Tutkimusretkikunta kartoitti Etelä-Amerikan viidakossa ”Epäilyksen jokea” kaiver­retuissa puukanooteissa. 

Yhdysvaltojen ex-presidentti lähti vaaralliselle tutkimusmatkalle Amazonasiin

Theodore Roosevelt lähti vuonna 1913 tutkimusmatkalle, jonka tarkoitus oli kartoittaa Amazonasia halkovaa jokea. Matka kulki halki tuntemattoman erämaan, eikä eloonjäämisestä ollut takeita.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017 teksti Troels Ussing

Theodore Roosevelt otti silinterinsä päästään, kun hän lokakuussa 1913 astui sisään Palácio Guanabaraan, jossa Brasilian presidentti ja ulko­ministeri odottivat. 

Rio de Janeirossa sijaitseva hallintorakennus muistutti Valkoista taloa Washingtonissa, ja 54-vuotias Roosevelt ei voinut olla muistelematta aikaansa Yhdysvaltojen presidenttinä. 

Hän oli toiminut maansa johtajana kahdeksan vuoden ajan vuosina 1901–1909.

Vuoden 1912 vaaleissa hän oli yrittänyt päästä kolmannelle presidenttikaudelle, mutta äänestäjät olivat pettäneet hänen odotuksensa.

Tuona kuumana iltapäivänä Roosevelt olikin Riossa vain yksityishenkilönä. Brasilian hallitus oli kutsunut hänet pitämään luentosarjan demokratiasta, ja lisäksi hän aikoi viettää maassa myös lomaa.

Ulkoministeri Lauro Müller oli luvannut Rooseveltille etsiä paikallisoppaat tämän Paraguay- ja Tapajósjoille suunnittelemille retkille. Kun hän keskusteli Rooseveltin kanssa kahden kesken, hän sai uuden idean:

”Eversti Roosevelt, mitä jos lähtisittekin eräälle aiemmin tutkimattomalle joelle?” kysyi Müller, joka tajusi Brasilian saavan hyvää mainosta, jos maailmankuulu Roosevelt tekisi tutkimusmatkan sen alueella.

Müller ehdotti Rooseveltille, että tämä lähtisi Amazonasin viidakkoon kartoittamaan hiljattain löydettyä jokea tunnetun tutkimus­matkailija Cândido Rondonin kanssa.

”Olisimme innoissamme, jos suostuisitte. Teidän on kuitenkin ymmärrettävä, että emme voi taata, mitä matkalla tapahtuu, ja on mahdollista, että kohtaatte matkalla ikäviäkin yllätyksiä”, Müller selvensi.

Roosevelt ei näyttänyt säikähtävän eikä hermostuvan, vaan hänen siniharmaat silmänsä loistivat innostuksesta:

”Totta hemmetissä! Se olisi juuri sitä, mitä haluaisin.”

Retkikunnan johtajat kohtasivat

Kun Roosevelt oli parin kuukauden päästä pitänyt sovitut luentonsa, hän veti khakin värisen takin ylleen ja kiristi viidakkokypärän nauhan leukansa alle.

12. joulukuuta 1913 Roosevelt pääsi ensimmäistä kertaa tapaamaan tutkimusretkikunnan brasilialaista johtajaa Cândido Rondonia. 

Rooseveltin-Rondonin-tutkimusretki alkoi virallisesti tuosta päivästä. Hoikasta ja karaistuneesta brasilialaisesta tanakka yhdysvaltalainen ei näyttänyt mieheltä, joka välttämättä selviytyisi haasteista suurkaupungin ulkopuolella.

Silti Rondon kohteli Rooseveltia hyvin kunnioittavasti. Parkkiintunut tutkimusmatkailija oli nimittäin kuullut, että ex-presidentti oli paljon sitkeämpi tapaus kuin miltä tämä ensi silmäyksellä näytti.

Kitisevät yhdysvaltalaiset jätettiin matkasta

Roosevelt, jota usein kutsuttiin ”Teddyksi”, ei osoittanutkaan heikkouden merkkejä pitkällä matkalla Etelä-Brasiliassa virtaavalta Paraguayjoelta retkikunnan varsinaisen kohteen, Rio da Dúvidan, alkulähteelle, jonka Rondon oli löytänyt ja nimennyt vuonna 1909 tekemällään matkalla. 

Tuolloin Rondon oli kuitenkin joutunut luopumaan joen kartoittamisesta sademetsän haasteiden ja vaarojen, malarian ja nälän, uuvuttamana.

Vaikka Roosevelt selvisi ongelmitta yli kahden kuukauden matkasta Rio da Dúvidalle (”Epäilyksen joelle”), jota ex-presidentti ja retkikunnan yhdysvaltalaiset jäsenet kutsuivat sen englanninkielisellä nimellä ”River of Doubt”, hänen maanmiestensä laita oli toisin. 

16 tunnin päivittäinen tarpominen mudassa ja auringonpaahteessa oli sairastuttanut yhden heistä ja useat muutkin olivat kärsineet matkan rankkuudesta. Rooseveltia ärsytti etenkin valitus.

”Retkikunnan jäsenen velvollisuus on ponnistella eteenpäin vaikka nelinkontin, kunnes hän tuupertuu”, hän julisti ja jätti matkasta viisi yhdysvaltalaista, kun retkikunta jatkoi kanooteilla pitkin Epäilyksen jokea.

Ex-presidentti hyväksyi matkalle mukaan kaksi sitkeää ja hyväkuntoista yhdysvaltalaista: parrakkaan luonnontieteilijän George Cherrien ja oman 24-vuotiaan poikansa Kermitin.

Ennen retkikunnan lähtöä matkaan ex-presidentin vaimo Edith oli vaatinut Kermitin ottamista mukaan varmistaakseen, että aviomies palaisi hengissä kotiin. Kermit oli aiemminkin ollut isänsä mukana safarilla Afrikassa.

Kolmen yhdysvaltalaisen ja Cândido Rondonin kanssa seitsemään kanoottiin nousi 27. helmikuuta 1914 brasilialainen navigoija, lääkäri ja 16 avustajaa eli niin sanottua camaradaa. Rooseveltin kanootin camaradat alkoivat meloa, ja kanootti katosi hitaasti tuntemattomaan sademetsään.

”Onnea matkaan”, huutelivat rannalle jääneet yhdys­valtalaiset. Sitä Roosevelt tulikin tarvitsemaan.

Ex-presidentti oli aina viihtynyt hyvin luonnossa. Hän tarttuikin heti tilaisuuteen, kun hänelle tarjottiin paikkaa tutkimusretkellä.

© Creative Commons

Ihmissyöjät tarkkailivat valkoisten miesten matkaa

Länsi-Amazonasin alueen cinta larga -heimo ei todennäköisesti ollut koskaan nähnyt valkoihoisia ihmisiä ennen kuin Roosevelt ja Rondon matkustivat sinne. 

Retkikunnan jäsenet eivät onneksi aavistaneet, että heimolla oli tapana syödä vihollisensa.

Heimo harjoitti ihmissyöntiä vain sotiessaan. Jos se olisi päättänyt hyökätä, Yhdysvaltojen entinen presidentti olisi voinut päätyä vartaaseen.

Vuosia myöhemmin heimon jäsenet kertoivat, että he olivat kokouksessaan päättäneet vain seurata vieraita, vaikka heimon vanhimmat olivat ehdottaneet vieraiden tappamista myrkkynuolilla.

Cinta largan jäsenten tiedetään myöhempinä vuosia useasti tappaneen esimerkiksi kautsua tai timantteja etsimään tulleet tungettelijat. 

Myrkkykäärme puri Rooseveltia jalkaan

Jo muutamassa tunnissa oli selvää, miten pitkä ja hankala matkasta tulisi. Hyönteiset surisivat hikisten miesten päiden ympärillä, ja kuumuus ja sadekuurot liimasivat vaatteet miesten ihoon. 

Suuri ilmankosteus vaikeutti hengittämistä, ja miesten voimat hupenivat melanveto melanvedolta.

”Joki kiemurtelee todella paljon. Se kääntyilee ja mutkittelee kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Melojilla on ajoittain vaikeuksia ohjata kanootteja mutkissa”, George Cherrie kirjoitti päiväkirjaansa.

Cherrien päätehtävä oli kerätä tuntemattomia eläimiä ja kasveja. 48-vuotias tutkija ei osallistunutkaan joen kartoittamiseen. 

Kartoitustyö oli niin hidasta, että retkikunta eteni ensimmäisen kolmen päivän aikana vain 13 kilometriä.

Aina, kun ensimmäinen kanootti, jossa Kermit Roosevelt matkusti kahden camaradan kanssa, tuli mutkaan, miehet meloivat rantaan, jossa Kermit hyppäsi maihin ja hakkasi machetellaan kasvillisuuteen pienen aukion.

Kun aukio oli raivattu, Kermit upotti maahan merkkipaalun. Paalu toimi kiintopisteenä retkikunnan navigoijalle ja kartanpiirtäjälle João Lyralle, joka arvioi etäisyyden siihen omasta kanootistaan etäisyysmittarilla, ja Rondonille, joka taas omassa kanootissaan merkitsi kompassin avulla muistiin joen kulloisenkin suunnan. 

Tiedot yhdistämällä voitiin piirtää kartta. Yli sata merkintä­pysähdystä päivässä uuvuttivat Kermitin kuitenkin pahasti, ja lisäksi häntä kiusasivat naarmut ja hyönteisten puremat.

”Runsaasti muurahaisia, melko kovaa työtä”, Kermit kirjoitti yksikantaan päiväkirjaansa.

Kolmantena päivänä retkikunnan kanootit ohittivat intiaanikylän, joka näytti kiireessä hylätyltä. 

Se muistutti heitä vielä yhdestä sademetsässä vaanivasta vaarasta: alkuasukkaista. Etenkin Rondon oli koko ajan varuillaan, sillä hän muisti liiankin selvästi kohtaamisensa intiaanien kanssa vuonna 1909 tekemällään matkalla. 

Silloin intiaanit olivat tappaneet useita hänen seurueestaan myrkkynuolilla ja haudanneet ruumiit sitten maahan pystyyn niin, että pää ja kädet olivat jääneet törröttämään ilmaan.

48-vuotias brasilialainen pelkäsikin, että intiaanit väijyivät retkikuntaa nytkin jossain tiheän metsän peitossa.

”Tarpeen vaatiessa kuolemme, mutta emme saa koskaan tappaa itse ketään”, neuvoi Rondon retkikuntaa. Hän tiesi, että jos he vastaisivat intiaanien hyökkäykseen, yksikään heistä ei pääsisi elävänä sademetsästä.

Retkikunta ei onnekseen nähnyt vilaustakaan alkuasukkaista, kun he kolmannen päivän iltana hieman ennen auringonlaskua pystyttivät leirin. 

Juuri, kun he olivat raivaamassa leirille paikkaa kirveillä ja viidakkoveitsillä, yksi camaradoista kiljahti. 

Miehen jalkojen lähellä kiemurteli myrkyllinen korallikäärme, ja hän yritti kauhuissaan tappaa musta- ja punakirjavan pedon heittämällä sitä kirveellä. Kirves lensi kuitenkin ohi, minkä jälkeen käärme kääntyi kohti Rooseveltia.

Roosevelt yritti murskata käärmeen pään korollaan mutta ei osunut. Käärme aukaisi kitansa ja upotti myrkkyhampaansa Rooseveltin saappaaseen.

Säikähtyneenä Roosevelt kiskaisi jalkansa pois, ja käärme katosi vikkelästi metsän uumeniin. Roosevelt tiesi, että korallikäärmeen myrkky pystyi halvaannuttamaan ja tappamaan aikuisen ihmisen.

”Minulla oli kuitenkin paksut saappaat, ja näiden käärmeiden myrkkyhampaat ovat – toisin kuin kalkkarokäärmeiden – liian lyhyet läpäisemään paksua nahkaa”, Roosevelt vuodatti helpottuneena päiväkirjaansa. 

Tällä kertaa retkikunnan jäsenet pääsivät kuin koira veräjästä, mutta pian sademetsä vaati ensimmäisen uhrinsa.

Rauhan aikana cinta larga -heimo eli kalastamalla, metsästämällä ja viljele­mällä maniokkia ja jamssia.

© Jesco von Puttkamer

Kosket ja vesiputoukset hidastivat matkantekoa

2. maaliskuuta valkeni kauniina ja poutaisena, kun miehet nousivat kanootteihinsa. Epäilyksen joella ei kuitenkaan voinut koskaan tietää, mitä seuraavan mutkan takana odotti, kuten Roosevelt kirjoitti päiväkirjaansa.

Matkalaiset nauttivat rauhallisesta aamupäivästä. He ihastelivat kasveja, jotka riippuivat tumman veden yllä, ja kuuntelivat ilman täyttävää linnunlaulua.

Iltapäivällä eläinten äänet alkoivat kuitenkin hukkua kohinaan, ja virta tempaisi kanootit mukaansa. Pian ne kiisivät entistä hurjemmin ja kohina muuttui jylinäksi. 

Taitavien brasilialaisten melojien ansiosta retkikunnan onnistui saada kaikki kanootit turvaan joen rannalle, vaikka se ei ollutkaan helppoa. 

Sieltä retkikunta näki, miten vesi nousi höyrynä ilmaan kauempana alajuoksulla, mikä viittasi koskeen tai vesiputoukseen.

Camaradojen pystyttäessä leiriä retkikunnan johtajat lähtivät viidakon halki arvioimaan tilannetta. 

Noin kilometrin päässä joki muuttui kivikkoiseksi, ja vesi pyörteili sinne tänne. Rondon päätti, että retkikunnan oli hakattava sademetsään polku, jota pitkin kanootit voitaisiin vetää joen vaarallisen osuuden ohi.

Seuraavana aamuna camaradat alkoivat hakata ahkerasti pensaita ja oksia viidakkoveitsillään. Osa ryhmästä kaatoi pieniä puita ja karsi ne. 

Puunrungot ladottiin pehmeän polunpohjan päälle niin, että kanootteja voitin vetää eteenpäin runkoja pitkin.

Kahden ja puolen päivän uurastuksen jälkeen polku oli valmis. Camaradat kiskoivat otsa hiessä kanootit metsän läpi joen hankalimman kohdan toiselle puolelle.

Retkikunta pääsi vihdoin jatkamaan matkaa, mutta seuraavina viikkoina Roosevelt ja kumppanit kohtasivat lisää laskukelvottomia osuuksia, ja miesten oli jälleen kaadettava puita ja raivattava metsään polkuja niiden ohittamiseksi. 

Kerran he menettivät kaksi kanoottia, kun ne irtosivat köysistään yön aikana ja murskautuivat vesiputoukseen.

”Emme voi muuta kuin rakentaa yhden tai pari uutta kanoottia. Siihen kuluu aikaa, ja jo ennestään niukat ruokavaramme hupenevat”, George Cherrie kirjoitti huolissaan päiväkirjaansa 11. maaliskuuta.

Brasilialainen katosi virran nielemänä

Miehet jatkoivat matkaa heti, kun kanootit valmistuivat. 15. maaliskuuta Kermit istui tavalliseen tapaansa etumaisessa kanootissa koiransa ja camaradojensa Simplicion ja Joãon kanssa. 

Kun miehet näkivät vesiputouksen kauempana edessä, Kermit määräsi heidät rantaan hakeutumisen sijaan melomaan pienen kivisen saarekkeen luo keskelle jokea, jotta hän pääsisi muodostamaan paremman käsityksen edessä olevasta esteestä.

Ennen kuin kanootti pääsi saarekkeen luo, pyörre kiskaisi sen kurssistaan. Hetken kuluttua miehet ajautuivat vesiputoukseen. 

Kuin ihmeen kaupalla miehet pysyivät kanootissa laskun ajan, mutta sen jälkeen pyörre tempaisi kanootin ympäri ja miehet putosivat veteen. 

Kermit ja João saivat uitua rannalle, ja myös koira pääsi sinne turvaan. 

Järkyttyneinä miehet tähyilivät joelle. Simpliciota ei näkynyt, ja poissa olivat myös kanootti ja peltilaatikot, jotka sisälsivät kymmenisen kiloa elintarvikkeita. 

Roosevelt oli kuitenkin helpottunut nähdessään poikansa olevan elossa. Simpliciota ei löytynyt myöhemminkään, ja ex-presidentti joutui toteamaan, että camarada oli ehkä ”murskautunut isoihin kiviin voimakkaassa virtauksessa”.

Kuolemasta oli tullut seurueen matkakumppani.

Intiaanit ampuivat tappavia nuolia

Kymmenen kilon elintarvikkeiden menetys merkitsi, että jäljellä olevien 21 miehen tilanne oli entistäkin kiperämpi. 

Ruokavarojen laskemisen jälkeen Roosevelt päätti pienentää päiväannoksia, sillä ei tiedetty, kuinka pitkä matka retkikunnalla oli vielä edessään.

”Mikä meitä odottaa edessä päin, on hämärän peitossa. Meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten pääsemme perille ja milloin se tapahtuu”, kirjoitti Roosevelt. 

Retkikunnan toisena johtajana hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että miehet ensin ahmisivat ruokaa liikaa ja sitten kuolisivat nälkään.

Ruokakriisiä pahensi se, ettei metsästys viidakossa tuottanut tulosta. 

Päivä Simplicion kuoleman jälkeen Cândido Rondon lähti tilanteen korjaamiseksi metsälle koiransa Lobon kanssa. 

Muutaman kilometrin päässä leiristä Rondon kuuli apinoiden ääniä. Hän ryömi varovasti päästäkseen lähemmäksi saalista, kun Lobo liian innokkaana lähti rynnimään pensaiden läpi. Hetken kuluttua Rondon kuuli sen ulvaisevan.

Hermostuneena Rondon höristi korviaan, ja oudon kuuloiset äänet saivat hänet tajuamaan, että Lobon kimppuun oli käynyt joku muu kuin jaguaari tai pekari.

”Tunsin äänet. Lyhyitä huudahduksia, voimallisia ja tietyllä rytmillä toistuvia ääniä, jotka ovat tyypillisiä intiaaneille, kun he valmistautuvat hyökkäämään”, Rondon selitti.

Lobo palasi vinkuen isäntänsä luo mutta kaatui sitten maahan nuoli vasemmassa jalassaan ja toinen mahassaan juuri sydämen alapuolella.

Rondon ampui ilmaan varoituslaukauksen säikäyttääkseen intiaanit, mutta kun äänet vain lähestyivät, brasilialaisella ei ollut muuta keinoa kuin paeta ja jättää koira kuolemaan metsään.

Leirissä Rondonia odotti lisää huonoja uutisia, sillä vielä yksi kanootti oli murskautunut kalliota vasten. Intiaanihyökkäyksen uhkan vuoksi miehillä ei ollut aikaa rakentaa uutta, joten heidän oli hylättävä kaikki henkilökohtainen omaisuutensa, jotta he itse ja elintarvikkeet mahtuisivatjäljellä oleviin kanootteihin.

Osoittaakseen alkuasukkaille, että retkikunta kunnioitti näitä ja oli liikkeellä rauhanomaisissa aikeissa, Rondo jätti näille leiriin myös kaksi kirvestä ja kalastusvälineitä.

Matka jatkui. Seurueen onneksi veneiden kimppuun ei käyty alempana joella, ja 18. maaliskuuta, joka oli 20. päivä joella, Rondon tunsi olosuhteiden olevan riittävän turvalliset ja piti maissa pienen juhlahetken sen kunniaksi, että hän ja Kermit olivat löytäneet sivujoen haaran.

Rooseveltien kunniaksi Rondon antoi uudelle sivujoelle nimeksi Rio Kermit, ja Epäilyksen joesta tuli Rio Roosevelt.

Hän pystytti metsään kyltin, johon oli kirjoitettu joen nimi, ja camaradat hurrasivat.

”Sekä Kermit että minä pyysimme hartaasti, että joen nimi olisi säilytetty ennallaan. Meistä Rio da Dúvida oli hyvä nimi. Rakkaat ystäväni kuitenkin pitivät pintansa, ja olisi ollut epäkohteliasta vastustella enempää. Minua liikutti kovasti heidän tekonsa ja itse seremonia”, Roosevelt uskoi päiväkirjalleen.

Tilanne oli muuten kaikkea muuta kuin riemua herättävä. Useat camaradoista olivat sairastuneet, ja nälkä vaivasi miehiä päivä päivältä enemmän.

Myös Roosevelt kärsi päänsärystä ja kuumeesta, jotka olivat merkkejä malariasta. Aikaa ei ollut hukattavaksi.

Kivi viilsi Rooseveltin säären auki

Alkuasukkaiden uhka sai Rooseveltin ja Rondonin asettamaan yöksi vartijat. Suurin uhka ei kuitenkaan piillyt sademetsässä vaan heidän omassa leirissään. Roosevelt havaitsi nimittäin, että ruokavarastot hupenivat joka yö.

”Tutkimusretkellä ruuan varastaminen on yhtä vakava rikos kuin murha, ja siitä pitää siksi rangaista yhtä ankarasti”, ex-presidentti raivosi.

Roosevelt unohti kuitenkin hetkeksi ruokapulan ja oman terveydentilansa, kun Cherrie 27. maaliskuuta kiiruhti hänen luokseen hänen istuessaan lepäämässä joen rannalla Kermitin ja camaradojen kanssa.

”Kaksi kanoottia on kaatunut, ja ne ovat nyt kiilautuneet kallioiden väliin. Jos ne pääsevät ajautumaan virtaan, ne murskautuvat kiviin”, Cherrie huusi.

Roosevelt juoksi ensimmäisenä joelle ja kahlasi veteen rintaansa myöten. Hän ja ryhmä camaradoja ponnistelivat useita tunteja irrottaakseen kanootit.

Lopulta kanootit olivat turvassa, mutta kun Roosevelt nousi vedestä, hän ontui ja veri valui hänen säärtään pitkin. 

Veden alla ollut terävä kivi oli viiltänyt hänen jalkaansa haavan. Retkikunnan lääkäri puhdisti ja sitoi haavan heti, mutta se oli erittäin kivulias.

Seuraavana aamuna Rooseveltin oli vaikeaa astua jalalla, ja tilanne vain paheni, kun Rondon kävi tiedusteluretkellä edempänä ja totesi, että heidän edessään oli kuusi jyrkkää vesiputousta.

”Meidän on hylättävä kanootit, ja jokaisen on yritettävä päästä jollain keinolla jalan metsän läpi”, Rondon totesi vakavana, kun kaikki olivat koolla.

Haavoittuneelle ja muutenkin sairaalle Rooseveltille kävelymatka olisi ollut kohtalokas. Hän ei silti vastustanut Rondonin päätöstä, sillä se saattoi parantaa muiden retkikunnan jäsenten eloonjäämismahdollisuuksia. 

Kermit halusi kuitenkin varmistaa, että hänen isänsä palaisi elävänä kotiin. Hän ehdottikin Rondonille toisenlaista ratkaisua: hän voisi muutamien camaradojen kanssa yrittää laskea kanootit alas vesiputouksista köysillä. Rondon ei ihastunut ideasta, koska se oli hengenvaarallinen, mutta myöntyi lopulta.

Rooseveltille oli noussut korkea kuume ja hänen jalkansa haava oli tulehtunut. Varhain seuraavana aamuna – 31 rankan päivän jälkeen – ex-presidentti kutsui poikansa ja Cherrien luokseen kertoakseen heille jotain tärkeää:

”Poikani, tajuan hyvin, että kaikki meistä eivät selviä tästä retkestä. Tiedän, että olen teille vain taakka. Cherrie, haluan, että sinä ja Kermit jatkatte. Te voitte päästä täältä pois. Minä jään tänne.”

Roosevelt toivoi, että hänen poikansa luopuisi suunnitelmastaan ja mukautuisi Rondonin päätökseen.

Kermit taisteli kuuden vesiputouksen läpi

Rooseveltin vetoomuksesta ei kuitenkaan ollut hyötyä, sillä hänen poikansa kieltäytyi rikkomasta äidilleen antamaa lupaustaan tuoda isä hengissä kotiin. 

Pian Kermit lähtikin yhdessä navigoijan Lyran ja neljän camaradan kanssa vesiputouksille.

Jatkuva sade oli liukastuttanut kalliot, ja vain vyötäisille solmittu köysi esti miehiä syöksymästä putoukseen, kun he toisella köydellä yrittivät laskea kanootteja alas niin, etteivät ne olisi murskautuneet kiviin.

”Työ ei ollut vain erittäin vaikeaa vaan myös vaarallista”, kirjoitti Roosevelt, jonka oli tukeuduttava Cherrieen matkalla vesiputousten alapuolelle.

Neljän päivän ponnisteluiden jälkeen Kermit apujoukkoineen saapui lopulta vesiputousten juurella sijaitsevaan leiriin. Kaikki kuusi miestä olivat elossa mutta kanooteista vain neljä oli selvinnyt matkasta ehjänä. Kermit oli uupunut kömpiessään riippumattoonsa nukkumaan.

”Miehet erittäin masentuneita, märkiä koko päivän, annokset puolitettu”, 24-vuotias Kermit kirjoitti.

Seuraavana päivänä miehet ahtautuivat jäljellä oleviin kanootteihin ja jatkoivat matkaa. He olivat laihtuneet useita kiloja, ja punatauti ja malaria olivat heikentäneet 15:tä jäljellä olevaa camaradaa niin paljon, että he eivät enää kyenneet paiskimaan töitä täydellä teholla.

Peltilaatikoista katosi yhä keksejä ja purkkipapuja, ja eräänä aamuna camaradojen johtaja Paixão Pai­shon tapasi yhden miehistään, Julion, verekseltään varastamassa ruokaa. He alkoivat kiistellä, ja pian riita yltyi niin pahaksi, että sademetsässä kaikui laukaus.

”Julio tappoi Paishon!” huusi kauhuissaan camarada, joka tuli kertomaan asiasta toisille.

”Hänen, joka tappaa, on kuoltava. Sellainen on laki minun maassani”, kiivastui Roosevelt ja lähti ontuen ja kivääri kädessään Julion perään, mutta tämä ehti kadota jäljettömiin.

Retkikunnan jäljelle jääneet 19 jäsentä jatkoivat matkaa kolme päivää näkemättä Juliosta vilaustakaan. 

Vaaralliset virtaukset pakottivat miehet tämän tästä maihin, ja aina, kun he pystyivät jatkamaan matkaa vesitse, Roosevelt makasi pitkällään isoimman kanootin pohjalla.

Julion jahtaaminen oli pahentanut Rooseveltin tilaa, ja Kermit pelkäsi useita päiviä isänsä kuolevan.

Huhtikuun 6. päivän aamuna eli 39:ntenä joella vietettynä päivänä Roosevelt makasi kanootissa hien helmeillessä otsallaan, kun eräästä puusta kuului huuto: 

”Senhor coronel!” Huutaja oli Julio, joka anoi Rooseveltilta lupaa nousta kanoottiin.

Roosevelt vain tuijotti murhaajaa vesihöyryn samentamien silmälasiensa läpi eikä lausunut sanaakaan kanootin lipuessa puun ohi. 

Näin retkikunta jätti Julion intiaanien ja villieläinten armoille. Yksikään heistä ei nähnyt ruokavarasta enää koskaan.

Seikkailijat kohtasivat sivistyneen maailman

Seuraavalla viikolla retkikunnan jäsenet tuijottivat jokaista joen mutkaa huolestuneina peläten sen taakse kätkeytyvän taas yhden vesiputouksen. Jo puolet retkikunnasta kärsi malariasta, ja Rooseveltin jalka oli niin tulehtunut, että jokainen kosketus aiheutti hänelle valtavia kipuja.

Ex-presidentti ei kuitenkaan valittanut edes silloin, kun retkikunnan lääkäri viilsi säären auki puuduttamatta poistaakseen haavasta mätää.

”Kaikesta huolimatta hän oli aina iloisella tuulella. Synkimpinäkin hetkinä hän oli valmis vitsailemaan. Isän rohkeus rohkaisi meitä tavalla, jota emme koskaan unohda”, Kermit kirjoitti päiväkirjaansa. Myös hän itse sai joka päivä annoksen kiniiniä retkikunnan lääkäriltä.

13. huhtikuuta tilanne alkoi näyttää valoisammalta, ja Cherrie kirjoitti: ”Taisteltuamme yli kuukauden vesiputouksia vastaan pääsimme vihdoin leiriytymään paikalle, jonne niiden jyly ei kuulunut.”

Laihtuneet miehet nauttivat samana iltana varsinaisen juhla­illallisen, joka koostui kalan, apinan ja kalkkunaa muistuttavan linnun lihasta. 

Seuraavana aamupäivänä heidän mielialansa kohosi entisestään, kun Rondon havaitsi rannalla puukyltin, jossa erottuivat nimikirjaimet ”J.A.”.

”Se oli ensimmäinen varma merkki siitä, että sivistynyt ihminen oli käynyt joella”, totesi Cherrie, joka muiden kanssa hymyili leveästi, kun heidän näkyviinsä ilmaantui kanoottia melova mies.

47:n Epäilyksen joella vietetyn päivän jälkeen tutkimusmatkailijat tapasivat lopulta jonkun, joka ymmärsi heidän kieltään, ja Rondon kertoi miehelle, keitä he olivat ja miten he olivat matkanneet jokea alas. ”Onko hän todella presidentti?” ihmetteli mies, kun hänet esiteltiin Rooseveltille.

Rondon selvensi, että Roosevelt ei ollut enää presidentti mutta hän oli ollut sitä aiemmin.

”Sillä, joka kerran on ollut kuningas, on aina majesteetin oikeudet”, totesi mies. Roosevelt ei tuossa vaiheessa pystynyt edes kohottautumaan istumaan kanootissa, mutta hän arvosti miehen sanoja ja kohteliaisuutta.

Retkikunta joutui vielä melomaan kaksi viikkoa pitkin Aripuanãjokea, johon Rio Roosevelt päättyi, mutta se kohtasi lisää paikallisia asukkaita, joilta se sai ostaa ostamaan kanootteja ja ruokaa. Miesten ei tarvinnut siten enää pelätä nääntyvänsä nälkään eikä ajautuvansa putouksiin.

”Vaarallinen matkamme oli ohi. Loppu oli pelkkää lastenleikkiä”, kirjoitti päiväkirjaansa Roosevelt, jonka tila koheni päivä päivältä vahvistavan ruuan ansiosta.

Teddy kuoli tyytyväisenä matkaan

Virallisesti tutkimusretki päättyi 26. huhtikuuta 1914. Noin 25 kiloa laihtunut Roosevelt oli äärimmäisen ylpeä saatuaan olla mukana ”kartoittamassa suurta jokea”, joka nyt kantoi virallisestikin hänen nimeään.

640 kilometrin matka tutkimattoman viidakon läpi tuotti lisäksi uutta tietoa eläimistä ja kasveista, sillä retkikunta onnistui tuomaan mukanaan paljon näytteitä.

Roosevelt maksoi kuitenkin matkasta kalliin hinnan. Hän eli enää viisi vuotta ja kärsi jalkakivuista ja toistuvista malariakohtauksista. 

Ex-presidentti oli kuitenkin päässyt kokemaan ihka aidon viidakkoseikkailun, eikä hän koskaan katunut matkaan lähtöä, minkä hän ilmaisi selvästi kirjeessään ystävälleen hieman ennen kuolemaansa vuonna 1919:

”Olen nyt vanha mies, ja matka etelään oli murhaavan raskas, mutta se oli myös valtavan jännittävä.”

Useat tutkijat yrittivät kyseenalaistaa sitä, osallistuiko entinen presidentti todella Epäilyksen joen tutkimusretkelle, mutta Roosevelt kumosi epäilijöiden väitteet.

© Getty Images

Lue lisää

  • Candice Millard: The River of Doubt – Theodore Roosevelt’s Darkest Journey, Anchor, 2006 
  • Samantha Seiple: Death on the River of Doubt – Theodore Roosevelt’s Amazon Adventure, Scholastic Press, 2017

Ehkä sinua kiinnostaa...