Steller taisteli keripukkia vastaan
Aallokko heitteli maata lähestyvää alusta sinne tänne kuin pullonkorkkia, ja kahdesti laivan runko osui rannikon edustan teräviin kiviin ja riuttoihin.
”Loppumme on tullut. Armahda laivaparkaamme, hyvä Jumala”, kuului epätoivoinen huuto miehistön joukosta.
Laivassa oli mukana muutamia ruumiita, jotka oli ollut tarkoitus haudata maihin, mutta nyt miehet heittivät ne epätoivoissaan yli laidan keventääkseen lastia.
Ankkuri laskettiin, mutta sen ketju katkesi ankarassa merenkäynnissä, ja sama kohtalo oli toisella, heti ensimmäisen perään heitetyllä ankkurilla.
Laiva heittelehti holtittomasti, mutta ajautui lopulta kuin ihmeen kaupalla siihen ainoaan paikkaan, jossa riutassa oli laivan mentävä aukko.
Kolmas ankkuri piti, ja lopulta Svjatoi Pjotr asettui aloilleen noin puolen kilometrin päähän rannasta.
Kannella kuun loisteessa Bering ja 65 muuta eloonjäänyttä hengähtivät uhkarohkean riutan ylityksen jälkeen.
Komentajan pää oli sekaisin huolesta: 34 miehistä oli sairauden heikentämiä, eikä ankkuripaikka olisi turvallinen myrskyn noustessa uudelleen.
Bering ei uskonut heidän olevan Kamtšatkassa ja alkoi epäillä heidän mahdollisuuksiaan selviytyä.
Myös Steller oli huolissaan ja epäili, olivatko he todella Kamtšatkassa.
Merimiesten suureksi hämmästykseksi hän otti ohjat käsiinsä ja järjesti tiedusteluretkikunnan maihin.
Tarkoituksena oli määrittää heidän todellinen sijaintinsa, hankkia raikasta juomavettä, ampua ruuaksi riistaa ja etsiä yrttejä ja kasveja, joista hän uskoi olevan apua keripukkia sairastaville.
Maissa Steller tutki alueen perusteellisesti. Maasto oli puutonta, karua ja tuulen pieksämää. Miehet löysivät muutamia hiekkasärkkien väliin muodostuneita syviä kuiluja. Steller arvioi, että niistä saisi väliaikaisen oleskelupaikan, kun syvänteitä vielä leventäisi kaivamalla ja niihin tekisi purjekankaasta katon. Paikka tarjoaisi tuulensuojaa, ja lähellä olevasta purosta he saisivat raikasta juomavettä.
Suojaisen paikan löytyminen hiukan hälvensi Stellerin huolta retkikunnan selviytymisestä.
Toisaalta hänen epäilyksensä siitä, että paikka ei ollut Kamtšatka, vahvistuivat hänen tutustuttuaan maastoon. Hän uskoi heidän olevan saarella.
- marraskuuta Bering tuotiin Stellerin perustamaan leiriin. Komentajakapteeni voi jo hiukan paremmin, mutta Steller huomasi, että kaikki ei ollut kunnossa. Bering jaksoi kuitenkin lukea hänelle tuodut raportit ja syödä miesten ampumia ja valmistamia kiirunoita. Miehet vieläpä pilailivat keskenään ”haudasta”, jonka he olivat suojakseen kaivaneet.
Vielä voimissaan olleet miehet jatkoivat jäätyneen maan kaivamista saadakseen suojan myös laivasta tuotaville sairaille. Viikossa maihin kuljetettiin 27 miestä.
Kukaan, myöskään Bering, ei tervehtynyt täysin, mutta raikas ilma ja Stellerin tarjoilemat salaatit ja keitot selvästikin hidastivat keripukin etenemistä.
Vitus Bering ja Steller lähenivät
Laivalla hytin jakaneiden Stellerin ja Beringin välit olivat olleet kireät, mutta nyt tilanne muuttui.
Kahden kesken Bering kysyi Stelleriltä, missä tämä uskoi heidän olevan. Steller valitsi sanansa huolella.
Hän kertoi Beringille merilehmistä, joita hän oli havainnut alueella mutta joita ei tiettävästi ollut Kamtšatkassa. Lisäksi hän näytti komentajalle löytämänsä ketunraudat.
Niiden hampaat eivät olleet rautaa vaan tehty kotiloista, joita Kamtšatkassa ei myöskään elänyt.
Bering kuunteli tarkkaavaisesti Stellerin sanoja ja ymmärsi tilanteen vakavuuden: ”En usko, että laivaamme voi pelastaa. Säästäköön Jumala isoveneemme!” kapteeni sanoi.
Talven tullessa sää huononi nopeasti, ja sade, rakeet ja lumituiskut piiskasivat leiriä.
Waxell ja Hitrovo yrittivät hakeutua suojaan onkaloihin muiden joukkoon, mutta heidän omat miehensä ajoivat heidät pois.
Jokainen oli jo tajunnut, miten taitamattomasti tai suorastaan idioottimaisesti upseerit olivat toimineet jyrätessään läpi päätöksensä nousta maihin. Ennen rantautumista laiva oli vielä ollut purjehduskelpoinen, ja jos he olisivat jatkaneet eteenpäin, kuten Bering oli ehdottanut, he olisivat todennäköisesti jo kotona.
Viha Hitrovoa ja Waxellia kohtaan kasvoi niin suureksi, että he joutuivat hakeutumaan suojaan laivaan välttyäkseen selkäsaunalta tai joltakin vielä pahemmalta. Laivalla olleet miehet olivat liian sairaita niin maihin vietäväksi kuin upseerien peittoamiseenkin.
Laivalla olosuhteet olivat karut. Tarvitessaan apua laivalla olijat lähettivät maihin merkkejä lyhdyllä, joka riippui mastojen väliin viritetyssä köydessä.
Marraskuun 14. päivänä laivalla oli enää vähän juomavettä jäljellä, mutta merenkäynti oli niin kovaa, että pienellä jollalla oli liian vaarallista lähteä viemään alukseen juomavettä. Säästääkseen arvokasta vettä sairaat söivät lunta, joita he kaapivat laivan kannelta. Seuraavana päivänä tuuli tyyntyi ja muutama terveimmistä miehistä sousi laivalle viemään janoisille vettä ja hakemaan samalla rantaan mahdollisimman monta. Kannen alla pelastusmiehistöä pelmahti vastaan vastenmielinen sairauden ja lian haju.
Sairaat kapusivat viimeisillä voimillaan vuoteiltaan, napittivat paitansa vapisevin käsin ja hoippuivat kannelle. Moni lysähti maahan, ja kolme miestä kuoli heti kannelle päästyään. Neljäs mies menehtyi veneessä.
Ketut hyökkäsivät
Maallakaan elämä ei ollut helppoa. Suojattomina rannalla makaavat sairaat joutuivat usein kettujen hyökkäysten kohteeksi. Saaren runsaslukuiset ja nälästä röyhkeät ketut nakersivat kuolleiden ruumiita mutta eivät jättäneet eläviäkään rauhaan. Eläimet livahtivat jopa miesten kaivamiin luoliin, veivät yhdeltä saappaat, varastivat muutenkin vähissä olevia muonavaroja ja kiskoivat jopa sukkia, housuja ja käsineitä nukkuvilta tai tajuttomilta.
Kettujen metkuihin tympääntyneet miehet alkoivat kiduttaa eläimiä. Niiltä katkottiin jalkoja, niiden turkki sytytettiin tuleen ja niiltä revittiin silmät päästä. Mikään ei kuitenkaan näyttänyt säikäyttävän sinnikkäitä kettuja, vaan lajitoverien kärsimykset tuntuivat tekevän muista vain entistä ilkeämpiä. Eräänä päivänä Steller tovereineen tappoi yhteensä 60 kettua, mutta niitä tuntui silti riittävän loputtomiin.
Sairauden kiusaamat miehet vaikeroivat nälissään ja kylmissään. Keripukin runtelemalla suulla oli mahdotonta syödä tai edes juoda. Sairauden viime vaiheissa olevien miesten ikenet olivat muuttuneet mustanruskeiksi ja turvonneet hampaiden päälle, ja kamalat tuskat estivät syömisen. Luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyys sammutti viimeisenkin toivonkipinän.
Vitus Bering menehtyi
Näytti siltä, että tilanne ei voisi enää pahemmaksi muuttua, mutta toisin kävi. Myrskyisänä yönä laivan ankkuriketju katkesi ja Svjatoi Pjotr ajelehti rantaan, jossa se kynsi ensin tovin pehmeää hiekkaa ja juuttui sitten kiinni.
- marraskuuta alus kaatui väsyneenä kyljelleen. Miehet yrittivät pelastaa muonavaroista mitä voivat ja saivat talteen hieman ryynejä ja jauhoja. Sitten he saattoivat vain katsoa avuttomina vierestä, kun aallokko viimeisteli tuhon.
Laivan tuhoutuminen näytti saavan Beringin luopumaan toivosta. Hän makasi syvällä hiekkakuopassaan, joka oli romahtanut hänen jalkojensa päälle, mutta hän ei halunnut apua päästäkseen vapauteen. ”Mitä syvemmällä olen, sitä lämpimämpi minulla on”, hän totesi.
Beringin sydän pysähtyi 8. joulukuuta kello viisi aamulla. Hänen ruumiinsa haudattiin karuun ja tuulen piiskaamaan saareen, joka sittemmin nimettiin hänen mukaansa.
Haaksirikkoiset rakensivat aluksen
Stellerin lähettämät tiedustelijat vahvistivat hänen pahimman pelkonsa: he olivat saarella.
Miehet selviytyivät talven yli syömällä merisaukkojen lihaa. Saaren saukot eivät pelänneet ihmisiä ja olivat siten helppoja saaliita. Useimmiten miehet vain nuijivat ne hengiltä.
Maa oli lumen peitossa ja polttopuita oli vaikea löytää, joten monesti liha piti syödä raakana. Liha oli sitkeää, ja keripukin runtelemilla ikenillä ja hampailla sen järsiminen oli vaivalloista.
Miehet sekoittivat Svjatoi Pjotrilta pelastettuja vähiä jauhoja ja ryynejä veteen ja paistoivat niistä öljyssä pannulla leipäsiä.
Rannalle ajautunut valas tarjosi haaksirikkoutuneille todellisen juhla-aterian, kun sen liha leikattiin pieniksi kuutioiksi ja paistettiin.
Joulun aikoihin useimmat miehistä olivat jo niin voimissaan, että he pystyivät järjestämään tilaisuuden juhlan kunniaksi. Pimeässä ja kylmässä miesten mielet harhailivat kuitenkin jatkuvasti muualla.
Jonkun mieleen pälkähti, että kunnostuskelvottoman Svjatoi Pjotrin hylyn voisi purkaa kappaleiksi ja rakentaa puusta uuden aluksen.
Miehistössä oli alunperin ollut kolme laivapuuseppää, mutta he olivat menehtyneet keripukkiin. Yhdellä eloonjääneistä oli kuitenkin kokemusta laivanrakennuksesta, ja hän ilmoittautui uuden aluksen rakennustöiden johtoon.
Joitakin Svjatoi Pjotrin osia voitiin käyttää sellaisenaan, mutta toiset saivat uuden tehtävän. Isomasto sahattiin ja siitä tehtiin köli.
Miehet ahkeroivat laivanrakennuksen parissa uupumatta, ja heinäkuussa, vain kolme kuukautta työn aloittamisesta, he saattoivat ihailla työnsä uskomatonta tulosta: yli kymmenen metrin pituista ja täysin merikelpoista alusta.
- elokuuta 1742 uusi laiva otti kurssin kohti Kamtšatkaa. Noin neljä vuorokautta myöhemmin, kello kaksi yöllä, laivan 46 eloonjäänyttä saapuivat Petropavlovskin satamaan.
Oli kuin joukko aaveita olisi noussut maihin, sillä Beringin retkikuntaa oltiin pidetty jo menetettynä.
Naimattomien miesten omaisuus oli myyty huutokaupassa, jonka tuotto oli annettu hyväntekeväisyyteen.
Virallisesti miehet olivat kuolleet, mutta he tunsivat olonsa elävämmäksi kuin koskaan saadessaan ruokaa ja puhtaita vaatteita Petropavlovskin asukkailta. Ensimmäistä kertaa lähes 15 kuukauteen miehet pääsivät nukkumaan oikeaan vuoteeseen.
Kelvottomat upseerit menestyivät
Steller, monipuolisesti lahjakas luonnontieteilijä, selvisi hengissä tutkimusmatkasta mutta koki sitten karun kohtalon.
Steller jäi Kamtšatkaan ja kirjoitti ahkerasti sen luonnosta ja kansasta. Lisäksi hän perusti koulun sekä venäläisille että alueen alkuperäisväestölle. Hänen toimintansa kapinahankkeista epäiltyjen ja vangittujen paikallisten vapauttamiseksi herätti kuitenkin paheksuntaa Pietarissa, ja Steller pidätettiin.
Myöhemmin venäläiset päättivät vapauttaa Stellerin, mutta vapautusmääräys ei koskaan ehtinyt saavuttaa sitä Siperian kolkkaa, jossa Steller oli, vaan hän kuoli sairauteen. Steller oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tutki Luoteis-Amerikan kasvillisuutta ja eläimiä. Hänen uraauurtava teoksensa alueen merieläimistä De Bestiis Marinis kuvaili monia ennen tuntemattomia lajeja ja oli merkkipaalu eläintieteellisessä kirjallisuudessa.
Beringin ruotsalaissyntyiselle luutnantille Sven Waxellille tutkimusmatka, joka hänen ja hänen upseeritoveriensa ansiosta lähes päättyi katastrofiin, osoittautui menestykseksi. Waxellin kirjasta Reise von Kamtschatka nach Amerika tuli heti historianopetuksen klassikko. Vuonna 1938 kirja ”löydettiin uudelleen” ja julkaistiin tanskaksi, venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi. Waxell eteni Venäjän laivastossa aina kommodoriksi asti.
Kapteeni Safron Hitrovo teki myös merkittävän uran. Hän yleni tasaiseen tahtiin, ja vuonna 1753 hänestä tehtiin vara-amiraali.
Saavutuksistaan huolimatta Bering ei koskaan saanut ansaitsemaansa kunnioitusta Venäjällä maan poliittisten ja sotilaallisten piirien epäluuloisuuden vuoksi. Jotkut venäläishistorioitsijat jopa kuvailevat Beringiä veltoksi, sairaalloiseksi, pulskaksi, moraalittomaksi ja kykenemättömäksi laivan komentamiseen.
Vuonna 1991 joukko tanskalaisia ja venäläisiä tutkijoita avasi Beringin haudan. Osoittautui, että Bering ei ollut ainakaan ruumiillisesti veltto ja pulska, vaan pikemminkin lihaksikas ja atleettinen.
Tarkkojen tutkimusten jälkeen luuranko haudattiin uudelleen sotilaallisin kunnianosoituksin. Näin Bering sai lopulta tunnustuksen ansioistaan pohjoisen Tyynenmeren tutkimuksessa ja Venäjän imperiumin hyväksi tekemästään työstä.
