Rehevät vihreät kasvit ympäröivät puuta, jonka juurelle Joseph Thomson oli juuri laskenut haudan lepoon ystävänsä, tutkimusmatkailija Alexander Keith Johnstonin. Thomson kaiversi puun kuoreen veitsellä varovasti nimikirjaimet AKJ. Sitten hän lisäsi Johnstonin syntymä- ja kuolinvuoden.
Thomson oli tuona päivänä, 28. kesäkuuta 1879, Tansanian eteläosassa – yli 7 000 kilometrin päässä kotoaan Skotlannista.
Hän oli vasta 21-vuotias, mutta Johnstonin kuoleman myötä hänestä tuli yhtäkkiä Tanganjikajärven aluetta Afrikassa tutkivan retkikunnan johtaja. Vastuu matkan viemisestä loppuun oli nyt hänen harteillaan.
"En voi olla ajattelematta, että olen epäpätevä maantieteellisessä työssä, koska minulla ei ole kokemusta siitä", hän myönsi hämmentyneenä kirjeessään kotiin Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.
Thomson otti kuitenkin tehtävän hoitaakseen.
Berliinin konferenssissa ahneet suurvallat jakoivat tuon ajan pilapiirtäjien luonnostelemana loput Afrikasta. 30 vuotta myöhemmin Liberia ja Etiopia olivat ainoat maat, jotka eivät olleet eurooppalaisten valvonnassa.
Suurvallat jakoivat Afrikan keskenään
Huhut norsunluusta ja kullasta saivat suurvallat kilpailemaan Afrikasta 1800-luvulla. Vain muutamassa vuosikymmenessä ne ottivat valtavan mantereen haltuunsa.
Eurooppalaiset olivat tutkineet Afrikkaa jo vuosisatojen ajan, mutta 1800-luvun puoliväliin mennessä vain pieni osa mantereesta oli varsinaisia siirtomaita.
Huhut mantereen sisäosien rikkauksista kuitenkin kiihdyttivät löytöretkiä, ja pian Euroopan suurvallat kilpailivat kaapatakseen luonnonvaroiltaan rikkaimmat alueet itselleen.
Kilpailu johti siihen, että vuosina 1884–1885 Euroopan siirtomaavallat, Turkki ja Yhdysvallat kokoontuivat konferenssiin Saksan pääkaupunkiin. Berliinin konferenssissa määriteltiin suuntaviivat sille, miten Afrikka tulisi jakaa.
Yksi päätöksistä oli se, että valtiolla, joka ensimmäisenä otti alueen haltuunsa, oli oikeus tehdä siitä siirtomaansa.
”Tuntui siltä, että minun oli jatkettava - riippumatta siitä, mikä kohtalo minua odotti", hän kirjoitti myöhemmin.
Nuori skotti ei kuitenkaan tiennyt, että hänestä tulisi lähes täydellinen tutkimusmatkailija, joka tekisi suuria löytöjä ”pimeässä" Afrikassa.
Harjoitteli Skotlannin ylämailla
Thomson syntyi vuonna 1858 Pentonissa Skotlannissa, ja hänen perheensä odotti pojan seuraavan isänsä jalanjälkiä ja ryhtyvän kivimieheksi. Poika itse tiesi kuitenkin jo varhain, ettei niin tulisi käymään. Hän halusi tutkimusmatkailijaksi.
Kiinnostus ei tullut tyhjästä. Vuonna 1853 – viisi vuotta ennen Thomsonin syntymää – skotlantilainen lääkäri ja lähetyssaarnaaja David Livingstone aloitti matkansa Afrikan sisäosiin. Kertomukset Livingstonen ja muiden tutkimusmatkailijoiden urotöistä täyttivät sanomalehdet, ja Afrikkaan suuntautuneet tutkimusmatkat olivat suosikkiaihe sekä aikuisten että lasten kirjoissa.
Thomson luki kaiken, mitä hän sai käsiinsä retkistä. Samalla hän valmistautui tulevaan elämäänsä luonnossa nukkumalla lattialla tai ulkona Skotlannin kanervapeitteisillä kukkuloilla.
Thomson sai tilaisuuden toteuttaa unelmansa juuri, kun hän oli saanut valmiiksi geologian, mineralogian ja luonnonhistorian tutkintonsa Edinburghin yliopistossa.
Galloway Standard & Advertiser -sanomalehti julkaisi otsikolla Uusi tutkimusretki Afrikkaan ilmoituksen, jossa haettiin luonnontieteilijää. Henkilön oli määrä lähteä maantieteilijä Alexander Keith Johnstonin mukana Itä-Afrikan sisämaahan suuntautuvalle tutkimusmatkalle, jonka järjesti ja rahoitti Britannian Royal Geographical Society eli kuninkaallinen maantieteellinen seura.
Thomson vältti veriset taistelut
Hakijan piti pystyä "työskentelemään vakaasti”, kuten ilmoituksessa todettiin, ja siinä luvattiin matkalla olevan "tärkeää maantieteellistä sisältöä" ja sen kulkevan "mahtavien" maisemien halki.
Vasta 20-vuotias ja juuri valmistunut Thomson haki työtä ja yllätyksekseen sai pestin.
Thomson syntyi Pentonissa Skotlannissa vuonna 1858, ja hänen perheensä odotti pojan seuraavan isänsä jalanjälkiä ja ryhtyvän kivimieheksi.
Thomsonin valinta osoittautuisi oikeaksi päätökseksi. Skotlantilainen hoiti tiedemiehen tehtävänsä täydellisesti, vaikka sairastui malariaan. Johnstonin kuoltua hän osoittautui myös erinomaiseksi johtajaksi.
Retkikunnan saapuessa määränpäähänsä Sansibariin kesällä 1880, kaikki - paitsi Johnston ja kantaja, joka oli myös kuollut sairauteen - olivat elossa ja terveitä.
Yhtä tärkeää oli se, että Thomson oli välttänyt yhteenotot paikallisten kanssa. Ne olivat tehneet muiden eurooppalaisten tutkimusretkistä verisiä.
Hän oli oppinut läksyn, josta tuli myöhemmin hänen mottonsa:
"Se, joka kävelee hitaasti, kulkee turvallisesti. Se, joka kulkee turvallisesti, pääsee pitkälle."
Maasaita pelättiin
Onnistuneen retken jälkeen uutiset Thomsonin kyvyistä levisivät, mihin vaikutti osaltaan kirja nimeltä Keski-Afrikan järville ja takaisin, jonka hän julkaisi pian paluunsa jälkeen.
Royal Geographical Society suunnitteli Intian valtameren ja Victoriajärven välisen kartoittamattoman alueen tutkimista vuonna 1882, ja Thomson oli ilmeinen valinta retken johtoon.
Thomson matkusti 11 vuoden aikana yli 10 000 kilometriä aiemmin tuntemattomilla alueilla.
Skotti matkusti pohjoiseen, etelään, itään ja länteen
Joseph Thomson johti yhteensä kuutta tutkimusmatkaa Afrikkaan. Hän kartoitti Marokosta pohjoisessa aina Sambiaan etelässä maa-alueita, jotka olivat tuolloin eurooppalaisille tuntemattomia.
Tehtävä oli briteille tärkeä. He aikoivat rakentaa rautatien, joka yhdistäisi rannikon satamat Afrikan sisäosissa sijaitsevaan Ugandaan. Alue oli niin hedelmällistä, että kuuluisa tutkimusmatkailija Henry Morton Stanley nimesi sen "Afrikan helmeksi".
Retkikunta kulkisi karujen maisemien halki, joita asuttivat maasait. Eurooppalaiset olivat kuulleet soturiheimosta kiertäviltä kauppiailta, ja aikalaiskirjallisuudessa heitä kuvailtiin "maailman verenhimoisimmaksi kansaksi".
Tämä ei pelottanut Thomsonia. Hän lähti Lontoosta kohti Itä-Afrikkaa joulukuun 13. päivänä 1882.
Yksi hänen tehtävistään oli tutkia Kilimanjaroa, Afrikan korkeinta vuorta, joka sijaitsee Tansanian ja Kenian rajalla. Thomson otti haasteen niin vakavasti, että hän päätti – mottonsa vastaisesti – kiivetä yli viisi kilometriä korkealle vuorelle vain yhden päivän aikana.
"Hattuni lensi yhteen suuntaan ja kiväärini toisaalle, kun heitin tavarani avokätisesti alapuolellani olevalle ihailevalle väkijoukolle." Joseph Thomson, kun puhveli osui häneen.
Nousu vaatii yleensä useita päiviä, joten yritys oli tuomittu epäonnistumaan.
"Kello 13.00, kun olin seitsemän tunnin kiipeilyn jälkeen lähes saavuttanut noin 2 700 metrin korkeuden, jouduin luopumaan aikeestani päästä puurajan yläpuolelle. Reitti oli raskain, jota olen koskaan noussut", Thomson kirjoitti katuvaisena.
Hän onnistui kuitenkin tuomaan korkeuksista joitakin kasveja ja tekemään geologisia tutkimuksia vuorella, joka on viimeksi 10 000 vuotta sitten purkautunut uinuva tulivuori.
Tekohampailla sai paljon ystäviä
Thomson lähestyi maasaiden aluetta elokuussa 1883. Hänen mukanaan oli tulkin ja sadan kantajan lisäksi kangasta, lankaa ja helmiä. Kauppiaat olivat kertoneet hänelle, että nämä tavarat olivat maasaiden suosima maksuväline.
Thomsonilla oli mukana kuitenkin jotain vielä arvokkaampaa: hänen mielikuvituksensa. Heti tavattuaan ensimmäiset maasai-soturit hän kertoi olevansa poppamies. Maasait koskettelivat uteliaina Thomsonin valkoista ihoa ja sileää tukkaa.
Hän päätti tehdä isäntiinsä vielä suuremman vaikutuksen. Hän naputteli hampaitaan näyttääkseen maasaille, kuinka vahvat ne olivat.
"Odottakaa vain, kun käännän pääni", hän julisti ja kääntyi hetkeksi teatraalisesti poispäin ennen kuin sanoi: "Nyt ne ovat poissa!"
Maasait haukkoivat henkeään nähdessään Thomsonin lähes hampaattoman hymyn – tietämättä, että heidän vieraansa käytti osaproteesia.
Thomsonin muihin temppuihin kuului esitys sitruunahapposuolojen liuottamisesta veteen. Suolat saivat juoman kuplimaan, ja maasait uskoivat sen parantavan lähes kaikki vaivat.
Temppujensa ja hyvin valittujen kauppatavaroidensa avulla Thomson onnistui kulkemaan maasai-alueen läpi. Matkan varrella hän näki ensimmäisenä eurooppalaisena Aberdare-vuoriston, jonka hän nimesi kuninkaallisen maantieteellisen seuran puheenjohtajan lordi Aberdaren mukaan.
Thomsoningaselli painaa noin 30 kiloa, ja sen huippunopeus paetessa on 90 kilometriä tunnissa.
Kaksi etanaa ja gaselli on nimetty Thomsonin mukaan
Tutkija, joka teki hitaudestaan tavaramerkkinsä, on antanut nimensä kahdelle etanalajille. Ironista taas on se, että myös maailman neljänneksi nopein maaeläin on nimetty Joseph Thomsonin mukaan.
Hän näki myös vesiputouksen, jota hän kutsui Thomsonin putouksiksi isänsä kunniaksi. Hän saapui määränpäähänsä Victoriajärven rannalle joulukuun 10. päivänä. Thomson juhli saavutusta näyttämällä paikallisille Innoissaan "skotlantilaisen tanssin eloisia liikkeitä".
Puhvelin sarvet lävistivät reiden
Muutamaa päivää myöhemmin 31. joulukuuta riemu oli kääntyä katastrofiksi.
Thomson haavoitti metsästäessään puhvelia, joka kävi hänen kimppuunsa. Eläin survaisi raivoissaan sarvensa syvälle tutkimusmatkailijan reiteen ja heitti hänet ilmaan.
"Hattuni lensi yhteen suuntaan ja kiväärini toisaalle, kun heitin tavarani avokätisesti alla olevan ihailevan väkijoukon ylle", Thomson kertoi myöhemmin.
Verenhukka sai Thomsonin pyörtymään, mutta hän toipui muutamaa päivää myöhemmin. Kesäkuun puolivälissä 1884 hän palasi Britanniaan sankarina.
Thomson kuvaili maasai-heimoa pitkiksi, lihaksikkaiksi ja pelottomiksi sotureiksi. Hän itse vältti taistelut soturikansan kanssa.
Seuraavina vuosina Thomson vieraili useaan otteeseen Afrikassa ja auttoi muun muassa julmaa kaivosomistajaa Cecil Rhodesia solmimaan kumppanuuksia afrikkalaisten päälliköiden kanssa.
Yritys tehdä sopimus Katangan kuninkaan Msirin kanssa kuitenkin epäonnistui. Thomsonin tehtävänä oli kuljettaa kuninkaalle ruutilähetys.
Kuljetus ei koskaan toteutunut, koska isorokkoepidemia esti häntä pääsemästä perille. Tämän seurauksena Belgian kuningas Leopold II otti vuonna 1891 haltuunsa alueen, josta tuli osa Belgian Kongoa.
Seuraavana vuonna Thomson sairastui keuhkokuumeeseen. Afrikan vastoinkäymiset olivat vaatineet veronsa, sillä 34-vuotias tutkimusmatkailija kärsi virtsatietulehduksista, loissairaus etanakuumeesta ja munuaistulehduksesta.
Hänen terveytensä heikkeni vääjäämättä, ja Joseph Thomson kuoli kolme vuotta myöhemmin vuonna 1895. Samalla päättyi myös Afrikkaan tehtyjen merkittävien löytöretkien aikakausi.
Muutamaa vuotta myöhemmin maailman suurvallat olivat jo jakaneet mantereen keskenään.