Napatutkija Thomas Poulter istuutui ylpeänä 24. lokakuuta 1939 futuristisen näköisen jättimäisen Antarctic Snow Cruiser -ajoneuvonsa ratin taakse.
Hän oli itse kehitellyt 37 tonnia painavan ihmeauton Chicagossa Armour Institute of Technology -korkeakoulussa, jossa se oli saanut lempinimen Pingviini. Nyt hän oli lähdössä ajamaan napa-autoaan Bostonin satamakaupunkiin, josta suuri tutkimusretkikunta lähtisi pian laivalla kohti Etelämannerta.
Tuhannet chicagolaiset riensivät kadunvarsille ihmettelemään Poulterin keksintöä, jonka piti varmistaa Yhdysvalloille osa Antarktiksesta.
Toimittajat ja kuvaajat piirittivät 17 metriä pitkää ajoneuvoa, jonka kerrottiin voivan muun muassa ylittää leveitä jäätikkörailoja. Ihmeauto joutui kuitenkin vaikeuksiin jo kahdeksan tunnin ajon jälkeen. Hieman Fort Waynen ulkopuolella Indianassa Pingviiniltä katosi pito, kun alkoi sataa.
Erään toimittajan mukaan Poulter näytti riivatulta urkurilta yrittäessään kuumeisesti pelastaa tilannetta kääntelemällä rattia ja kiskomalla kahvoista.
Pingviinin piti ajaa Chicagosta Bostonin satamakaupunkiin, mutta se joutui vaikeuksiin sekä Fort Waynessä Indianassa että Limassa Ohiossa.
Ensimmäiset epäilevät tuomaat alkoivat jo pohtia: jos Antarctic Snow Cruiser oli niin vaikeasti ohjattavissa sateisella asvaltilla, niin miten sillä voisi ikimaailmassa ajaa etelänavalle asti?
Pian seurasi uusia ongelmia, ja niin yhdysvaltalaisen tekniikan voittokulku alkoi muuttua kansalliseksi nöyryytykseksi. Vahvan napatutkimuksen maissa Yhdysvalloille naurettiin makeasti.
Ojaanajo merkitsi lisäviivettä
Poulterilla ei ollut aikaa hukattavana, sillä Bostoniin oli matkaa 1 640 kilometriä. Pingviiniä oli rakennettu kiireellä, eikä jättiläistä ollut koeajettu lumessa. Ohiossa Liman kaupungin lähellä koettiin seuraava vastoinkäyminen.
Poulter osui moottoritien siltaan, ja törmäyksen seurauksena hänen ihmeajoneuvonsa päätyi ojan pohjalle. Sen ylös saaminen kesti kolme päivää.
Matkalla Bostoniin Pingviiniä testattiin Michiganjärven hiekkadyyneillä Indianan Garyssa. Poulter katseli epäuskoisena, kuinka valtavat pyörät kaivautuivat yhä syvemmälle hiekkaan.
Pingviini oli jo muutenkin pahasti jäljessä aikataulusta, sillä Poulter ei ollut saanut kiihdytettyä jättiään lainkaan luvattuun 48 kilometrin tuntivauhtiin. Silloin kun matka ylipäätään eteni, keskinopeus oli vain 32 km/h.
Kahdeksan päivän sijaan matka itärannikolle veikin kolme viikkoa. Pienikin ylämäki lähes pysäytti vauhdin, ja lähellä Bostonia Pingviini aiheutti Yhdysvaltojen siihen asti pahimman ruuhkan: Poulterin perässä mateli 16 kilometrin tuntivauhdilla 70 000 autoa.
Antarctic Snow Cruiser saapui satamaan ja lastattiin retkikunnan North Star -laivaan vasta kaksi päivää ennen lähtöä.
Poulter huokaisi helpotuksesta, sillä nyt hänen nerokas keksintönsä oli matkalla omaan ympäristöönsä. Hän oli vakuuttunut siitä, että liikkuva tukikohta olisi retkikunnalle kullanarvoinen Antarktiksen epäinhimillisissä oloissa, missä lämpötila voi laskea 80 pakkasasteeseen ja jäätävät tuulet saattavat puhaltaa jopa 300 km/h (yli 80 m/s).
Poulter tiesi, mistä puhui, sillä hän oli aiemmin osallistunut jo kahdelle naparetkelle ja käynyt toisella niistä lähellä kuolemaa.
Thomas C. Poulter ja naparetken johtaja, amiraali Richard E. Byrd. Miehet tekivät yhdessä kolme vaihtelevasti onnistunutta tutkimusretkeä Antarktikseen vuosina 1928–1939.
Olosuhteet Etelämantereella ovat niin vaativat, että vain Roald Amundsen oli käynyt etelänavalla ja päässyt hengissä kotiin.
Antarctic Snow Cruiserin avulla yhdysvaltalaisten piti kirjoittaa itsensä historiaan legendaarisen Amundsenin rinnalle. Sen oli tarkoitus palvella tutkijoita sekä liikkuvana laboratoriona että ylellisenä tukikohtana.
Ajokkiin oli lastattu niin paljon elintarvikkeita ja polttoainetta, että ne riittäisivät tutkijoille vuodeksi matkalle etelänavalle ja takaisin.
North Starin lipuessa Panaman kanavasta Tyynellemerelle optimismi alkoi jälleen nostaa päätään. Matkantekoa siivittivät muun muassa Pingviinin ulkoiset kaiuttimet.
”Eilen illalla järjestimme taas toivekonsertin. Minä olin toivonut kahta kappaletta, ja ne molemmat soitettiin”, kirjoitti tutkimusretkelle osallistunut geologi Charles F. Passel päiväkirjaansa.
Laskusilta murtui painon alla
Passel kirjoitti päiväkirjaansa paljon Pingviinistä ja kertoi kaikkien odottavan kovasti maihin pääsyä. Silloin alkoivat kuitenkin vakavat ongelmat.
VIDEO: Pingviini oli vaikuttava jättiläinen
Kun laiva saapui Valaslahteen kaksituhatta kilometriä Uudesta-Seelannista etelään ja varusteita alettiin purkaa, kaikkien katseet kääntyivät Pingviiniin. Poulter asettui ratin taakse, ja retkikunnan johtaja, amiraali Byrd patsasteli ajoneuvon katolla.
Miehistö oli kyhännyt Pingviinille laskusillan vankoista tukeista ja niiden päälle asetetuista paksuista puhelinpylväistä.
Kun Poulter rullasi laskusillalle, paalut alkoivat natista Pingviinin valtavan painon alla, ja pian ne murtuivat toisen etupyörän alla kuin hammastikut.
Pingviini kallistui uhkaavasti, ja hetken ajan vain muutama öljytynnyri rampin alla esti kallista ajoneuvoa romahtamasta jäälle. Jos 37 tonnia painava Pingviini olisi pudonnut, se olisi taatusti murskannut jään ja vajonnut hyiseen mereen.
”Amiraali oli lähellä joutua lentomatkalle”, muisteli Charles F. Passel.
Poulter yritti hädissään pelastaa tilanteen painamalla kaasun pohjaan ja rymisteli täysillä laskusiltaa alas.
”Puu natisi ja murtui yhä sen alla, mutta lisävauhti vei sitä eteenpäin, ja lumelle päästyään se jatkoikin matkaa vielä lähes mailin verran eteenpäin”, kirjoitti Passel.
Antarctic Snow Cruiser rymisteli maihin kartan valkoisena näkyvällä alueella, jonka Yhdysvallat halusi valloittaa omaan käyttöönsä.
Yhdysvallat halusi osansa Antarktiksesta
Vuonna 1939 Yhdysvalloilla ei ollut kiinnitystä Antarktikseen, josta uskottiin löytyvän esimerkiksi hiiltä ja öljyä, joten maa lähetti retkikunnan Etelämantereen ”vapaalle” länsirannikolle.
Suurvallat Ranska ja Britannia olivat jo esittäneet vaatimuksia suurista osista Antarktista Australian, Uuden-Seelannin ja Norjan tavoin. Myös natsi-Saksa oli vuodesta 1938 alkaen tutkinut yhtä rannikkokaistaletta.
Niinpä Yhdysvallat varusti amiraali Byrdin johdolla 125 hengen United States Antarctic Service Expedition -tutkimusretkikunnan. Sen piti perustaa kaksi pysyvää tukikohtaa Etelämantereen Tyynenmeren rannikon tutkimattomalle osalle Uuden-Seelannin ja Etelä-Amerikan kärjen välisellä alueella.
Alue jäi kuitenkin valtaamatta, ja vuonna 1961 solmittu kansainvälinen sopimus julisti Etelämantereen kansainvälisesti yhteiseksi alueeksi. Yksikään valtio ei saa hyödyntää sitä sotilaallisiin tarkoituksiin eikä luonnonvarojen hankintaan.
Vaikean rantautumisen jälkeen Antarctic Snow Cruiser koetteli ensimmäistä kertaa voimiaan jäällä ja lumella.
Ajoneuvosta oli päätetty tehdä ratkaiseva osa amiraali Byrdin kolmatta naparetkeä niin myöhään, että se oli jouduttu rakentamaan kiireesti kesällä. Siksi sitä ei ollut vielä koskaan testattu lumella.
Poulter toivoi, että asvaltilla koetuista vaikeuksista huolimatta Pingviini pärjäisi Antarktiksessa lempinimensä mukaisesti. Ajokki muistutti siinäkin pingviiniä, että senkin oli suunniteltu kulkevan ajoittain mahallaan.
Sen piti esimerkiksi liukua railojen yli. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Pingviini pystyi ajamaan lumessa suunnilleen yhtä hyvin kuin oikeat pingviinit pystyivät lentämään.
Iso ongelma olivat ajoneuvon renkaat, jotka olivat valtavan suuret mutta aivan sileät.
VIDEO: Jäätikkörailot eivät olleet ongelma. Ainakaan teoriassa
Pingviinin oli tarkoitus vetää vuorotellen renkaat sisäänsä ja liukua esteiden yli, mutta sen onnistumiseksi renkaissa olisi pitänyt olla pitoa.
Vaikka Yhdysvalloissa oli jo pitkään valmistettu kuvioituja traktorinrenkaita erilaisiin sääolosuhteisiin, Pingviinissä oli sileät kesärenkaat.
Ajatuksena oli, että kun renkaissa ei olisi uria, niihin ei voisi kertyä jäätä. Renkaat pysyivätkin puhtaina, mutta vailla pitoa ne vain sutivat lumella, joten tarvittiin lumiketjut.
Jättiläisellä oli kääpiön voimat
Sileät renkaat olivat vain yksi syy siihen, että Pingviini liikkui huonosti napaseudulla. Se oli hybridi, jossa tuotettiin dieselillä virtaa kutakin rengasta pyörittävään sähkömoottoriin. Ratkaisun ansiosta ei tarvittu paljon tilaa vievää vaihdelaatikkoa tai vetoakselia. Tällä oli kuitenkin hintansa: sähkömoottorit olivat aivan liian heikkoja.
Pingviinissä oli vain vähän yli 8 hevosvoimaa per tonni – esimerkiksi 1930-luvun T-Fordissa vastaava suhdeluku oli noin 30 ja nykyajan Smart-autoissa 75.
Yhdysvallat oli lähettänyt yhteen maailman vaativimmista ympäristöistä jättimäisen ajokin, jossa oli vähemmän tehoa kuin pienessä autovanhuksessa.
Poulter yritti keksiä ratkaisua pulmaan. Vararenkaat nostettiin säilytystilasta Pingviinin kiinteällä nosturilla ja asennettiin paripyöriksi eteen, mutta siitä ei juuri ollut apua.
Pingviini oli takapainoinen, joten seuraavaksi vararenkaat asennettiinkin paripyöriksi taakse, ja sen jälkeen Pingviinillä pystyi ajamaan tasaisella jäällä – peruuttaen.
Pysähtyä ei kuitenkaan kannattanut. Ajokki oli niin raskas, että paikallaan seistessään se painoi lunta kasaan renkaiden alla, ja Poulterilla oli suuria vaikeuksia päästä ylös syntyneistä kuopista.
Valitsemalla mahdollisimman tasainen reitti Pingviinillä onnistuttiin lopulta peruuttamaan 148 kilometrin kaari yhdysvaltalaisten tukikohdan ympäri. Optimistisimpienkin oli pakko myöntää, että 1 200 kilometrin matka etelänavalle ja takaisin olisi Pingviinille mahdoton tehtävä.
Ihmeauto katosi jäljettömiin
Unelma liikkuvasta napalaboratoriosta oli muuttunut noloksi painajaiseksi.
Pingviinin oli vaikea kulkea lumessa, vaikka siihen asennettiin paripyörät.
Jättimäinen ihmeajokki, joka oli kuin jokin Pelle Pelottoman keksinnöistä, oli lopulta pakko jättää paikoilleen rannikon tukikohtaan. Siellä se sai toimia lähinnä retkikuntalaisten levysoittimena.
Pian kaikkien huomio siirtyi kuitenkin Yhdysvaltojen nolosta napaseikkailusta toiseen maailmansotaan. Kun Japani alkoi uhata Yhdysvaltojen intressejä Tyynellämerellä, 125 hengen retkikunta kotiutettiin turvallisuussyistä. Pingviini hylättiin pakkaseen.
Pienet ja edulliset Ferguson-traktorit päihittivät Yhdysvaltojen suuren erikoisajoneuvon.
Perustraktori päihitti ihmeajokin
Vuonna 1958 yhdysvaltalaisten nöyryyttävään Antarctic Snow Cruiser -tarinaan saatiin vielä jälkikirjoitus, kun valtava napa-auto jäi toiseksi perustraktorille.
Tuolloin Brittiläisen kansanyhteisön naparetkikunta pääsi etelänavalle ensimmäistä kertaa sitten Amundsenin (1911) ja Scottin (1912).
Sir Edmund Hillary – sama mies, joka kiipesi ensimmäisenä Mount Everestin huipulle – ajoi yhtä Commonwealth Trans-Antarctic Expedition -retkikunnan käyttämää Ferguson-traktoria.
”Little Grey Fergie”, kuten Ferguson TE20 -traktoreita englanniksi kutsuttiin, oli 1950-luvulla lähes kuin perheenjäsen sadoillatuhansilla maatiloilla ympäri maailmaa. Etelämantereella väsymätön työjuhta todisti selviävänsä liki kaikista esteistä, eikä se hyytynyt ankarassakaan pakkasessa.
Traktoriretkikunta pääsi etelänavalle, mutta 99 päivässä se myös ylitti ensimmäisenä koko Antarktiksen eli taittoi hyisissä oloissa 3 473 kilometriä.
Vuosi toisen maailmansodan jälkeen Antarktikseen saapui uusi yhdysvaltalaisretkikunta, joka löysi Pingviinin. Se jätettiin kuitenkin viisaasti koskemattomaksi.
Eräs retkikunta näki Antarctic Snow Cruiserin vielä vuonna 1958, mutta sittemmin se on kadonnut. Voi olla, että se uinuu jään ja lumen alla, tai ehkä se on lähtenyt ajelehtimaan sulavalla jäälautalla ja ruostuu nyt meren pohjassa.