Aleksei Leonov: Neuvostoliiton toivo kamppailussa Yhdysvaltoja vastaan
Neuvostoliitto halusi voittaa Yhdysvallat avaruuskilvassa, mutta aika oli kortilla. Niinpä kosmonautti Aleksei Leonov lähti avaruuteen testaamattomalla avaruuspuvulla ja aluksella, jonka kulkuluukku oli liian pieni ja autopilotti rikki.
Aleksei Leonov juuri ennen lentoa. Hänen avaruuspukuaan ei ollut testattu avaruudessa.
Neuvostoliitto ponnisteli voittaakseen kilpailun avaruudesta
Pimeys oli laskeutunut Neuvostoliiton avaruuskeskusta Baikonuria ympäröiville tasangoille Kazakstanissa. Kosmonautit Aleksei Leonov ja Pavel Beljajev olivat jo asettuneet levolle, kun heidän huoneensa ovi yhtäkkiä avautui ja sisään marssi Neuvostoliiton avaruusohjelman johtaja. Hän vaikutti väsyneeltä ja kireältä.
”Kaikki miehittämättömän avaruuslennon tiedot ovat kadonneet”, hän ilmoitti lakonisesti.
Miehittämätön Voshod-avaruuskapseli oli räjähtänyt avaruudessa. Leonovin ja Beljajevin oli määrä lentää avaruuteen samanlaisella kapselilla kolmen viikon kuluttua, ja miehittämättömän lennon tarkoituksena oli ollut testata laitteita ja järjestelmiä. Nyt neuvostoliittolaisilla oli jäljellä enää yksi ainoa avaruuskapseli.
”Jos teemme uuden miehittämättömän koelennon, sinun avaruuskävelysi siirtyy vuodella eteenpäin, Aleksei”, johtaja selitti. Hän korosti, että päätös oli kosmonauttien mutta lisäsi, että amerikkalaiset olisivat pian valmiita toteuttamaan avaruuskävelyn.
Oli vuosi 1965, ja Neuvostoliitto oli saavuttanut suurvaltojen välisessä avaruuskilvassa voiton toisensa jälkeen: se oli lähettänyt ensimmäisenä avaruuteen maata kiertävän satelliitin (Sputnik 1 1957), elävän olennon (Laika-koira 1957), ihmisen (Juri Gagarin 1961) ja naiskosmonautin (Valentina Tereškova 1963).
Hinta oli kuitenkin ollut korkea niin kaluston kuin ihmishenkienkin osalta. Neuvostoliitto käytti kantoraketteina mannertenvälisiä ohjuksia, jotka oli suunniteltu kuljettamaan ydinkärki Yhdysvaltoihin. Ne olivat jättimäisiä, ja ne kuluttivat valtavasti polttoainetta. Vuonna 1960 yksi kantoraketti oli räjähtänyt laukaisualustalla ja noin kaksisataa ihmistä oli kuollut tulipalossa. Neuvostoliiton kommunistinen johto oli kuitenkin salannut katastrofin.
Leonov ja Beljajev pohtivat tilannetta. He olivat selvillä riskeistä. Heidän ystävänsä Juri Gagarinkin oli ollut vähällä palaa kuoliaaksi, ja viimeisestä seitsemästä miehittämättömästä lennosta vain kaksi oli onnistunut. Kaksikko ei kuitenkaan halunnut hävitä Yhdysvalloille:
”Olemme valmiita!” he vakuuttivat.
LUE MYÖS: Avaruuskilvan aikajana: Taistelu matkasta Kuuhun
Aleksei Leonov lähti avaruuskävelylle
Kolme viikkoa myöhemmin, 18. maaliskuuta 1965, Voshod 2 oli asettunut Maata kiertävälle radalle. Leonov ujuttautui avaruuskapselin kyljestä ulos työntyvään putkimaiseen ilmalukkoon. Siellä oli niin ahdasta, että hän mahtui tuskin liikkumaan, mutta ilmalukon luukun avauduttua hän yritti silti kääntää päätään nähdäkseen, miten yö vaihtui päiväksi hänen alapuolellaan. Leonov seurasi katseellaan syvänsinistä kaistaa, joka ulottui Maapallon navalta toiselle ja erotti valon pimeydestä. Maapallo näkyi kirkkaana mustaa avaruutta ja kimmeltäviä tähtiä ja galakseja vasten.
”Timantti 2, näemme teidät selvästi. On aika aloittaa tehtävä”, kuului komentokeskuksesta Baikonurista.
Lennonvalvojan ääni havahdutti Leonovin, ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin. Hän ujuttautui ulos ilmalukosta ja aloitti historian ensimmäisen avaruuskävelyn Voshod 2:n ollessa juuri ylittämässä Välimerta.
”Kaikki hyvin”, Leonov ilmoitti. Hän tunsi olonsa tyyneksi ja rauhalliseksi leijuessaan 500 kilometrin korkeudessa Italian, Kreikan ja Mustanmeren yllä. Todellisuudessa hän kiisi avaruuden halki 28 800 kilometrin tuntinopeudella, ja vain kaksi asiaa esti häntä sinkoutumasta loputtomaan pimeyteen: Maan vetovoima sekä tukeva liina, jolla hän oli kiinni Voshodissa.
Leonov näki allaan Krimin niemimaan ja Kaukasuksen lumiset vuorenhuiput ja yritti painaa kaiken näkemänsä mieleensä voidakseen piirtää sen luonnoslehtiöön, joka hänellä oli kapselissa mukanaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut itseään niin mitättömäksi. Toisaalta hän tiesi palvelevansa avaruudessa koko ihmiskuntaa.
Leonovin tehtävä oli yksinkertainen: hänen piti vain valokuvata Voshod 2:ta avaruudessa. Hän ojensi kättään kohti avaruuspuvun lahkeeseen kiinnitettyä painiketta, jonka piti laukaista puvun rintamukseen asennettu sveitsiläisvalmisteinen kamera. Puku tuntui kuitenkin yhtäkkiä liian suurelta, ja vaikka Leonov kuinka yritti, hän ei ulottunut kameran laukaisupainikkeeseen. Komentokeskus joutuisi tyytymään valokuviin, joita avaruuskapseliin asennetut kamerat lähettivät Maahan.
Sen sijaan Leonov alkoi tehdä uimaliikkeitä ja ponnisti jaloillaan vauhtia kapselin kyljestä. Se sai hänet pyörimään holtittomasti, ja hän pysähtyi vasta turvaliinan kiristyttyä äärimmilleen.
”Missä olet? Kuuletko minua? Mitä siellä tapahtuu?” Avaruuskapselissa odottava Beljajev oli kuullut tömäyksen mutta ei nähnyt toveriaan.
”Olen kunnossa”, Leonov vastasi.
”Selvä. Ole silti varovainen.”
Kello oli 08.32.54 UTC (koordinoitua yleisaikaa), kun Leonov avasi Voshod 2:n ilmalukon ja aloitti avaruuskävelynsä.
Aleksei Leonov jumiutui aukkoon
Leonov oli alkanut hikoilla. Avaruudessa liikkuminen oli yllättävän vaikeaa, mutta hänestä oli silti mukava leijua maapallon yllä kuin lokki konsanaan.
”Aika tulla sisälle”, Beljajev ilmoitti pian radiolla. Vastahakoisesti Leonov alkoi valmistautua palaamaan kapseliin, joka kiertäisi pian maapallon öiselle puolelle. Ilmalukossa olisi vielä hankalampi toimia pimeässä kuin valossa. Siinä samassa Leonov huomasi, että jokin oli pielessä. Hänen sormensa eivät enää ulottuneet avaruuspuvun hansikkaisiin eivätkä jalat saappaisiin. Avaruuspuku oli paisunut tyhjiössä, eikä hän mahtunut sisään ilmalukon luukusta.
Leonov kävi tilannetta läpi mielessään ja tajusi, että hänellä oli vain yksi vaihtoehto – tyhjentää avaruuspuvusta ilmaa. Se oli vaarallista, sillä jos hän päästäisi ulos liikaa ilmaa, hän tukehtuisi hapenpuutteeseen. Toisaalta hän kuolisi varmasti myös siinä tapauksessa, ettei pääsisi takaisin kapseliin.
Leonov päätti olla kertomatta ongelmasta Beljajeville ja komentokeskukselle, sillä kukaan ei voinut auttaa häntä. Sen sijaan hän yritti löytää paisuneesta puvusta poistoilmaventtiilin. Hänellä oli niin kuuma, että hän hikoili valtoimenaan ja hiki kertyi lammikoiksi puvun pohjalle.
Hänen ruumiinlämpönsä oli noussut niin korkeaksi, että hän oli vaarassa saada lämpöhalvauksen. Lisäksi hänen käsiään ja jalkojaan oli alkanut pistellä merkiksi siitä, ettei hänen kehonsa saanut riittävästi happea.
Aleksei Leonov kohtasi jälleen vaikeuksia
Leonovin uhkayritys onnistui. Kun paine puvun sisällä laski, hän onnistui ujuttautumaan ilmalukkoon ja kiepahtamaan ympäri niin, että hän pystyi sulkemaan sen ulomman luukun. Pian hän jo istui kapselissa Beljajevin vierellä likomärkänä hiestä ja sydän hakaten.
Vasta nyt Leonov tajusi, miten lähellä hän oli ollut kuolla. Vaikka seuraavaan tehtävään, ilmalukon irrottamiseen, oli puolitoista tuntia aikaa, hän ei kyennyt rentoutumaan. Niinpä hän tarttui väriliituihin ja alkoi luonnostella kapselin ulkopuolella näkemäänsä paperille.
Ongelmat eivät kuitenkaan olleet ohi. Heidän laukaistuaan räjähdyspanokset, jotka irrottivat ilmalukon kapselista, Voshod 2 alkoi pyöriä villisti akselinsa ympäri. Kaiken lisäksi Leonov huomasi, että kapselin happipitoisuus nousi rajusti:
”200, 300, 400… 430…460…”
Happipitoisuus ei olisi saanut ylittää arvoa 160. Nyt pieninkin kipinä saattoi aiheuttaa räjähdysmäisen tulipalon, joka tuhoaisi koko kapselin silmänräpäyksessä. Leonov ei voinut olla ajattelematta ystäväänsä, 24-vuotiaana kuollutta kosmonauttia Valentin Bondarenkoa.
Tämä oli neljä vuotta aikaisemmin palanut kuoliaaksi painekammiokokeessa olosuhteissa, jotka muistuttivat hyvin paljon Leonovin ja Beljajevin tilannetta.
Tekniikka pani koko ajan kampoihin Aleksei Leonovin lennolla
Pian kosmonauttikaksikon ahdinko vain paheni. Automaattinen ohjausjärjestelmä, jonka piti tuoda Voshod 2 turvallisesti ilmakehään juuri oikealla hetkellä ja oikeassa kulmassa, ei toiminut. Leonov ja Beljajev joutuisivat laskeutumaan käsipelillä, ja heidän piti itse valita laskeutumispaikka seuraavalla kierroksellaan maapallon ympäri, sillä polttoaine alkoi olla vähissä.
”Voimme yrittää vain kerran – pyydämme teitä siirtymään hälytysvalmiuteen”, Beljajev ilmoitti Baikonuriin.
”Lupa käynnistää hätälaskeutumisprotokolla myönnetty”, kuului vastaus.
Laskeutuminen oli rankka. G-voimat kasvoivat niin suuriksi, että hiussuonet miesten silmissä repeilivät, ennen kuin Voshod 2:n keulaan asennetut laskuvarjot avautuivat ja kapseli laskeutui tömähtäen keskelle Siperian lumierämaata.
Aleksei Leonov sai avaruuskävelynsä jälkeen kaikkialla sankarin vastaanoton.
Aleksei Leonov selviytyi kunnialla tehtävästään Neuvostoliiton hyväksi
Lennon navigaattorina toiminut Leonov tutki laskeutumiskapselin navigointilaitteistoa. Sen mukaan he olivat laskeutuneet noin 2 000 kilometrin päähän Permin kaupungista.
”Mitä luulet, milloin meitä tullaan hakemaan?” Beljajev kysyi.
”Kolmen kuukauden päästä”, kuului Leonovin hirtehinen vastaus.
Kapseli oli pudonut syvään hankeen keskelle harvaa kuusi- ja koivumetsää. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli, ja avaruuspukuun kertyneet hikilammikot huolestuttivat Leonovia.
Leonov ja Beljajev kiittivät onneaan siitä, että he olivat varttuneet karuissa oloissa Neuvostoliiton kylmimmillä seuduilla. Siitä huolimatta heidän kävisi huonosti ohuissa varusteissa kovassa pakkasessa karhujen ja susien asuttamalla seudulla, mikäli apu ei tulisi pian.
Leonov lähetti radiolla morsesignaalia siinä toivossa, että ohi lentävä matkustajalentokone sattuisi kuulemaan sen. Tieto Voshod 2:n laskeutumisesta levisi, ja pian kapselin ylle ilmestyi helikopteri. Se ei kuitenkaan voinut laskeutua puiden keskelle. Kopterista pudotettiin kosmonauteille ikäloput köysitikkaat, mutta niiden kiipeäminen kömpelöissä avaruuspuvuissa oli liian vaarallista.
Alueelle saapui myös lentokoneita, joista pudotettiin miehille tylsä kirves, vaatteita ja pullo konjakkia. Myös virallinen pelastusoperaatio käynnistyi, kun idässä sijaitseva radioasema vastaanotti Leonovin signaalin.
Vietettyään yön 30 asteen pakkasessa kosmonautit kuulivat lentokoneen kiertelevän puiden yllä pelottelemassa susia. Leonov ampui hätäraketin, ja pian metsästä ilmestyi joukko miehiä suksilla. Mukana oli yksi kosmonautti ja kaksi lääkäriä, ja heillä oli mukanaan talvivaatteita, ruokaa ja jopa kylpyvanna lämmittelyä varten.
Pelastuspartio rakensi puista alkeellisen majan, jossa kaksikko voisi nukkua ennen seuraavalle päivälle suunniteltua yhdeksän kilometrin pituista hiihtomatkaa aukealla odottavalle helikopterille.
Avaruuskävely teki Aleksei Leonovista kuuluisan, ja vaikka onnistumisen hinta oli ollut vähällä olla liian korkea, Neuvostoliitto saavutti hänen ansiostaan jälleen yhden voiton Yhdysvalloista.
Aleksei Leonovin avaruuskävelyllään käyttämä puku.
Avaruusmatka teki Aleksei Leonovista julkkiksen
Avaruuskävely teki Aleksei Leonovista kuuluisuuden. Hän matkusti ympäri maailmaa kertomassa kokemuksestaan, ja hänelle tulvi ihailijapostia.
”Sain kirjeitä kaikkialta maailmasta, ainakin 50 kirjettä päivässä. Ensin yritin vastata niihin kaikkiin, mutta eihän se onnistunut. Lopulta pyysin avaruushallintoa apuun”, Leonov kertoi.
Leonovin piti osallistua useille avaruuslennoille, mutta hän palasi avaruuteen vasta vuonna 1975 Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhteisellä Apollo-Sojuz-lennolla.