Tutkimusmatka Maan sisuksiin

Vuonna 1829 New Yorkista lähti tieteellinen tutkimusretkikunta kohti Antarktista. Virallisesti miehistön tehtävä oli tutkia kartoittamattomia merialueita, mutta yhdelle retkikunnan jäsenistä matka oli paljon merkittävämpi: hän aikoi todistaa, että Maa oli ontto.

Vuonna 1829 New Yorkista lähti tieteellinen tutkimusretkikunta kohti Antarktista. Virallisesti miehistön tehtävä oli tutkia kartoittamattomia merialueita, mutta yhdelle retkikunnan jäsenistä matka oli paljon merkittävämpi: hän aikoi todistaa, että Maa oli ontto.

Getty Images

Metrien korkuiset aallot löivät kiikkerän soutuveneen yli kastellen miehet jääkylmällä vedellä. Heidän edessään kohosi pystysuora kiviseinämä, muualla heitä ympäröivät valtavat, vaaralliset jäävuoret.

Priki Annawan, joka oli tuonut miehet New Yorkista Etelämantereelle, oli jo kadonnut näkyvistä.

Oli vuosi 1829, ja yksi historian kummallisimmista tieteellisistä tutkimusretkikunnista oli ajautunut suuriin vaikeuksiin. Miehet yrittivät epätoivoisesti ohjata venettään kohti karun maiseman ainoaa paikkaa, jossa soutuvene voisi rantautua, ja retkikunnan johtaja Jeremiah N. Reynolds oli jo lähellä tunnustaa mahdollisesti erehtyneensä.

Jeremiah N. Reynolds järjesti retkikunnan Etelämantereen rannikolle, mistä hän toivoi löytävänsä kulkutien Maan sisään.

© Getty Images

Hän oli odottanut löytävänsä täältä, vain kahdeksan leveysasteen päässä etelänavalta, leppeitä tuulia ja jäättömiä vesiä. Hänen kuusi vuotta sinnikkäästi puolustamansa teoria näytti kuitenkin nyt varsin epätodennäköiseltä jääkylmällä myrskyävällä merellä.

Hän oli lähtenyt matkaan vakuuttuneena siitä, että hän löytäisi Etelämantereelta jotain sellaista, joka hämmästyttäisi koko tiedemaailmaa ja kumoaisi kaikki aiemmat käsitykset Maasta. Reynolds uskoi, että Maa oli ontto ja että Etelämantereelta aukeni reitti Maan sisuksiin.

Kompassi vihjasi ontosta Maasta

Reynolds ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka väitti Maata ontoksi. Esimerkiksi vuonna 1692 englantilainen tähtitieteilijä Edmond Halley, joka muun muassa havaitsi Halleyn komeetan ja keksi nestetäytteisen kompassin, esitti teorian, jonka mukaan Maa koostui kolmesta sisäkkäisestä ja eri nopeuksilla kiertävästä asuinkelpoisesta kuoresta.

Kullakin Maankuorella oli Halleyn mukaan oma ilmakehä ja magneettikenttä.

Teoriaa tukivat useat kompassimittauksien epäsäännönmukaisuudet, jotka olivat aiheuttaneet tiedemiehille paljon päänvaivaa. Vuonna 1716 Englannin taivaita valaisi poikkeuksellinen määrä revontulia. Halley piti sitäkin teoriansa todisteena.

Hän selitti loimuavien valojen syntyvän siitä, että sisempien maailmojen ilmaa suodattui meidän ilmakehäämme Maan napojen kautta.

Cyrus Teedin mukaan ihmiset asuvat Maan sisäpuolella ja Aurinko leijuu Maan keskellä.

©

Aurinko Maan sisällä

Vuonna 1869 yhdysvaltalainen fyysikko Cyrus Teed menetti tajuntansa tehdessään kokeita sähköllä. Kun hän tokeni, hän oli vakuuttunut siitä, että maailma sijaitsee Maan sisäpuolella ja että Aurinko leijui Maan keskellä.

Hän perusti Koresh-lahkon ja Esteron kaupungin Floridaan. Kaupunki kukoisti vuosina 1903–1908, ja siellä keksittiin nerokkaita instrumentteja topografisiin mittauksiin. Asukkaat uskoivat saaneensa tieteellisiä todisteita siitä, että elämmekin koveralla pinnalla.

Lahko näivettyi pian Cyrus Teedin kuoleman jälkeen vuonna 1908.

Teoriassa oli kuitenkin yksi iso ongelma. Englantilainen fyysikko Isaac Newton oli osoittanut jo vuonna 1687, että painovoima vetää kohti planeetan keskustaa. Jos maapallo olisi ontto, se olisi jo kauan sitten romahtanut oman painonsa alla.

Niin kauan kuin yksikään fyysikko ei pystynyt uskottavasti esittämään mitään muuta voimaa, joka pitäisi onttoa Maata koossa, teoria ontosta Maasta tuntui epäuskottavalta.

Maan sisällä voisi asua

Onton Maan teoriaa ei kuitenkaan kokonaan unohdettu. Vuonna 1818 se nousi jälleen päivän­valoon, kun entinen Yhdysvaltojen armeijan upseeri John Cleves Symmes Jr. kirjoitti aiheesta merkillisen kirjoituksen.

”Julistan täten, että Maa on ontto ja sen sisus on elinkelpoinen. Vannon henkeni kautta tämän todeksi." John Cleves Symmes Jr.

Symmes oli lapsesta asti uskonut Edmond Halleyn tavoin, että Maa oli ontto. Hän oli ollut komennuksella Kanadan rajalla Britannian ja Yhdysvaltojen ”vuoden 1812 sodan” aikana vuosina 1812–1815, minkä jälkeen hän oli asettunut liikemieheksi Missouriin.

Siellä hän kävi turkiskauppaa paikallisten intiaaniheimojen kanssa keräten samalla kaikessa hiljaisuudessa todisteita teorialleen. Symmesin mukaan Maa siis oli ontto, mutta hän väitti myös, että Maan sisuksiin aukeni kulkureitti molemmilla navoilla sijaitsevista suurista luolista.

Luolien suuaukon halkaisija oli yli 2 200 kilometriä, ja niitä ympäröivät korkeat vuoret. Näille vuorille noustuaan sinnikäs tutkimusmatkailija saattoi helposti edetä Maan sisuksiin. Sieltä avautui tie aina vastakkaiselle navalle asti halki Maan tuntemattoman sisuksen.

”Julistan täten, että Maa on ontto ja sen sisus on elinkelpoinen. Vannon henkeni kautta tämän todeksi ja tarjoudun tutkimaan Maan sisuksia, mikäli maailma tukee ja auttaa minua tässä suuressa tehtävässä”, ilmoitti Symmes kirjoituksessaan, jota hän vuodesta 1818 alkoi jakaa lehdistölle sekä kaikille, joita asia saattoi kiinnostaa.

Onttoon Maahan uskovien natsien mukaan Hitler pakeni Maan sisään.

©

Jotkut uskovat Hitlerin piileskelevän Maan sisällä

Ajatus ontosta Maasta on synnyttänyt monenlaisia salaliittoteorioita. Yksi oudoimmista väitteistä on, että Adolf Hitler olisi löytänyt todisteita Maan onttoudesta.

Jotkut jopa uskovat, ettei Hitler kuollutkaan vuonna 1945 vaan pakeni 2 000 tutkijan ja miljoonan ”puhdas­rotuisen” saksalaisen kanssa Maan sisuksiin etelänavalla olevan luolan kautta. Siellä he ja heidän jälkeläisensä ovat siitä asti odottaneet oikeaa hetkeä palatakseen raken­tamaan Neljännen valtakunnan.

Teoria on hyvä esimerkki siitä, miten ajatus ontosta Maasta on saanut fanaatikkojen mielikuvituksen lentoon.

Symmes alkoi myös pitää esitelmiä Maan rakenteesta ja täydensi teoriaansa tieteelliseen tyyliin käytännön havainnoilla. Hän viittasi muun muassa kala- ja lintuparviin, jotka suuntasivat kohti pohjoista mutta eivät näyttäneet koskaan palaavan.

Symmes oli myös lukenut, että Norjan, Islannin ja Siperian pohjoisrannikoilta löytyi silloin tällöin suuria määriä trooppisia ajopuita.

Hänen mielestään oli paljon todennäköisempää, että nuo Jäämeren rantojen ajopuut olivat peräisin Maan sisuksista kuin kaukaa päiväntasaajalta asti.

Symmes tunsi myös niin vanhoja kuin uusiakin tarinoita siitä, miten lumi ja jää olivat alkaneet sulaa matkattaessa yhä lähemmäs napoja. Lukemattomat merimiehet olivat Symmesin mukaan kokeneet jääkylmien seutujen ilman muuttuvan leudon leppeäksi.

Luennot vetivät salit täyteen

Symmes oli vakuuttunut asiastaan, mutta lujasta uskostaan huolimatta hänellä oli vaikeuksia levittää sitä. Hänen puheäänensä oli nimittäin ärsyttävän nasaali, ja hän puhui aina liian nopeasti mumisten. Vuonna 1823 hän kuitenkin tapasi miehen, jolla oli sana hallussaan ja joka osasi välittää kuulijoille yllättäviäkin näkemyksiä.

Ohiolaisen sanomalehden toimittajana työskennellyt Jeremiah N. Reynolds oli kuuntelemassa John Cleves Symmesin esitelmää. Vaikka esitys oli tyyliltään surkea, Reynolds omaksui niin vahvasti ajatuksen Maan elinkelpoisesta sisuksesta, että hän irtisanoutui työstään ja lyöttäytyi yksiin Symmesin kanssa.

Muutaman vuoden ajan kaksikko veti täysiä salillisia kuuntelemaan esitel­miään, joissa Symmes vastasi todistusaineistosta ja Reynolds maalaili värikkäitä kuvia kuuntelijoiden mieliin.

Miehet haaveilivat tutkimusretkikunnan lähettämisestä etelänavalle hankkimaan pitäviä todisteita Maan onttoudesta.

John C. Symmes omistautui koko elämänsä ajatukselle, että Maa on ontto ja sen sisällä voi asua.

© Mary Evans

Reynolds ymmärsi, että jos he yrittäisivät saada hankkeelleen tukea viranomaisilta, kaikkein uskaliaimmista teorioista oli syytä vaieta. Symmes ei sen sijaan ollut valmis tekemään kom­promisseja, ja riideltyään miehet lähtivät kumpikin omille teilleen.

Retkikunta pääsi matkaan

Reynolds yritti saada merimatkalle rahoitusta ja tapasi niissä merkeissä useita vaikutusvaltaisia Yhdysvaltain kongressin jäseniä. Diplomaattisen nerokkaasti hän piti varsinaisen tarkoitusperänsä piilossa ja korosti sitä, kuinka tärkeää Yhdysvaltojen oli lähettää retkikunta tutkimaan maapallon eteläisimpiä, vielä kartoittamattomia alueita.

”Kansakuntamme on auttamatta jäljessä kilpailussa siitä, ketkä ensimmäisinä tutkivat Maan ainoaa asumatonta maanosaa”, Reynolds julisti kaikille, joilla oli rahaa ja vaikutusvaltaa.

Sinnikkyydellään Reynolds sai kiinnitettyä presidentti John Quincy Adamsin huomion, ja 21. toukokuuta 1828 edustajainhuone näytti vihreää valoa Reynoldsin johtamalle retkikunnalle.

Seuraava presidentti Andrew Jackson veti julkisen tuen pois, mutta Reynoldsin tarmokas lobbaustyö jatkui, ja niin kourallinen vauraita liikemiehiä pelasti tilanteen rahoittamalla matkan.

Virallisesti Reynolds ei enää ollut retkikunnan johtaja, mutta hän oli mukana Annawanin ja kahden muun aluksen lähtiessä lokakuussa 1829 New Yorkista kohti Maan sisuksia. Symmes ei ehtinyt nähdä retkikunnan lähtöä, sillä hän oli kuollut viisi kuukautta aikaisemmin.

Kapina laivalla

Vaikka napa-alueella ei lauhtunutkaan Reynoldsin odotusten mukaan, hän ei luovuttanut vaan laski soutuveneen veteen soutaakseen 19 miehistön jäsenen kanssa Etelänapamantereen rantaviivan tuntumassa etsien kulkureittiä Maan sisuksiin.

Lopulta he nousivat kiinteälle maalle suojaan myrskyltä. He olivat pahassa pulassa, sillä he eivät olleet ottaneet mukaansa muonavaroja, ja mikäli myrsky ei laantuisi, heitä uhkaisi nälkäkuolema.

Onneksi he huomasivat merileijonan, jonka he saalistivat ja söivät, mutta kymmenen jäätävän päivän jälkeen heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä taas vesille.

Annawan ja sen mukana olleet kaksi pienempää alusta olivat yhä näkymättömissä, mutta maissa heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä, joten heidän oli pakko lähteä etsimään laivoja summamutikassa.

Kuvitusta Jules Vernen romaaniin Matka Maan keskipisteeseen, joka ilmestyi alun perin vuonna 1864.

© Bridgeman

Ontto Maa on yleinen aihe kirjallisuudessa

John Cleves Symmesin teoriat ja Jeremiah N. Reynoldsin värikkäät kertomukset innoittivat monia 1800-luvun merkittävimmistä kirjailijoista kirjoittamaan aiheesta.

Vuonna 1864 Jules Verne julkaisi romaaninsa Matka Maan keskipisteeseen, joka on vakiinnuttanut asemansa nuortenkirjallisuuden klassikkona. Romaanissa kuvataan tutkimus­matkaa Maan sisään, missä asuu muun muassa muinaisia hirmu­liskoja. Verneä innoitti erään toisen kirjallisuuden merkkimiehen, Edgar Allan Poen, romaani Arthur Gordon Pymin selonteko vuodelta 1838.

Poe puolestaan oli seurannut tiiviisti Jeremiah N. Reynoldsin edesottamuksia ja tutustunut tämän etelänaparetkeltä kirjoittamaan kertomukseen. Arthur Gordon Pymin selonteossa olikin paljon jopa suoraan Reynoldsin matkakertomuksista lainattua materiaalia.

Reynoldsin muutkin värikkäät kirjoi­tukset vaikuttivat myös moniin sen ajan kirjailijoihin. Vuonna 1839 hän julkaisi kertomuksen siitä, kuinka hän valaanpyyntialuksella oli kohdannut Tyynellämerellä vaarallisen valkoisen valaan. Valasta kutsuttiin nimellä Mocha Dick, koska se nähtiin usein Tyynen­meren Mocha-saaren läheisyydessä.

Tuon suuren ja äreäluonteisen kaskelotin väitettiin upottaneen useita aluksia ennen kuin valaanpyytäjät lopulta lahtasivat sen vuonna 1838.

Reynolds antoi ker­tomukselleen nimeksi ”Mocha Dick eli Tyynenmeren valkoinen valas”, ja tuo kertomus on mitä ilmeisimmin innoittanut kirjailija Herman Melvillen kirjoiottamaan vuonna 1851 julkaistun romaaninsa Moby Dick – valkoinen valas.

40 tuntia he soutivat ympäriinsä, kunnes he lopen uupuneina leiriytyivät pienelle kalliosaarelle. Kolmen aikaan yöllä Reynolds näki valoa kaukana merellä.

Hän herätti muut, ja epätoivoisin voimainponnistuksin uupuneet miehet onnistuivat soutamaan Annawaniksi osoittautuneen valon luokse.

Retkikunta jätti tehtävänsä kesken ja otti kurssin kohti pohjoista. Chilessä lähellä Valparaison kaupunkia miehistö nousi kapinaan ja jätti Reynoldsin rannalle. Hän eli Etelä-Amerikassa kolme vuotta, kunnes hän pääsi sotalaiva USS Potomacin kyydissä takaisin Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1836 Reynolds yritti vielä toistamiseen saada rahoitusta etelänaparetkelle. Retkikunta lähtikin matkaan vuonna 1838, mutta Reynoldsia ei henkilöristiriitojen vuoksi otettu mukaan.

Reynolds asettui aloilleen ja hankki elantonsa kirjailijana ja merioikeuteen erikoistuneena asianajajana. Kuolemaansa asti vuonna 1858 hän pohti sitä, miltä Maan sisäpuolella näytti.