Vuorikiipeilijät vaarassa: Draamaa Everestillä

Retkikunta oli siihen mennessä kunnianhimoisin yritys valloittaa Mount Everest, ja se saattoi myös olla brittien viimeinen mahdollisuus päästä huipulle ensimmäisinä, sillä Nepalin viranomaiset olivat myöntäneet vuosina 1954 ja 1955 kiipeilyoikeudet yksinomaan ranskalaisille ja sveitsiläisille.

Britit pelkäsivät vuoden 1912 katkeran tappion toistuvan. Tuolloin britti Robert Falcon Scott oli hävinnyt kilpajuoksun etelänavalle. Peli oli menetetty, kun norjalainen Roald Amundsen oli päässyt navalle vain 34 päivää ennen Scottia.

Varmistaakseen tämänkertaisen hankkeen onnistumisen Royal Geographical Society oli nimittänyt Mount Everestin retkikunnan johtajaksi kokeneen Britannian armeijan upseerin John Huntin. Seurakseen Hunt oli valinnut joukon taitavimpia ja kokeneimpia vuorikiipeilijöitä eri puolilta brittiläistä imperiumia.

Everest vaati tonneittain varusteita

Helmikuussa 1953, kolme kuukautta ennen Hillaryn levotonta yötä, Hunt ja retkikunnan 13 muuta jäsentä olivat matkustaneet Britanniasta Nepalin Kathmanduun mukanaan 7,6 tonnia varusteita ja ruokaa.

Sieltä he olivat vaeltaneet 400 paikallisen kantajan kanssa 17 päivässä Mount Everestin juurelle. Sherpat, karaistuneet nepalilaiset vuoristo-oppaat, olivat kantaneet varusteet perusleiriin viiden kilometrin korkeuteen.

Kun leiri oli perustettu, britit alkoivat etsiä turvallisinta reittiä railojen ja jyrkkien jääseinämien yli. Huolta aiheutti erityisesti Khumbun jääputouksen ylitys.

Jäätikön jatkuvan liikkeen vuoksi yhtenä päivänä turvallinen reitti saattoi yhdessä yössä muuttua surmanloukoksi, joka nieli pahaa-aavistamattomat kiipeilijät kitaansa.

Sherpat ja britit olivat suurella vaivalla varmistaneet kiipeilyreittiä, kiinnittäneet turvaköysiä Everestin rinteille ja perustaneet kahdeksan leiriä tarkasti valittuihin paikkoihin huipulle vievän reitin varrelle. Valmistelutöissä retkikunta saattoi samalla vähitellen totuttautua vuoriston ohuempaan ilmaan, mikä oli tärkeää vuoristotaudin ehkäisemiseksi.

Hunt lähetti retkikuntalaisia vuoron perään takaisin perusleiriin lepäämään. Erityisesti kaksi huipulle yrittävää ryhmää saivat levätä muiden valmistellessa reittiä ylemmäs.

Kolmen kuukauden valmistelujen jälkeen Hunt lähetti viimein Tom Bourdillonin ja Charles Evansin kohti Mount Everestin huippua 26. toukokuuta. Kaksikko lähti liikkeelle 8. leiristä, joka sijaitsi vajaan tuhannen metrin päässä huipusta.

Urakka osoittautui kuitenkin liian ankaraksi brittikiipeilijöille, jotka joutuivat taistelemaan äärimmäistä kylmyyttä vastaan. Miesten happilaitteet jäätyivät jatkuvasti, ja edettyään vain sadan metrin päähän huipusta Bourdillon ja Evans joutuivat antamaan periksi ja palaamaan pettyneinä takaisin.

Neljä miestä raivasi tietä

Hunt päätti lähettää toiselle yritykselle Hillaryn ja Tenzingin. Pari päivää myöhemmin nämä yöpyivätkin jo 8. leirissä valmiina aloittamaan kapuamisen kohti huippua. Ensimmäisestä epäonnistuneesta yrityksestä viisastuneena Hunt oli päättänyt perustaa 8 500 metrin korkeuteen uuden leirin, jossa Hillary ja Tenzing voisivat yöpyä ennen kuin he lähtisivät viimeiselle osuudelle.

Uusi leiri perustettiin vain 300 metrin päähän huipusta, ja sinne oli ensin varmistettava reitti ja kuljetettava varusteet. Kaksi sherpaa ja kaksi brittiä hoitaisivat valmistelut, ja Hillary ja Tenzing seuraisivat perässä säästääkseen voimiaan.

Toinen sherpoista alkoi kuitenkin voida niin huonosti, että hänen piti palata alas, joten valmistelutöihin jäivät vain kaksi brittiä ja yksi sherpa. He lähtivät raskaine kantamuksineen liikkeelle aamulla kello 8.45.

Hillary ja Tenzing odottivat tunnin, minkä jälkeen he lähtivät seuraamaan toveriensa jälkiä. Hillary kantoi selässään 20 kilon kantamuksia, Tenzing hieman kevyempiä. Miehet etenivät hitaasti yli Eteläsolan, joka avautui juuri ennen viimeistä ratkaisevaa nousua.

Sola on yksi Mount Everestin kylmimmistä paikoista, sillä siellä ei ole lainkaan tuulensuojaa vaan jäätävä tuuli pääsee vapaasti puhaltamaan luihin ja ytimiin asti.

Leiri 8 500 metriin

Vähitellen Hillary ja Tenzing saavuttivat edellään kulkevat kolme miestä. Ryhmä saapui yhdessä varustekasalle, jonka John Hunt oli edellisenä päivänä tuonut sherpakantajan kanssa Hillarya ja Tenzingiä odottamaan. Jäämassojen keskeltä löytyi pieni teltta, happipulloja, ruokaa ja polttoainetta priimuskeittimeen.

Näky herätti Hillaryssa sekalaisia tunteita. Lisävarusteet olivat välttämättömiä, mutta Hunt ei ollut jaksanut raahata varusteita 9. leirin perustamispaikalle asti. Niinpä Hillaryn ryhmä joutui ottamaan lisää painoa kannettavakseen. Hillaryn kantamukset painoivat nyt jo 30 kiloa, mikä oli enemmän kuin hän olisi uskonut edes olevan mahdollista kantaa näissä korkeuksissa.

Ryhmä eteni sinnikkäästi ylöspäin etsien sopivaa paikkaa leirin 9 pystyttämiseen vuoren lähelle niin sanottua Etelähuippua.

Kello 14.30 se saapui 8 500 metrin korkeuteen pienelle tasanteelle, joka ei ollut täysin tasainen eikä muutenkaan täydellinen leiripaikka, mutta sillä hetkellä paras mahdollinen.

”Jäämme tähän”, Hillary huusi, ja koko joukko lyyhistyi väsyneenä niille sijoilleen.

Miehet ihailivat vaitonaisina Himalajan vuoriston henkeäsalpaavia maisemia, jotka levittäytyivät heidän edessään silmänkantamattomiin. Hetken levättyään apumiehinä olleet britit ja sherpa lähtivät paluumatkalle 8. leiriin.

Hillary ja Tenzing tasoittivat alueen parhaansa mukaan jäähakuillaan ja pystyttivät pienen kahden hengen telttansa. Sitten he pakottautuivat nielemään priimuskeittimellä lämmittämäänsä kanakeittoa, keksejä ja sardiineja, taateleita, aprikooseja ja lämmintä sokeripitoista juomaa.

Niin korkealla ruokahalu hävisi, mutta miehet tiesivät, että he tarvitsivat kipeästi energiaa.

Hetken päästä Tenzing ojentautui pitkäkseen teltan toiseen reunaan, joka oli lähimpänä ammottavaa rotkoa. Kokenutta sherpaa ei tuntunut häiritsevän, että hänen makuusijansa kohdalla teltan reuna roikkui lähes tasanteen yli.

Hillary laukaisi lumivyöryn

Yöllä lämpötila laski 30 miinusasteeseen. Jäätävä kylmyys ja happilaitteet, joiden turvin miehet nukkuivat varmistaakseen riittävän hapensaannin yön aikana, häiritsivät unta, ja Hillary heräsi jo neljältä aamulla.

Hän lämmitti ruokaa ja sulatteli sitten jäätyneitä saappaitaan pari tuntia priimuskeittimen lämmössä. Kello 6.30 miehet astuivat teltastaan ulos Mount Everestin auringonpaisteiseen aamuun.

Heidän ensimmäinen tavoitteensa oli Etelähuippu, vuoren eteläisin kärki, joka kohoaa 8 750 metrin korkeuteen merenpinnasta ja jonne Bourdillon ja Evans olivat päässeet ennen kuin olivat joutuneet harmikseen kääntymään takaisin. Hillary ja Tenzing lähtivät määrätietoisesti nousemaan jyrkkää, paksun lumikerroksen peittämää rinnettä.

Nousukulma Etelähuipulle oli jopa 70 astetta, ja miesten täytyi ponnistella eteenpäin syvässä lumessa.

Jokainen askel piti ottaa varovasti, sillä väärä liike saattoi laukaista lumivyöryn, joka veisi miehet mukanaan. Yhtäkkiä kauhukuvat näyttivät käyvään toteen. Lumi katosi Hillaryn alta, ja hän alkoi pudota tyhjyyteen.

Onnekseen hän sai kuitenkin pian kiinteää maata jalkojensa alle ja pysähtyi pudottuaan vain metrin. Lumivyöry jatkoi jylisten alas rinnettä. Järkyttynyt Hillary viittoi Tenzingin luokseen.

”Erittäin paha, hyvin vaarallista”, sherpa totesi tilanteesta.

”Jatkammeko?” Hillary kysyi ja sai vastauksen, josta ei juuri ole apua mutta joka oli sherpojen vakiovastaus: ”Jos niin haluatte.”

Erinomainen sää ja tieto siitä, miten moni oli uurastanut hänen puolestaan tämän hankkeen onnistumiseksi, sai Hillaryn jatkamaan matkaa. Hän viittoi Tenzingille, että tämä lähtisi kulkemaan edellä, ja vain tunnin päästä yhdeksältä aamulla miehet astuivat Etelähuipulle.

Sieltä miehet tiirailivat kunnioituksen vallassa viimeisiä 101 metriä huipulle.

Kuolema kahdella puolella

Viimeinen nousu Mount Everestille oli pitkää terävää vuorenharjannetta.

”On kuin kulkisi jäisellä veitsenterällä, jonka kummallakin puolella on kilometrien pudotus: oikealla Tiibetiin, vasemmalla Nepaliin”, Hillary kuvaili myöhemmin tuota hetkeä.

Hän oli nyt siirtynyt kahden miehen ryhmässä johtopaikalle ja eteni innokkaan optimismin vallassa, kunnes hän yhtäkkiä tajusi, että Tenzingillä ei ollut kaikki kunnossa. Sherpan liikkeet olivat huolestuttavan hitaita, ja hän hengitti kiivaasti ja huohottaen.

Happilaitteet pumppasivat Hillaryn ja Tenzingin elimistöön kolme litraa happea minuutissa. Sekään ei kuitenkaan välttämättä riittänyt takaamaan aivoille ja lihaksille kaikkea niiden tarvitsemaa happea.

Hillary oli jo tottunut siihen, että aivot toimivat hitaammin ja lihakset huusivat kivusta, mutta Tenzingin tila näytti vakavammalta, joten Hillary päätti tutkia tämän happilaitteen. Ilmeni, että se oli jäätynyt umpeen.

Hillary onnistui irrottamaan käsillään jäätä laitteen kumiletkusta ja suukappaleesta niin, että happi alkoi jälkeen virrata vapaasti. Tenzing oli tuota pikaa jälleen kunnossa ja jatkoi matkaa uusin voimin.

Everestin vaikein haaste

Hillary ja Tenzing olivat edenneet Mount Everestin kenties vaikeimpaan ja vaarallisimpaan kohtaan. Edessä oli nimittäin 12 metrin korkuinen pystysuora kallionseinämä, johon he olivat aiemmin tutustuneet vain ilmakuvien perusteella.

Hillary oli ennalta uumoillut, että tuo seinämä olisi ratkaisun paikka. Ensin näyttikin pahasti siltä, että kallionseinämää olisi mahdoton kiivetä. Kun reittiä kallion ympäri ei heti löytynyt, Hillary tunsi karvaan tappion tunteen hiipivän mieleensä. Hän alkoi pelätä, että hänen edessään kohoava 12 metrin haaste osoittautuisi liian ylivoimaiseksi.

Sitten Hillary havaitsi vaarallisen mutta mahdollisesti kulkukelpoisen reitin. Kallion oikealla sivulla oli valtava jäälohkare irtoamaisillaan, ja kallion ja lohkareen väliin oli avautunut kapea halkeama. Hillary arvioi, että ihminen mahtuisi pusertautumaan aukkoon ja ponnistamaan siitä ylöspäin.

Hillary hilautui kohti huippua

Hillary sopi Tenzingin kanssa, että hän yrittäisi ryömiä aukosta. Tenzing tarttui tiukasti turvaköyden toiseen päähän, kun Hillary otti varovasti ensimmäisen askelen halkeamassa.

Hillary alkoi hitaasti ryömiä eteenpäin kasvot kohti kalliota ja selkä jäätä vasten. Tottuneesti hän pani joka askelella merkille, miten kiipeilyraudat pureutuivat jäähän samalla kun hän hapuili käsillään kalliossa olevia ulokkeita, joihin tarttua.

Hitaasti Hillary veti itseään eteen- ja ylöspäin peläten koko ajan, että hänen selkänsä takana oleva jäälohkare yhtäkkiä irtoaisi. Lopulta hän kuitenkin pääsi ylös asti ja ponnisti halkeamasta tukevalle maalle.

Valtava helpotuksen ja onnistumisen tunne valtasi Hillaryn. Tenzing seurasi hänen perässään ja kapusi halkeamaa ylös ponnistuksesta huohottaen. Myös hän onnistui ja nousi hetken kuluttua Hillaryn viereen.

Päästyään varmaan turvaan miehet levähtivät hetken. Heidän voimansa tuntuivat ehtyneen, mutta se ei estänyt heitä jatkamasta. Jokaisen miesten ylittämän kumpareen takana odotti uusi kumpare, ja vaikka maasto oli muuttunut huomattavasti tasaisemmaksi, vuori tuntui jatkuvan loputtomiin.

Viimein viiden tunnin ankaran kiipeämisen jälkeen 29. toukokuuta kello 11.30 koitti hetki, jolloin Hillary ja Tenzing eivät päässeet enää ylöspäin. He olivat tulleet Mount Everestin huipulle.

Varttitunti huipulla

Hillarysta tuntui ensin omituisen tyhjältä, mutta sitten tilanteen ainutlaatuisuus alkoi valjeta hänelle ja tyytyväisyys levisi koko hänen ruumiiseensa. He olivat tehneet sen! He olivat onnistuneet kipuamaan maailman katolle ensimmäisinä ihmisinä maailmassa!

Miehet syleilivät toisiaan helpottuneina ja voitonriemuisina, mutta pian oli aika kääntyä takaisin. Tenzing kaivoi lumeen kuopan, minne hän pani keksejä, suklaata ja muita herkkuja lahjoiksi jumalille, ja Hillary asetti Tenzingin uhrilahjojen viereen krusifiksin.

Miehet olivat huipulla vain viitisentoista minuuttia. Hillary näpsi muutamia kuvia huipulta ja riemuitsevasta Tenzingistä, ennen kuin miehet lähtivät laskeutumaan vuorelta alas. He olivat saavuttaneet suuren unelmansa ja jättäneet nimensä historiankirjoihin.