettä kasvoilleen.

Kun yön pimeys viimein alkoi väistyä ensimmäisten auringonsäteiden tieltä, Lindberghistä tuntui kuin hän olisi toipumassa vakavasta sairaudesta.

Hänen voimansa ja itseluottamuksensa palautuivat vähitellen, ja hän huomasi nauttivansa taas lentämisestä kaikessa rauhassa kohti Eurooppaa. Moottori kävi tasaisesti, kurssi pysyi vakaana, eikä hänellä ollut enää navigointiongelmia.

Oli kuin väsymys olisi hävinnyt pimeyden myötä, ja kun hän näki delfiinin vilahtavan aalloissa – ensimmäisen elollisen olennon Newfoundlandin jälkeen – ilo valtasi hänen mielensä.

Jonkin ajan kuluttua aallon­harjojen lomassa näkyi myös lokki, mistä Lindbergh tiesi, että rannikko tulisi pian näkyviin. Hän huomasi kalastaja-aluksia, jotka keinuivat aalloilla pieninä pilkkuina, ja lensi matalalle yhden aluksen ylle.

Hän erotti miehen kajuutan ikkunan takana. Moottori lähes tyhjäkäynnillä hän lensi vain muutaman metrin korkeudella laivan yli ja karjui kaikin voimin: ”Missä suunnassa on Irlanti?”

Lindbergh ei saanut vastausta. Lennettyään noin tunnin hän erotti kuitenkin horisontissa rosoisen rantaviivan. Se oli Dingle Bay Lounais-Irlannissa.

Pian hänen edessään aukeni vihreitä niittyjä, ja hän näki hevosvankkureiden matelevan sateen kastelemilla teillä. Kun Spirit of St. Louis tuli kylän ylle, Lindbergh ihaili pieniä rakennuksia, jotka täplittivät kivimuurein ympäröityjä maaplänttejä.

Moottorin äänen kuullessaan ihmiset juoksivat taloistaan ulos ja huiskuttivat innoissaan taivaalle. Nähdessään ihmisten vilkuttavan Lindbergh oivalsi saavutuksensa suuruuden: hän oli ensimmäisenä ihmisenä lentänyt yksin valtameren yli.

”Olen palannut iäisyydestä. Nyt tiedän, miltä kuolleista tuntuisi herätä henkiin”, hän totesi ääneen. Lindbergh levitti kartan syliinsä ja laski, että jäljellä oli enää kuuden tunnin lento Pariisiin.

Valoa riittäisi vielä pitkään, samoin polttoainetta, eikä lentokoneen moottorikaan osoittanut väsymyksen oireita.

Lindberghin mielessä kävi, että hänhän voisi oikeastaan yksinkertaisesti vain jatkaa lentämistä niin kauan, että olisi käyttänyt kaiken Atlantin yli kuljettamansa poltto­aineen.

Hänhän voisi tehdä vain kunniakierroksen Pariisin yllä, vaaputtaa tervehdykseksi ja jatkaa kohti Roomaa. Terve järki kuitenkin voitti, ja haaveilun sijaan Lindbergh päätti taas keskittyä lentämiseen.

Niin hän lensi rauhallisesti Irlannin ja Englannin yli. Päivän painuessa mailleen ilta­yhdeksän aikoihin auringon viime säteet valaisivat hänen edessään Ranskan rannikon.

Seinen suulla Englannin kanaalin yllä Lindbergh tunsi olonsa sen verran voitonvarmaksi, että hän saattoi antaa periksi nälälle.

Hän ei ollut syönyt mitään New Yorkista lähtönsä jälkeen, mutta nyt hän kaivoi esiin ruskean paperipussin, jossa olivat hänen viisi voileipäänsä.

Hän söi yhden ja oli jo heittämässä voipaperia taivaan tuuliin, kun hän tuli ajatelleeksi, ettei hän halunnut saapua Ranskaan heitellen roskia ympäriinsä.

Vähitellen Lindbergh erotti yhä enemmän valoja, jotka kertoivat hänen lähestyvän kaupunkia. Edempänä siinsi oikea valomeri, ja yhtäkkiä hän olikin jo Pariisissa, joka taivaalta katsoen näytti jalokivistä kudotulta säkenöivältä matolta.

Valot piirsivät maisemaan vähitellen erottuvia bulevardeja, puistoja ja rakennuksia, ja lopulta hänen edessään kohosi valopylväs suoraan kohti taivasta: Eiffelin torni.

Kierrettyään kerran tuon Pariisin symbolin Lindbergh otti kurssin koilliseen kohti Le Bourget’n lentokenttää. Sitä ei ollut merkitty hänen karttaansa, mutta sen kerrottiin olevan niin iso, että sen kyllä erottaisi ilmasta.

Hän näkikin edessään tumman alueen, joka oli riittävän iso ollakseen lentokenttä, ja hän oli erottavinaan sen laidalta lentokonehallin.

Aukean ympärillä oli runsaasti valoja, mutta hän ei erottanut kiitorataa eikä lennonjohtotornia, jollaisen luulisi moisella isolla kentällä olevan.

Niinpä hän jatkoi lentämistä vielä muutaman kilometrin, mutta kun asutus alkoi selvästi harventua, hän kääntyi ympäri ja otti uudestaan suunnan kohti Pariisia, tällä kertaa matalammalla.

Kierrettyään muutaman kerran pimeän alueen ympärillä hän lopulta ymmärsi, mistä oli kyse: hänen allaan oli lentokenttä, jonka sivuitse kulkevilla teillä loistivat ruuhkaan juuttuneiden tuhansien autojen valot. Näytti siltä kuin koko Pariisi olisi tulossa katsomaan häntä.

Ranskalaiset ottivat Lindberghin riemuiten vastaan

Lindbergh kierteli vielä lentokentän yllä suunnitellen tarkasti laskeutumistaan. Sitten hän teki päätöksensä, tarkisti vielä kerran tasku­lampun valossa kojetaulunsa, kiristi istuin­vyönsä ja ohjasi Spirit of St. Louisin kaartoon, jolla hän pudotti korkeutta.

Huojennuksekseen hän erotti pian lentokonehallin katolla suuren tuulipussin, joka näytti tasaista mutta ei liian kovaa tuulta. Olosuhteet olivat varsin otolliset laskeutumiselle.

Kello 22.22 paikallista aikaa – 33 tuntia ja 30 minuuttia lentoonlähtönsä jälkeen – Spirit of St. Louisin pyörät koskettivat kiitotietä, minkä jälkeen kone pian pysähtyi.

Lindbergh aikoi rullata koneen valonheittimien luokse kone­hallin viereen, mutta vilkaistessaan ohjaamosta ulos hän ällistyi.

Kaikkialla hänen ympärillään oli hetkessä tuhansittain ihmisiä: heitä oli autoissa, lentokenttärakennusten katoilla ja aitojen takana, missä vartijat yrittivät epätoivoisesti pitää ihmisiä aloillaan.

Noin 150 000 pariisilaista oli kokoontunut ottamaan Lindberghiä ja Spirit of St. Louisia vastaan, ja hän oli tuskin sammuttanut moottorin, kun huutavat ja kirkuvat ihmiset ryntäsivät koneen luo.

Kone tärisi tungeksivien ihmisten painosta, ja puuosat natisivat ihmismassan painautuessa runkoa vasten.

Innokkaat muisto­esineiden metsästäjät tavoittelivat koneen nahka­osia, ja kuullessaan repeytymisen äänen Lindbergh pelästyi, ettei Spirit of St. Louisista olisi kohta enää mitään jäljellä.

”Onko täällä mekaanikkoja?” hän huusi kauhuissaan. Hän ei saanut yleisen hälinän keskeltä selvää vastausta, joten hän yritti uudestaan: ”Onko täällä ketään, joka puhuu englantia?”

Lindbergh halusi suojella konettaan ja saada paikalle jonkun pitämään ihmisiä loitommalla. Hän aikoi nousta koneesta, mutta hänen jalkansa ei ehtinyt edes koskettaa maata, kun ihmismassat jo alkoivat kantaa häntä käsivarsillaan.

Siinä humussa hänen kypäränsäkin katosi, ennen kuin hänet lopulta laskettiin maahan. Kypärä oli päätynyt erään toimittajan päähän, ja kun joku sitten osoitti toimittajaa huutaen tämän olevan Lindbergh, ihmismassa suuntasikin kohti toimittajaa.

Helpottuneena mutta hämillään Lindbergh katseli ympärilleen, kunnes kaksi ranskalaislentäjää veti hänet syrjään ja vei lentokonehalliin turvaan.

Hän sai lopulta hengähtää ylenpalttisen vastaanoton jälkeen syrjässä ihmismassojen huomiolta. Kuusi minuuttia sen jälkeen, kun Spirit of St. Louis oli laskeutunut Ranskan maaperälle, tieto siitä saapui sähkeenä New York Timesiin.

Lehti ripusti Lindberghin onnistumisesta kertovan valtavan lakanan rakennuksen seinustalle, mistä uutinen levisi salamannopeasti kaikkialle. Laivat alkoivat toitottaa torviaan, ja paloasemien sireenit yhtyivät riemukuoroon.

Broadwaylla teatteriesitykset keskeytettiin, jotta uutinen voitiin heti kertoa yleisölle, ja papit kaikkialla Yhdysvalloissa alkoivat kiireen kaupalla kirjoittaa sunnuntain saarnojaan uusiksi.

Eräs mies Washingtonin Aberdeenissa oli niin innoissaan Lindberghin onnistumisesta, että saatuaan asiasta kertovan lehden lopulta käsiinsä hän kaatui kuolleena maahan.

Eräässä newyorkilaisessa sairaalassa puolestaan Gordon Hurley -niminen mies julisti ylpeänä, että hänen vastasyntyneen poikansa nimeksi tulisi Charles Lindbergh Hurley.

Lindberghiä juhlistettiin kaikkialla maailmassa. Intialaisessa sanomalehdessä luki, että Lindberghin suoritus loi kirkkautta koko ihmiskunnan ylle, ja Lontoossa The Sunday Express kertoi Lindberghin olevan ”silkkaa sankariainesta”.

Lindbergh oli yllättynyt saamastaan huomiosta mutta piti päänsä kylmänä. Kun hänet seuraavana päivänä lähes hukutettiin kukkasiin, ei hän malttanut olla piikittelemättä toimittajia, jotka olivat nimenneet hänen yrityksensä itsemurhatehtäväksi: ”Olen iloinen siitä, että seison tässä vastaanottamassa kukkia. Joskushan kukkia lähetetään silloin, kun niitä ei enää itse pysty arvostamaan.”