Tutkimattoman mantereen valloitus

Antiikin filosofi Aristoteles oletti, että eteläisillä leveysasteilla sijaitsee laaja, lauhkea manner. Leppeiden laaksojen sijasta maailman eteläisimpään pisteeseen pyrkiviä tutkimusmatkailijoita odottivat vaahtopäinen meri, mannerjäätikön lumimyrskyt ja yli 50 asteen pakkanen.

Antiikin filosofi Aristoteles oletti, että eteläisillä leveysasteilla sijaitsee laaja, lauhkea manner. Leppeiden laaksojen sijasta maailman eteläisimpään pisteeseen pyrkiviä tutkimusmatkailijoita odottivat vaahtopäinen meri, mannerjäätikön lumimyrskyt ja yli 50 asteen pakkanen.

Ilmassa oli jännityksen tuntua, ja satamassa tehtiin ­perusteellisia valmisteluja, kuten aina ennen pidemmälle purjehdukselle lähtöä. Alukseen lastattiin tynnyreittäin muonaa: suolalihaa, suolakalaa, öljyä, papuja ja laivakorppuja.

Portugalilaiset merimiehet olivat kokeneita ja taitavia, mutta heillekin edessä oleva matka oli jotain täysin uutta. Tarkoitus oli purjehtia pidemmälle etelään kuin kukaan ­aikaisemmin.

Tarinat kertoivat, että kaukana etelässä meri kiehui ja siellä asui toi­siaan syöviä verenhimoisia koirankuonolaisia sekä ihmisiä, joilla oli polviin asti riippuvat korvat.

1400-luvun alussa maitse itään kulkevat kauppatiet olivat mongolien ja turkkilaisten hallussa, ja Venetsia hallitsi ­Välimerellä käytävää kauppaa.

Maalaus purjelaivasta

James Cook teki vuonna 1772 ensimmäisen virallisen tutkimusmatkan, joka ylitti eteläisen napapiirin.

© granger

Muiden oli löydettävä omat reittinsä, mikäli mielivät saada pippuria, kanelia, muskottia ja muita mausteita joutumatta maksamaan niistä kiskurihintoja kauppiaille. Portugalin prinssi Henrik Purjehtija lähetti retkikuntia Atlantille etsimään vaihtoehtoisia kauppareittejä.

Kun Afrikan kärki oli onnistuneesti kierretty, ­tavoitteeksi asetettiin tuntematon eteläinen maa, Terra Australis Incognita. Kukaan ei tiennyt, mitä etelässä tulisi vastaan, mutta oli mahdollista, että sieltäkin löytyisi maata.

Olihan jo Aristoteles esittänyt, että pohjoisen ja etelän ­välillä vallitsi tasapaino, joten sekä eteläisellä että pohjoisella pallonpuoliskolla täytyi olla suuri manner.

Tuo eteläinen manner oli piirretty Aristoteleen maanmiehen Klaudios Ptolemaioksen 150-luvulla laatimaan maailmankarttaan, ­joka oli 1400-luvulla noussut kiinnostuksen kohteeksi Euroopassa.

Kilpajuoksu etelänavalle

1519–1642: Etelän rikkaudet

Eurooppalaiset kauppiaat lähettivät laivoja etsimään rikkauksia etelästä.

1769–1841: Eteläinen jäämeri

Tutkimusmatkailijat ja ­hylkeenpyytäjät löysivät ­Etelämantereen ja ­Eteläisen jäämeren.

1897–1908: Mantereen ylitys

Kunnianhimo ja tiedonjano ­ajoivat yrittämään ­Etelämantereen ylittämistä.

1911: Etelänavan valloitus

Roald Amundsen ja Robert Falcon Scott kilpailivat siitä, kumpi pääsee ­etelänavalle ensimmäisenä.

Paaville uusi manner ei sopinut

Katolisen kirkon näkemyksiin ajatus eteläisestä mantereesta ei sopinut. Paavi Sakarias oli vuonna 741 todennut, että asuttu eteläinen manner olisi ristiriidassa Raamatun kanssa, koska ”se merkitsisi, että on sieluja, jotka eivät jaa Aatamin syntiä tai Kristuksen kärsimystä”, eikä sen paremmin pallonpyöreää maailmaa kuin eteläistä mannertakaan ollut aihetta pohtia sen enempää.

Kirkolle maa oli edelleen pannukakku, jonka keskellä seisoi Jerusalem.

Vanha kartta

Ptolemaioksen maailmankartassa Intialla, Afrikalla ja Antarktiksella oli maayhteys. Tässä myöhempi versio.

© bridgeman art

Kirkolle mieluisa 1200-luvulta peräisin oleva Hereford Mappa Mundi esitti Jerusalemin kaiken keskipisteenä ja sijoitti Nooan arkin Turkkiin ja paratiisin puutarhan Intian pohjoispuolelle, eikä sisältänyt eteläistä mannerta.

Kartta perustui vanhempiin karttoihin eikä ollut edes aikansa maantieteen mukainen.

Karttojen tuntematon manner

Aleksandriassa asuneen Ptolemaioksen 150-luvulla laatimat Rooman valtakunnan aikaista maailmaa kuvaavat kartat olivat lähes tuntemattomia Euroopassa aina 1300-luvulle saakka, jolloin Bysantin oppineet ryhtyivät kopioimaan Ptolemaioksen Geografican karttoja.

Kun Geografica käännettiin 1400-luvulla latinaksi, Ptolemaioksen maantieteellisistä näkemyksistä tuli erittäin suosittuja Euroopassa.

Renessanssiajan tutkimusmatkailijat ja kartanpiirtäjät hyödynsivät teossarjan karttoja, joihin kuului muiden muassa myös Etelämantereen sisältävä Rooman valtakunnan aikaista maailmaa ­kuvaava kartta.

Seuraavan kerran Terra Australis ilmestyi kartalle vasta vuonna 1530 Geografican atlakseen perehtyneen saksalalsen ­Johann Schönerin karttapallossa.

1519–1642: Etelän rikkaudet

1. Magalhães löysi vuonna 1520 salmen Etelä-Amerikan kärjen poikki.
2. Drake havaitsi vuonna 1578, ettei Etelä-Amerikka ole yhteydessä Etelämantereeseen.
3. Schouten kiersi Kap Hornin vuonna 1616.
4. Tasman pystytti vuonna 1642 Hollannin lipun lumen ja jään ympäröimälle ­saarelle.

Brittien kiinnostus herää

Into löytää tuntematon eteläinen manner ei ollut puhtaasti tieteellistä laatua, vaan tavoitteena olivat myös rikkaudet ja vaihtoehtoiset reitit luonnonvarojen ja ylellisyystarvikkeiden tuomiseksi meriteitse Eurooppaan.

Britannian amiraliteetin meritutkija Alexander Dalrymple tutki asiakirjoja, jotka oli laatinut Espanjan kruunulle 1500-­luvulla työskennellyt portugalilainen Luis Váez de Torres.

Torresin mukaan Uuden-Guinean eteläpuolella oli salmi – nykyinen Torresinsalmi – ja sen toisella puolella manner.

Dalrymple koosti Torresin papereista kirjan Historical Collection of the Several Voyages and Discoveries in the South Pacific Ocean eli kooste lukuisista matkoista ja löydöistä eteläisellä Tyynellämerellä.

Dalrymple kertoi Torresin kuvaamasta eteläisestä mantereesta, niin houkuttelevasti, että Amiraliteetti innostui varustamaan Cookin toiselle tutkimusmatkalle etelään.

Dalrymple kirjoitti: ”Sen perusteella, mitä Juan Fernandez näki itärannikolla ja Tasman länsirannikolla, eteläisellä mantereella on ainakin 50 miljoonaa asukasta. ... Maanosa on suurempi kuin koko sivistynyt Aasia Turkista Kiinan itäosiin.

Manner ei käy minkäänlaisia kauppaa Euroopan kanssa, vaikka pelkät muruset tuosta pöydästä riittäisivät pitämään yllä Britannian kauppamahtia ja meriherruutta sekä työllistämään kaikki Britannian valmistajat ja laivat.”

1769–1841: Eteläinen jäämeri

1. Cook pääsi vuonna 1774 90 km:n päähän Antarktiksesta.
2. Von Bellingshausen nimesi vuonna 1821 Aleksanteri I:n maan.
3. Weddell pääsi vuonna 1823 ennätyksellisen pitkälle etelään.
4. Ross saapui vuonna 1841 suunnattoman lauttajäätikön, Rossin jäähyllyn, reunalle.

Cookin tutkimusmatkat

Cook lähti HM Bark Endeavour -aluksellaan selvittämään oliko eteläinen manner olemassa.

Muille maille matkan syyksi kerrottiin tähtitieteellinen havainnointi. Matkaan lähti 84 merimiestä ja -upseeria sekä kahdeksan hengen tiedemiesryhmä.

Cookin ensimmäisellä matkalla 1768–1771 mukana oli myös yksi suomalainen: luonnontieteilijä Herman Spöring, joka oli ruotsalaisen kasvitieteilijä Daniel Solanderin sihteeri ja erinomainen piirtäjä ja kelloseppä.

Spöring piirsi matkalla löydettyjä kasveja ja korjasi rikkoontuneita teknisiä laitteita.

Ensimmäisellä purjehduksella etelästä ei löytynyt kuin merta, joten Cook kääntyi kohti länttä. Matkalla kartoitettiin Uuden Seelannin rannikot ja vahvistui, että kyseessä oli kaksi erillistä saarta eikä tuntemattoman eteläisen mantereen niemi.

Uudesta-Seelannista matka jatkui vielä Australian itärannikolle ennen paluuta Englantiin.

Toisella etelään suuntautuneella matkallaan vuosina 1772–1775 Cookilla oli käytössään ­aikansa edistyneimmät navigointivälineet, kuten Harrisonin kronometri, merelläkin tarkasti käyvä kello, jonka avulla aluksen sijainti voitiin määrittää aikaisempaa varmemmin.

Toisella matkalla retkikunta pääsi 71 leveyspiirille asti. Sitä pidemmälle ei jäiden vuoksi pystytty etenemään.

Cookin mielestä koko etelänapamanner oli luonnon kiroama ja ainaisesti ikuisen jään ja lumen peitossa. ”En kadehdi sitä, joka saa kunnian päästä sinne ensimmäisenä, mutta rohkenen sanoa, että paikasta ei tule olemaan maailmalle hyötyä”, Cook totesi.

1897–1908: Mantereen ylitys

1. Gerlache vietti talven 1897 ajojäissä Belgica-aluksellaan.
2. Borchgrevinkpääsi 78˚ 50' S leveyspiirille vuonna 1900.
3. Drygalski löysi Gaussberg-vuoren ilmapallolennolla vuonna 1901.
4. Shackleton pystytti Britannian lipun vuonna 1908 vain 156 kilometrin päähän etelänavasta.

Etelänavalle riitti pyrkijöitä

Vuonna 1815 Britannian mahti oli suurimmillaan ja teollisuus tarvitsi niin paljon hylkeenrasvaa, että pyytäjät suuntasivat retkillään yhä etelämmäs.

Hylkeenpyytäjä John Davis astui ensimmäisenä Antarktiksen mantereelle 7. helmikuuta vuonna 1821. Vuonna 1823 toinen hylkeenpyytäjä James Weddell purjehti pitkälle Eteläiselle jäämerelle.

Hylkeenpyynnin muututtua kannattamattomaksi Antarktiksella alkoi alueen tieteellinen tutkimus.

1800-luvun puolivälissä James Clark Ross kävi magneettista etelänapaa etsiessään etelämpänä kuin kukaan aikaisemmin.

1911: Etelänavalle asti

1. Amundsen ryhmä lähti matkaan 19.10 1911. Amundsen saavutti etelänavan 14. joulukuuta 1911.
2. Scott retkikunta lähti liikkeelle 1.11.1911. Scott pääsi perille vasta 17. tammikuuta 1912. Paluumatkasta tuli kohtalokas.

Kilpajuoksu kuolemaa vastaan

Maantieteellinen etelänapa oli edelleen valloittamatta, ja Britannian maantieteellinen seura otti sen tavoitteekseen.

Sir John Murray piti vuonna 1893 seuran kokouksessa puheen: ”Tekevätkö britit maailman viimeisen löytöretken, vai annetaanko kunnia niille, jotka kohtalo on kenties määrännyt syrjäyttämään tai korvaamaan meidät?”

Murrayn puhe oli lähtölaukaus ankaralle kilpajuoksulle etelänavalle. Kilvan kannustimina olivat henkilökohtainen ja kansakunnan kunnia.

Vuonna 1911 maailma seurasi brittiläisen Robert Falcon Scottin ja norjalaisen Roald Amundsenin kamppailua siitä, kumpi ehtisi ensin.

Joulukuussa kilpailu oli ohi. Amundsenin ryhmä pääsi tarkan suunnitelman, pitkällisen harjoittelun ja arktisten olojen tuntemuksensa ansiosta ensimmäisenä perille ja vielä takaisin. Myös Scott pääsi etelänavalle, mutta se maksoi koko ­hänen retkikuntansa hengen.

mary evans

Amundsenin 52 rekikoirasta vain 11 pääsi takaisin.