Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Moni laiva on joutunut vaikeuksiin Aucklandin-saarilla voimakkaiden puuskatuulien ja vaarallisten karien vuoksi.

Tutkimus

Tutustu tosielämän selviytyjiin

Vuonna 1864 kahden laivan miehistöt haaksirikkoutuivat eri puolille samaa saarta Uuden-Seelannin ja Etelämantereen välissä. Miehet kehittivät erilaiset selviytymistavat. Etelässä vallitsivat sopu ja järjestys, pohjoisessa kukin sai pärjätä omillaan.

Aallot kukistivat laivan

Karaistuneiden merikarhujen joukossa 31-vuotias Thomas Musgrave oli iältään ja kokemukseltaan pelkkä nulikka, mutta häntä pidettiin taitavana kapteenina ja pistämättömänä navigoijana. Hänen taitonsa joutuivat kuitenkin koetukselle myrskyisenä tammikuun iltana 1864, kun hänen laivansa Grafton oli ankkurissa raivoavalla merellä Aucklandinsaaren edustalla.

Aallot piiskasivat ja heittelivät kuunaria, ja se tempoili kahden ankkuriketjunsa varassa kuin kahlekuningas. Sitten yhtäkkiä voimakas tuulenpuuska iski laivan kylkeen kuin jättimäinen nyrkki, ja tapahtui se, mitä miehistö oli pelännytkin: toinen ankkuriketjuista katkesi ja vankka Grafton ajautui entistä lähemmäksi vaarallisia kallioita.

Laiva pysyi vielä jotenkuten aloillaan yhden ankkurin varassa, mutta 3. tammikuuta hieman keskiyön jälkeen sekin irtosi merenpohjasta. Valtava aalto nosti Graftonin mukaansa, ja laiva paiskautui voimalla päin rantakalliota, joka repi aukon sen kylkeen. Aallot syöksyivät kannelle, ja alus alkoi täyttyä nopeasti vedellä.

Törmäys vei kapteeni Musgravelta ja hänen nelihenkiseltä miehistöltään jalat alta, ja kun he yrittivät järkytykseltään käsittää, mitä oli tapahtunut, vaurioitunut Grafton kallistui natisten ja huokaillen kyljelleen. Sydneyyn Australiaan matkalla ollut miehistö oli haaksirikkoutunut karulle saariryhmälle, jonka asukasluku näin nousi nollasta viiteen.

Myrsky otti selkävoiton

Musgrave ja hänen miehistönsä, johon kuuluivat ranskalainen kullankaivaja François Raynal, portugalilainen kokki Henry Forgès sekä kaksi merimiestä, norjalainen Alexander ”Alick” MacLaren ja brittiläinen George Harris, olivat lähteneet 12. marraskuuta 1863 Sydneystä kohti syrjäistä Campbellinsaarta Uuden-Seelannin eteläpuolella. Heidän toiveenaan oli löytää saarelta hopeaa.

Campbellinsaarella toivo hopeasta osoittautui turhaksi, ja miehet lähtivät apeina paluumatkalle. Jotta matkasta olisi edes jotain hyötyä, Musgrave päätti poiketa Aucklandinsaarten kautta ja kaataa siellä merileijonia, joiden vuodat ja rasvan miehet voisivat myydä Sydneyyn päästyään.

Haaksirikko muutti suunnitelmat, ja vietettyään yhden unettoman ja levottoman yön tuhoon tuomitun laivan kannella Musgrave miehistöineen kiirehti päivän valjetessa pelastamaan, mitä pelastettavissa oli. Sateen piiskatessa ja voimakkaan tuulen puhaltaessa he raahasivat muonaa, henkilökohtaisia tavaroitaan ja muita tarvikkeita maihin Graftonilta, jonka jolla osoittautui miesten helpotukseksi hyväkuntoiseksi.

Elämä saarella alkoi muotoutua

Aikojen kuluessa moni valaanpyytäjä ja uudisasukas oli yrittänyt asettua eristyksissä oleville Aucklandinsaarille, jotka kohosivat kallioisina korkealle merenpinnan yläpuolelle Uuden-Seelannin ja Antarktiksen välissä. Karu ilmasto oli kuitenkin ajanut yrittäjät nopeasti pois. Saarten kitukasvuiset puut eivät juuri tarjonneet suojaa myrskyiltä, sateelta, viimalta ja niiden aiheuttamalta purevalta
kylmyydeltä. Lämpötila nousi harvoin yli 10 asteen edes vuoden lämpiminpinä päivinä.

Vain merileijonat viihtyivät saarilla, ja suuren osan vuodesta valtavat eläimet makailivat suurissa parvissa kallioilla, jossa ne haukkuivat käheästi toisilleen ja taistelivat tilasta. Merileijonista tuli haaksirikkoisten pelastus. He olivat saaneet mukaansa laivalta laatikollisen kastuneita laivakorppuja sekä hieman jauhoja, sokeria ja suolalihaa, mutta ne eivät riittäisi kovin kauan.

Niinpä Musgrave, Harris ja MacLaren lähtivät jo toisena saarella viettämänään päivänä nuijat käsissään merileijonia pyytämään ja palasivat voitonriemuisina ja verisinä saaliin kanssa miesten hätäisesti rannalle pystyttämään leiriin. Musgrave oli joskus kuullut eräältä merimieheltä, miten merileijona piti tappaa: ”Lyö sitä lujaa kuononjuureen täsmälleen silmien väliin, jossa sen kallo on ohuin.” Miehet saivatkin sillä taktiikalla hengiltä noin 1,5 metriä pitkän ja noin 50 kiloa painavan eläimen.

”Liha oli herkullisen makuista, aivan kuin lammasta”, Musgrave kuvaili päiväkirjassaan. Hän lisäsi toiveikkaasti, että merileijonia todennäköisesti riittäisi: ”Niitä on lukuisia, ja ne karjuvat ja mölisevät metsässä kuin villiintynyt karja. Melkein odotamme, että jonakin yönä ne ryntäävät leiriimme ja telttaamme.”

Miehet olivat kursineet purjekankaasta ja hylyn jäänteistä suojakseen teltan, mutta se ollut kovin mukava eikä suojaisa. Yöt olivat jäätäviä, maa oli kylmää ja kosteaa, ja aamun sarastaessa miehet olivat kankeita ja väsyneempiä kuin illalla levolle mennessään.

Pahinta olivat kaikkialla pörräävät hiekkakärpäset, jotka kiusasivat päivin öin. Pienet vertaimevät kärpäset tunkivat joka paikkaan ja olivat syöstä miehet hulluuden partaalle. Niiden läimiminen ei auttanut. Raynal valitti päiväkirjassaan: ”Ne vain painautuvat litteäksi, vetävät siivet ruumistaan vasten ja jatkavat veremme imemistä.”

Päästäkseen pakoon hiekkakärpäsiä ja myös joka paikassa ryömiviä paksuja, sinihohtoisia raatokärpäsiä, miehet päättivät rakentaa majan kukkulalle lähelle metsää, puroa ja rantaa. Päätöstä alettiin toteuttaa määrätietoisesti. Kaikki osallistuivat rakentamiseen, ja miehet jakoivat keskenään metsästys- ja ruuanlaittovuorot.

Uurastus sopi kapteeni Musgravelle loistavasti. Hän oli ainoa, jolla oli vaimo ja lapsia elätettävänään, ja vain pysymällä työn touhussa hän välttyi vajoamasta synkkiin ajatuksiin ja murehtimasta Sydneyssä olevan perheensä puolesta.

Miehet saivat nopeasti rakennettua suojaisan tukikohdan, jolle he antoivat nimen Epigwaitt. Sana oli intiaanien kieltä ja tarkoitti ”Asunto veden äärellä”. Majasta näki merelle, ja se oli lämmin ja kuiva, ja siinä oli jopa lasi-ikkunat. Ne oli haettu Graftonista, joka edelleen sinnitteli rantavedessä. Miehet tiirailivat tämän tästä merelle ikkunoista, mutta niistä he eivät nähneet 35 kilometrin päähän pohjoiseen saaren toiselle puolelle, jossa skottilainen laiva joutui merihätään 10. toukokuuta 1864.

Kapteeni Musgrave tappoi merileijonan voimakkaalla lyönnillä sen silmien väliin. Kuva: State Library of Victoria

Toinen haaksirikko samalle saarelle

Kun Invercauld 2. toukokuuta 1864 lähti Melbournesta kohti Etelä-Amerikkaa, aurinko paistoi kirkkaasti tyynellä merellä. Noin runsaan viikon päästä tummat pilvet alkoivat kuitenkin kerääntyä laivan ja sen 25 hengen miehistön ylle. Illalla 10. toukokuuta alus joutui kauhistuttavaan hirmumyrskyyn Aucklandinsaarten luoteispuolella.

Invercauld vuoroin ratsasti monen metrin korkuisten aaltojen harjalla, vuoroin vajosi syvälle niiden väliin, ja oli niin pimeää, että tähystäjä näki tuskin omaa kättään. Hän lohduttautui sillä, että laivan skotlantilaisen kapteenin George Dalgarnon mukaan lähin kallioriutta oli useiden merimailien päässä. Dalgarno oli laskenut väärin. Laiva kulki suoraan kohti Aucklandinsaarta, ja tähystäjä näki eteen yhtäkkiä ilmestyneen kallionseinämän aivan liian myöhään.

”Maata suoraan edessä!” hän huusi henkensä hädässä, ja syntyi kauhea sekasorto. Kapteeni vuoroin kiroili ja sadatteli, vuoroin huusi käskyjä miehistölle, mutta tuuli ja aallot veivät laivaa yhä lähemmäs rantakivikkoa. Luonnonvoimat voittivat, ja Invercauld törmäsi riuttaan korviahuumaavan pamahduksen saattelemana.

Sitten laiva kallistui, ja miehistö yritti takertua paniikissa sen mastoihin ja laitoihin. Vesi syöksyi kannen yli huuhtoen kaikki miehet mukanaan, ja kun aallot vain parikymmentä minuuttia myöhemmin murskasivat laivan säpäleiksi, miehet taistelivat hengestään hyisessä vaah-toavassa meressä. Heidän hätääntyneet huutonsa hukkuivat myrskyn pauhun alle.

Kun 23-vuotias merimies Robert Holding ensimmäisenä pääsi maihin haverin jälkeen, hän pelkäsi olevansa ainoa eloonjäänyt. Hän huusi pimeään ja kuuli pian helpotuksekseen heikon vastauksen.

Koulu lisäsi miesten välistä tasa-arvoa

Saaren eteläpuolella elämä oli rauhallista. Illallisen jälkeen Musgrave ja hänen miehensä kuluttivat aikaa pitämällä toisilleen iltaisin koulua. Ajanviete piti synkät ajatukset loitolla, ja kapteenin ehdotuksesta miehet toimivat vuorotellen opettajina. Raynal opetti muille ranskaa ja matematiikkaa sekä yritti opettaa lukutaidottomia Forgèsia ja MacLarenia lukemaan ja kirjoittamaan, kun taas Musgrave piti raamattutunteja. 20-vuotias Harris piti englannin tunteja, ja Forgès ja MacLaren perehdyttivät muita portugalin ja norjan kieleen.

”Uusi järjestys vahvistaa yhteenkuuluvaisuuden tunnettamme. Kun jokainen on vuorollaan ikään kuin toisten yläpuolella, pääsemme todellisuudessa samalle tasolle, ja se luo välillemme täydellisen tasa-arvon”, Raynal kirjoitti tyytyväisenä päiväkirjaansa. Muste oli jo ajat sitten loppunut, mutta Raynal oli löytänyt sille oivan korvikkeen merileijonan verestä. Hän loisti muutenkin kekseliäisyydellään kerta toisensa jälkeen: Hän teki noen ja kalkin avulla puulevystä šakkilaudan ja veisti siihen huolellisesti hienot nappulat.

Hän valmisti myös dominopelin ja muokkasi vanhasta lokikirjasta pelikortit, mitä hän kuitenkin myöhemmin katui. Kapteeni Musgrave osoittautui nimittäin huonoksi kortinpelaajaksi ja vielä huonommaksi häviäjäksi. Hävittyään kapteeni raivostui ja sätti muut pahanpäiväisesti, joten säilyttääkseen leppoisan tunnelman Raynal heitti vaivihkaa pelikortit tuleen.

Kurjuus kukoisti saaren toisella puolella

19 miestä oli selvinnyt Invercauldin haaksirikosta, ja kuusi oli hukkunut. Kun henkiinjääneet näkivät, minne he olivat joutuneet, he eivät voineet välttyä ajatukselta, että olivatko menehtyneet sittenkin olleet onnekkaampia. Vihamielisempää ympäristöä oli vaikea keksiä, ja miehet vaipuivat vaitonaisina ja hampaat kylmästä kalisten kiviselle rannalle lähes sata metriä korkean kallionseinämän juureen.

Se vähäinen ruoka, minkä miehet olivat onnistuneet tuomaan maihin, loppui pian. Osa yritti sammuttaa pahimman nälän merilevällä ja kallioilla kasvavilla piikikkäillä kasveilla, ja osa taas hotki ahnaasti rantavedestä noukkimiaan pieniä äyriäisiä. Saatuaan vähän ruokaa kaikki vajosivat voimattomuuteen ja apatiaan, ja vain matruusi Holding osoitti enää hieman elämänhalua ja aloitekykyä. Muutaman päivän kuluttua haaksirikosta hän havaitsi vedessä jotain: se oli laivassa mukana olleen sian ruumis.

Ruumis oli mätänemistilassa, ja kun Holding tarttui sitä etujaloista vetääkseen sen maihin, eturuumis irtosi takaruumiista. Mutta miehille se oli samantekevää. He olivat puolikuolleita nälästä ja ahmivat nopeasti pilaantuneen lihan. Siitä ei kuitenkaan ollut apua pitkäksi aikaa.

Joidenkin mielessä oli jo käväissyt hirveä ajatus, jota kukaan ei kuitenkaan tohtinut tuoda julki. Sitten venemies kuitenkin rohkaistui ja ehdotti arvanvetoa siitä, kenen piti uhrautua – jos vain osalla oli mahdollisuus selviytyä, heidän olisi pakko turvautua ihmissyöntiin.

”En voisi edes kuvitella tappavani ja syöväni toista ihmistä”, Holding torjui ajatuksen kauhistuneena, mutta hän myös tajusi, että haaksirikkoutuneista oli tullut toistensa pahimpia vihollisia. Sen jälkeen hän uskalsi tuskin enää ummistaa silmiään pelätessään, ettei enää heräisi.

Merileijonavoittoinen ruokavalio

”Aamiainen: merileijonakeittoa, paistettuja juuria, keitettyä tai paistettua merileijonan lihaa, vettä. Lounas: sama, sama. Päivällinen: sama, sama. Tämä toistuu 21 kertaa viikossa”, Musgrave kirjoitti päiväkirjaansa ja vertasi Aucklandinsaarta vankilaan.

Toveriensa tavoin hän oli lopen kyllästynyt jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen, eivätkä heidän mahdollisuutensa päästä vankilastaan näyttäneet hyviltä. Horisontissa ei näkynyt laivan laivaa, kukaan ei tullut saareen metsästämään, ja päivien muuttuessa kuukausiksi alkuvaiheen tarmokkuus ja pioneerihenki vaihtuivat vähitellen synkkämielisyydeksi.

”Silmäni ovat verestävät ja heikot jatkuvasta avun tähystämisestä. En ole koskaan kärsinyt niin kuin nyt”, Musgrave kirjasi tuntojaan. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, ja hän kärsi nivelvaivoista.

Perhe oli koko ajan hänen mielessään: ”Vaimoni ja lapseni ovat onnettomuuteni uhreja.” Lisäksi ilmeni uusi ongelma: merileijonat viettivätkin saarella vain osan vuodesta ja katosivat välillä useiksi kuukausiksi. Silloin haaksirikkoutuneiden piti pysytellä hengissä syömällä kasveja, äyriäisiä ja lintuja, mutta koskaan he eivät tunteneet itseään kylläisiksi.

Vaivalloinen marssi saaren poikki

Saaren pohjoispuolella nälkä ja kylmyys alkoivat karsia Invercauldin miehistöä, ja rannalla lojui jo kaksi ruumista, joita kukaan ei jaksanut haudata. Edes kuolleiden näkeminen ei kuitenkaan saanut itsesäälin lamauttamaa kapteeni Dalgarnoa ryhdistäytymään, ja hän hädin tuskin reagoi, kun Holding vaati, että heidän oli etsittävä leirille parempi paikka ja yritettävä tarmokkaammin etsiä ruokaa.

Vastentahtoisesti kapteeni ja muut lähtivät Holdingin mukaan, mutta marssi yli kallioiden saaren sisäosiin eteni toivottoman hitaasti. Aina joku jäi jälkeen, milloin silkkaa uupumustaan, milloin esimerkiksi istuuduttuaan maahan järsimään jäisestä maasta esiin pistävää juurta. Ketään ei kiinnostunut toisten hyvinvointi.

Huonoiten asiat olivat laivapojilla Liddlellä ja Lancefieldillä, jotka olivat alimpana arvojärjestyksessä ja saivat siksi osakseen käskyttämistä ja tiuskimista. Kun upseerit päättivät ottaa nokoset, Liddle ja Lancefield lähetettiin purolle hakemaan vettä, jonka he kantoivat esimiehilleen saappaillaan.

Pelastautumissuunnitelma muotoutui

”On 25. joulukuuta – joulupäivä – kaikkien kristittyjen juhlapäivä. Ajatukseni harhailevat ja lentävät meren yli kotimaahan. Näen vanhempani istumassa kamiinan ääressä. Heidän hiuksensa ovat valkoiset, kasvonsa kuluneet ja ryppyiset, ja he ovat pukeutuneet suruasuun. Äitini ja isäni itkevät poikaansa, jonka he uskovat kuolleen”, kirjoitti Raynal. Sitten ajatus musersi hänet niin, että hän viskasi päiväkirjan käsistään.

”Me purjehdimme Uuteen-Seelantiin”, hän ilmoitti päättäväisesti ja katsoi surumielisiä tovereitaan, jotka tuijottivat epäuskoisina takaisin.

”Rakennamme riittävän vahvan ja suuren veneen”, Raynal jatkoi, mutta ehdotus ei herättänyt innostusta. Raynal ei jäänyt odottamaan, että saisi muiden tuen idealleen, vaan ryhtyi itse toimeen.

”Onnistunut alku on tehokkain tapa vakuuttaa muut”, hän kirjoitti, ja oli oikeassa. Kun muut näkivät, että ranskalainen sai omin voimin pystytettyä alkeellisen, mutta toimivan verstaan ja valmisti Graftonin rautapainolastista muun muassa sahan, vasaran, taltan, pihdit ja nauloja, heidän toivonsa heräsi. Yhtäkkiä he näkivät tien pois surkeudestaan ja alkoivat auttaa Raynalia.

Tämä aikoi rakentaa 10–15-tonnisen aluksen, johon he kaikki mahtuisivat. Epigwaittin läheltä kaadettiin vankimmat puut laivanrakennuspuiksi, ja miehet sahasivat, veistivät ja
vasaroivat rannalla aamukuudesta iltakuuteen. Pikkuhiljaa alus alkoi saada muotonsa.

”Kaikki raatoivat ja ahersivat sen, minkä pystyivät”, kirjoitti Musgrave, jonka kädet olivat niin reuman jäykistämät ja hiekkakärpästen puremien turvottamat, että hän pystyi tuskin pitelemään niissä kynää.

Metsästä löytyi mökkikylä

”Savupiippu!” huusi yksi pohjoisrannalle haaksirikkoutuneista. ”Tuolla näkyy savupiippu lähellä rantaa!” hän karjui voimalla, jota hän ei tiennyt enää itsestään löytyvän miesten vaellettua pitkän matkan Aucklandinsaaren koilliskulmaan.

Kuin haavekuva miesten eteen ilmestyi savupiippu ja useita enemmän tai vähemmän luhistumassa olevia hökkeleitä, mutta näky ei ollut harhaa. Lukuisten vaikeuksien jälkeen onni näytti viimein hymyilevän uupuneille ja nälkiintyneille miehille, ja kasvot ilosta loistaen he riensivät valaanpyytäjien paikalle 10 vuotta aiemmin pystyttämiin majoihin.

Päivän toinen ihme tapahtui, kun Holding ja pari muuta miestä näkivät rannalla merileijonan. Se oli ensimmäinen merileijona, johon Invercauldin miehistö saarella törmäsi, ja kun he illalla söivät hyvällä halulla sen paistettua lihaa, he kokivat pitkästä aikaa vatsansa täyttyvän.

Suunnitelmanmuutos

Raynalin improvisoidulla veneverstaalla rannalla mieli-ala oli muuttunut synkäksi. Rakennettuaan alustaan viikkotolkulla miehille oli selvinnyt, että he eivät pystyisi rakentamaan niin vankkaa venettä kuin he olisivat halunneet. Tehtävä oli heille aivan liian ylivoimainen, eikä heillä ollut edes riittävästi rautaa eikä valmiita lankkuja, jotta he olisivat saaneet veneestä sellaisen kuin olisivat halunneet.

”Sen tunnustaminen oli kuin luoti sydämeen”, Musgrave raapusti reuman runtelemilla sormillaan.

Epätoivoa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Maaliskuun lopulla 1865, vajaa 15 kuukautta haaksirikon jälkeen, miehet olivat taas täydessä touhussa. He eivät rakentaisikaan uutta venettä vaan muuttaisivat Graftonin 3,6 metrin pituisen jollan purjeveneeksi ja tekisivät siitä pidemmän, korkeamman ja merikelpoisemman.

”Aion purjehtia Uuteen-Seelantiin, vaikka se sitten veisi henkeni”, Musgrave intoili päiväkirjassaan.

Viimein laiva näkyvissä

Pohjoisessa Robert Holding lähti yhä vastentahtoisemmin ruuanetsintäretkille mökistä, johon Invercauldin miehistö oli nyt asettunut. Aina kun hän palasi, kuolema ja toivottomuus tuntuivat vahvistaneen otettaan leirissä.

Miehiä kuoli, ja eloonjääneet olivat epätoivoisia nälästä. Kun jonkun onnistui joskus saada pyydettyä vaikkapa pieni lintu, hän kävi nälissään raa’an lihan kimppuun eikä muille jäänyt mitään. Kun Holding eräänä päivänä löysi majapaikan läheltä jälleen yhden ruumiin, hän teki karmean havainnon: joku oli syönyt merimiehen ruumiista, eivätkä jäljet olleet eläinten jättämiä.

Kapteeni Dalgarno oli edelleen täysin toimintakyvytön, mutta kun Invercauldin miehistöstä oli jäljellä enää kolme, hän liittyi vitkastellen mukaan matruusi Holdingin laatimaan suunnitelmaan. Miehet kyhäsivät lahoista laudoista kanootin ja meloivat kapean salmen yli pienelle saarelle, jossa heidän suureksi riemukseen eli kaneja.

Niitä oli vaikea pyytää, mutta aina kun he saivat saaliin tarkasti tähdätyllä kivenmurikalla, he tiesivät, etteivät kuolisi nälkään ainakaan sinä päivänä. Silloin kuin eivät saalistaneet, miehet tähyilivät laivoja, ja 22. toukokuuta 1865 eli yli vuosi haaksirikon jälkeen tapahtui ihme.

”Laiva, laiva, laiva!” Dalgarno mylvi rannalta ja sai heti seuraa Holdingista ja Smithistä. He alkoivat innokkaasti heilutella käsiään ja keppejä, joiden päähän he olivat sitoneet vaatteiden riekaleita. Kun portugalilainen priki Julian sitten laski veteen veneen, miehet olivat räjähtää riemusta. Silloin Dalgarno muisti yhtäkkiä, kuka määräsi.

”Minä hoidan puhumisen. Olkaa te vain hiljaa”, hän sanoi Holdingille, joka oli niin tunnekuohun vallassa, että olisi tuskin saanutkaan sanaa suustaan. Hieman myöhemmin kolmikko kapusi Etelä-Amerikkaan matkalla olevalle Julianille.

Dalgarno ja Smith majoitettiin kapteenin tiloihin, ja Holding otti tyytyväisenä vastaan vaatimattoman makuupaikan kaltaistensa joukossa kannen alla. Hän oli vain onnellinen päästyään elossa Aucklandin-saarelta, jossa muiden Invercauldin miehistön jäsenten ruumiit mätänivät. Haaksirikko ei kuitenkaan nujertanut hänessä elävää merikarhua, vaan hän jatkoi merillä pelastumisensa jälkeenkin.

Kolme Graftonin miehistön jäsentä lähti hakemaan apua jollalla. Kuva: State Library of Victoria

Jolla lähti kohti Uutta-Seelantia

Kolme kuukautta myöhemmin, kun Graftonin miehistö oli ollut saarella vuoden, kaksi kuukautta ja kuusitoista päivää, kolme viidestä miehistön jäsenestä lähti saarelta. Laivan jollaa oli pidennetty ja vahvistettu, mutta siinä oli tilaa vain kolmelle. Niinpä kun Musgrave, Raynal ja MacLaren 19. heinäkuuta 1865 lähtivät, George Harris ja Henry Forgès jäivät Epigwaittiin, jonne Musgrave oli
luvannut palata pelastajien kanssa mahdollisimman pian.

Miehet olivat kastaneet jollan toiveikkaasti Res­cueksi, ”Pelastukseksi”, ja avomerellä pieni vene joutui tositoimiin ansaitakseen nimensä. Alkoi ankara myrsky, aallot kohosivat korkealle jollan yli ja aina kun vaahtoava tyrsky vyöryi veneeseen, läpimärät ja merisairaat miehet pelkäsivät viimeisen hetkensä koittaneen.

Jälleen kerran heillä oli kuitenkin onni myötä: Viiden päivän matkan jälkeen uupuneet miehet saapuivat Stewartinsaarelle, joka sijaitsee 30 kilometriä Uuden-Seelannin Eteläsaaresta etelään. Siellä heidät otti lämpimästi vastaan saarella asuva kapteeni Tom Cross, joka tarjosi miehille lämpimän kylvyn ja runsaan illallisen – ”paistettua lihaa, kalaa, vuori perunoita ja lämmintä leipää suoraan uunista”, Raynal kuvaili päiväkirjassaan.

Cross suostui viemään Thomas Musgraven takaisin Aucklandinsaarelle, ja kun Musgrave sumuisena iltapäivänä elokuussa 1865 ilmestyi Epigwaittin ovelle, majassa ollut Henry Forgès lähes pyörtyi yllätyksestä. Hän vain tuijotti Musgravea kuin olisi nähnyt aaveen, kun taas George Harris melkein sekosi jälleennäkemisen riemusta ja riensi kapteenia vastaan.

”Kapteeni Musgrave, kuinka voitte? Kuinka voitte?” Harris toisteli yhä uudelleen puristaen Musgraven kättä ilon kyynelten vieriessä poskilleen.

Harris ja Forgès olivat luottaneet siihen, että Musgrave palaisi hakemaan heidät, vaikka välillä se oli ollut vaikeaa ja he olivat olleet vähällä vaipua toivottomuuteen. Merileijonia ei ollut näkynyt rannalla viikkokausiin, eikä lintujakaan juuri ollut, joten miehet olivat joutuneet pyydystämään ravinnokseen hiiriä.

Musgraven purjehtiessa Aucklandinsaarelle Crossin purjelaivalla Flying Scudilla Raynal ja MacLaren palasivat Invercargilliin Uuteen-Seelantiin. Harris ja Forgès joutuivat kuitenkin vielä odottamaan kärsivällisesti jonkin aikaa paluuta sivistyksen pariin ja jälleennäkemistä Raynalin ja MacLarenin kanssa.

Matkalla Aucklandinsaarelle Musgrave uskoi nähneensä nuotion savua saaren pohjoisosassa, ja hän halusi paluumatkalla varmistaa, ettei siellä ollut muita haaksirikkoutuneita. Flying Scud ankkuroitui saaren pohjoisrannalle ja Musgrave meni maihin etsimään nuotiota ja sen sytyttäneitä ihmisiä.

Musgrave ei löytänyt nuotiota eikä yhtään elävää olentoa. Sen sijaan hän löysi kuihtuneen miehen ruumiin vanhan ja hylätyn mökin jäännöksistä. Miehen vaatteet olivat riekaleina ja hiukset pitkät ja sotkuiset, ja hänen vierellään oli kasa simpukankuoria, hänen viimeisen ateriansa jäännökset. Mies oli selvästi kuollut nälkään, mutta kuka hän oli ja miten hän oli saarelle joutunut, oli Musgravelle täysi arvoitus.

”Tuo kauhistuttava näky olisi ravistellut ketä tahansa, mutta minulle se oli erityisen järkyttävä. Jollei jumalainen varjelus olisi osoittanut minulle niin suurta armoa, olisivat ne voineet olleet minun luuni, jotka siinä lepäsivät. Se antaa ajattelemisen aihetta”, kirjoitti Musgrave muistelmissaan palattuaan perheensä luo Australiaan.

Musgrave joutui lupaamaan vaimolleen, ettei enää lähtisi merille, ja hän työskenteli loppuelämänsä majakanvartijana Kaakkois-Australian rannikolla.

Lue myös:

Vaaralliset tehtävät

Retkikunta aikoo etsiä Shackletonin kuuluisan laivan

2 minuuttia
Katastrofit

13 huono-onnista laivaa

8 minuuttia
Sota

Pelätyn laivan hylky löytyi

2 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota