Tohtori Livingstonen jäljillä

”Sisään!” kajahti ääni sisäpuolelta. Stanley avasi oven ja näki hämmästyksekseen päätoimittajan makaavan vuoteessa.

”Ai, tehän se olette, istuutukaa toki! Minulla on teille tärkeitä liikeasioita”, Bennett kertoi. Hän nousi ylös ja kiskaisi aamutakin ylleen.

Päätoimittaja meni heti suoraan asiaan: “Missä luulette Livingstonen olevan?”

”En todellakaan tiedä”, vastasi Stanley. Kuten monet muut uteliaat eri puolilla maailmaa, hänkin tiesi skottilaisen lääkärin ja lähetyssaarnaajan David Livingstonen, joka viime vuosikymmeninä oli tutkinut Afrikan keskiosien tuntemattomia seutuja.

Kukaan ei ollut kuitenkaan kuullut tohtori Livingstonesta ikuisuuksiin, ja kaikkialla lännessä arvuuteltiin hänen katoamistaan. Olikohan kuulu tutkimusmatkailija vielä hengissä? Vai oliko hän kuollut viidakkotauteihin, tai olivatko Afrikan petoeläimet raadelleet hänet?

”Uskon, että hän elää ja että hänet voidaan löytää. Aion lähettää teidät Afrikkaan etsimään häntä”, Bennett paljasti sitten Stanleylle.

”Mitä?! Uskotteko tosiaan, että löytäisin Livingstonen? Haluatteko, että matkustan Keski-Afrikkaan?”

”Niin, juuri se on tarkoitukseni. Matkustatte sinne ja kyselette, missä hänet on nähty. Ehkä vanha mies on avun tarpeessa.”

Stanley oli kummissaan, että hänen haluttiin yrittävän löytää henkilö, jonka useimmat uskoivat kuolleen – etenkin koska tuon mittakaavan etsinnän kulut nousisivat melkoisiksi.

”Siihen tarvitaan kyllä vähintään 2 500 puntaa”, toimittaja puuskahti.

”Hyvä, joten nyt kerron teille, miten teidän tulee toimia. Nostakaa tuhat puntaa, ja kun ne on käytetty, nostakaa toiset tuhat puntaa, ja kun ne on käytetty, niin vielä tuhat, ja jatkakaa samaan tapaan, mutta etsikää Livingstone... ja jos hän on kuollut, tuokaa todisteet siitä. Siinä kaikki. Hyvää yötä, Jumala olkoon kanssanne”, Bennett lopetti päättäväisesti ja lähetti työntekijänsä Pariisin yöhön.

Asia oli selvä. Walesilaissyntyisen yhdysvaltalaisen Henry M. Stanleyn tuli selvittää Livingstonen katoamisen arvoitus. Se edellytti kuitenkin sitä, että toimittaja itse pääsisi elävänä kohteensa luo.

Löydöt tekivät Livingstonesta kuuluisan

Kolme vuotta ennen kuin Stanley sai tehtäväkseen löytää Livingstonen, tämä oli lähtenyt kolmannelle suurelle tutkimusretkelleen Afrikan sisäosiin. Tuolloin skottilainen lähetyssaarnaaja oli jo saavuttanut paljon mainetta tutkimuksillaan keskisessä Afrikassa, joka oli siihen asti ollut länsimaalaisille täysin tuntematonta maaperää.

Euroopasta oli vuosisatoja saapunut laivoja mantereen viljaville ja turvallisille rannikoille, mutta yksikään valkoinen ei ollut lähtenyt sen hehkuvaan keskiosaan, jonne pääsi vain ylittämällä aavikoita, savanneja ja viidakoita.

Arabit tunsivat Afrikan sisäosat, missä sulttaanit ansaitsivat rahaa norsunluulla ja maanviljelyllä järvien ja jokien hedelmällisillä rantaseuduilla, mutta Britannian, Portugalin, Ranskan ja Saksan siirtomaaherrat pysyttelivät loitolla villeistä erämaista.

Livingstone kuitenkin uskaltautui ensimmäisenä eurooppalaisena syvälle sisämaahan alueille, joilla leijonat vaanivat ja hyttysenpistot saastuttivat veren. Heti saavuttuaan mantereelle vuonna 1841 skotti alkoi piirtää karttoja ja täyttää aukkoja länsimaiden tietämyksessä Afrikan maantieteestä. Hän sai mitaleita ja kunniaa, ja vuonna 1866 tuolloin 53-vuotias seikkailija päätti lähteä vielä viimeiselle tutkimusretkelleen.

Britannian Kuninkaallisen maantieteellisen seuran (Royal Geographical Society) tukema Livingstone toivoi saavansa vielä sulan hattuunsa löytämällä Niilin alkulähteen ja viimeistelläkseen katsauksensa Afrikan keski- ja eteläosien joista ja järvistä.

Brittiläinen löytöretkeilijä John Speke oli löytänyt Victorianjärven ensimmäisenä eurooppalaisena vuonna 1862 ja ilmoittanut sen olevan Niilin lähde, mutta asiasta ei ollut varmaa tietoutta.

John Speke ei nimittäin ollut voinut vahvistaa löytöään. Hän näki Niilin lähtevän Victorianjärvestä mutta ei ollut varma, oliko järvi yhteydessä muihin järviin, kuten Tanganjikajärveen, eli oliko Niilin oikea alkulähde muualla.

Livingstone halusi löytää vastauksen ja lähti pienen retkikunnan kanssa sisämaahan huhtikuussa 1886. Yhteys ulkomaailmaan katkesi, ja Euroopassa ja Yhdysvalloissa oltiin huolissaan hänen kohtalostaan.

Stanley tunsi Livingstonen saavutukset saapuessaan tammikuussa 1871 Sansibarin saarelle Afrikan itärannikolle. Sitä ennen toimittaja oli viettänyt vuoden kierrellen muun muassa Krimin niemimaalla, Suezin kanavalla ja Persiassa kirjoittamassa niiden uutisia New York Heraldiin.

Livingstonesta ei ollut kuulunut vieläkään mitään Stanleyn noustessa maihin Sansibarissa, joten toimittajan pääasiallinen tehtävä oli edelleen ajankohtainen. Hän toivoi löytävänsä Livingstonen Tanganjikajärven alueelta, missä tämä saattoi olla etsimässä Niilin alkulähdettä.

Sansibar oli Intian valtameren viljavimpia saaria ja oikea kaupankäynnin mekka, jonne etenkin arabialaiset mutta myös eurooppalaiset kauppiaat laskivat laivansa täyttääkseen lastiruumat norsunluulla, kumilla, väriaineilla ja orjilla vietäväksi Arabiaan.

Stanley kokosi sieltä joukon luotettavia miehiä ja tulkin saattamaan häntä Afrikan rannikolle ja edelleen maanosan ytimeen.

Niin kutsutun New York Heraldin retkikunnan johtaja hankki myös runsaasti varusteita Sansibarin kauppiailta. Tärkeimpiä olivat säkilliset parasta laatua olevia helmiä, valtavat määrät kangasta ja etenkin monet kilot kuparilankaa. Näitä kaikkia oli määrä käyttää maksuvälineenä Afrikan sydämessä, missä kolikoilla ei ollut mitään arvoa.

”Helmet ovat kuin kuparikolikoita ja kankaat kuin hopeakolikoita, mutta kuparilanka käy kultakolikoista”, Stanleylle oli kerrottu Sansibarissa.

Arvotavaran lisäksi retkikunnan johtaja hankki aaseja, kanootteja, keittiötarvikkeita, köysiä, työkaluja, telttoja, purjekangasta, kiväärejä, ammuksia ja lääkkeitä. Yhteensä varusteet painoivat yli kuusi tonnia.

”Miten ihmeessä saan tämän kaiken kuljetettua meren ja suurien järvien välille levittäytyvän erämaan halki? No, huoli pois! Joka päivällä lienee omat vaivansa”, Stanley totesi ennen lähtöään.

Stanley oli oikeammassa kuin uskoikaan. Vaivoja kertyisi riittämiin hänen yrittäessään päästä Livingstonen jäljille.

Stanley aloitti matkan ratsain

Tammikuu oli vaihtunut helmikuuksi, kun Stanley seurueineen saapui Bagamoyoon nykyisen Tansanian alueelle. Siellä retkikunnan johtaja vietti kuukauden palkkaamassa alkuasukkaita raahaamaan aasien kanssa monen tonnin matkatavaroita.

Niin retkikuntaan kuului peräti 192 miestä, kun matka Afrikan sisäosiin saattoi alkaa. Suuri osa matkaan lähtijöistä kuolisi hyvin suurella todennäköisyydellä uupumukseen tai tauteihin tai joutuisi eläinten ja vihollisten tappamaksi.

Stanley itse istui rautiaan hevosen selässä, kun hän lähti turvallisesta Bagamoyosta retkikunnan kuudesta karavaanista viidennen kärjessä. Stanley oli vain 165 senttiä pitkä mutta leveäharteinen, eikä toimittajan kestävyyttä voinut vähätellä. Hän osasi myös käsitellä kivääriä ja oli määrätietoinen johtaja.

”Minua pidettiin ankarana ja vaativana johtajana, jonka lähellä kukaan ei voinut lorvailla”, kirjoitti Stanley, jonka oli jo matkan alkuvaiheessa tehtävä työnjako, kun seurueen piti ylittää joki suoalueella:

”Toisten lastatessa kanoottia toiset sitoivat pitkiä köysiä vetojuhtien kaulaan hinatakseen ne joen yli. Kun olin saattanut työt hyvään vauhtiin, istuin vanhaan kanoottiin ja huvittelin ampumalla virtahepojen paksuihin kalloihin.”

Huvittelu vaihtui kuitenkin pian vakaviin tositoimiin, kun Afrikka näytti todelliset kasvonsa: ”Oli erittäin raskasta työtä tunkeutua Afrikan viidakon halki, ja sekä vaatteeni että kasvoni ja käteni repeytyivät hajalle... Ilma oli tukahduttavaa, hiki virtasi kaikista huokosista, ja pian vartaloani vielä verhonneet flanellinriekaleet tuntuivat siltä kuin ne olisivat kastuneet kaatosateessa.”

Jo viikon kuluttua Stanleyn hevonen kaatui kuolleena maahan. Retkikunnan johtajaa oli varoitettu, etteivät hevoset selviä hengissä Afrikan sisäosissa, ja nyt hän sai todeta sen omin silmin. Stanley teki ratsulle ruumiinavauksen ja näki, että ”sisälmykset kuhisivat pitkiä, valkoisia matoja”.

Ruhon hän kaivoi maahan, mutta se hermostutti paikallisen päällikön, joka pian ilmaantui karavaanin leiriin vaatimaan lisää kangasta sen metrin lisäksi, jonka hän oli saanut Stanleylta maksuksi siitä hyvästä, että karavaani sai kulkea heimon mailla.

Kuinka monta taistelukelpoista miestä sinulla on?” Stanley kysyi vihaisena.

”Ei yhtään”, päällikkö vastasi.

”Ohoh! Luulin, että sinulla on ehkä tuhat miestä, kun uskallat vaatia suurta sakkoa kuolleen hevosen hautaamisesta vahvalta valkoiselta mieheltä, jolla on paljon aseita ja sotilaita... En kysy keneltäkään lupaa tehdä, mikä on oikein.”

Kukaan ei voisi huijata Stanleya, koska hän tiesi, että jos hän haluaisi löytää Livingstonen, hän ei voisi tuhlailla arvolastiaan. Päällikkö taipui, ja Stanley oli osoittanut jämäkkyytensä ja rohkeutensa alkuasukaskantajilleen ja arabiapureilleen.

Hänen oli kuitenkin jatkuvasti vahdittava miehiä, jotka etenkin aamuisin olivat niin velttoja, että Stanleyn oli herätettävä heidät hakkaamalla metallilevyä rautakauhalla. Silloin tällöin tarvittiin myös piiskansivallusta, jos alaiset hidastelivat käskyjen noudattamisessa.

Huhtikuu oli kuluttava. Viidakon piikkikasvit kohosivat kuin muuri, ja oksat tarttuivat jatkuvasti aasien kantamuksiin ja repivät ne maahan.

”Meidän täytyi pysähtyä usein, ja miehet alkoivat lannistua”, kirjoitti Stanley, joka joutui yhä uudelleen jättämään ponnistuksiin ja kuumuuteen kuolleita juhtia jälkeensä viidakkoon.

Monet kantajat häipyivät peläten, että pitkä marssi maksaisi heidän henkensä. Vaikka Stanley kaipasikin ”nojatuolia Madridissa” – asuinkaupungissaan – hän ei kuitenkaan harkinnut hetkeäkään antavansa periksi. Amerikkalaista ajoi eteenpäin tahto ratkaista Livingstonen arvoitus.

Sairaus jarrutti matkantekoa

Stanleyn edetessä hitaasti Afrikan uumeniin hänen ajatuksensa pyörivät tohtori Livingstonessa. Oliko iäkäs britti ollut jo liian vanha matkustelemaan vaativalla mantereella?

Moni oli kysynyt samaa, mutta vaikka lääkäri oli matkaan lähtiessään vuonna 1866 jo 53-vuotias, hän oli tavallisia eurooppalaisia tottuneempi raskaaseen elämään Afrikan saunassa.

Olihan hän viettänyt puolet elämästään mantereella ja selviytynyt matkasta toisensa jälkeen, vaikka lukuisat hänen matkaseuralaisistaan olivat romahtaneet kuumuudesta ja rasituksesta. Livingstone oli myös tottunut käsittelemään paikallisia päälliköitä ja haastavia arabeja, jotka olivat asettuneet hallitsemaan Afrikan sisäosia.

Suurin huoli Livingstonen kohtaloa pohdittaessa koski siten pikemminkin varusteita. Tohtorilta saattaisivat loppua kankaat ja helmet, joita tarvittiin tavaroiden ostamiseen ja palkkojen maksamiseen.

Stanley oli kohdannut Bagamoyossa ”Livingstone-karavaanin”, jonka Britannian konsuli Sansibarissa oli lähettänyt matkaan 1. marraskuuta 1871 mukanaan 35 pakettia kadonneelle lääkärille.

Stanley ihmetteli, että briteillä oli kestänyt niin pitkään lähettää apua, mutta Bagamoyossa hän tajusi myös, että Livingstone-karavaanin seitsemän miestä, joista neljä oli orjia, tuskin löytäisi Livingstonea ennen Stanleyä ja Heraldin retkikuntaa, koska se oli jo tuhlannut sata päivää rannikkokaupungissa ottamatta askeltakaan viidakossa.

”En ole koskaan käsittänyt, mitä muuta nuo ihmiset tekivät kuin elivät humussa ja sumussa viipyessään Bagamoyossa”, Stanley kertoi myöhemmin. Hän oli järkyttynyt siitä, ettei ryhmä välittänyt vähääkään ”piittaamattomuutensa seurauksista”.

Periaatteessa Livingstone saattoi olla jo kuollut ja mahdoton löytää. Jo vuonna 1868 kaksi paennutta kantajaa oli saapunut rannikolle Bagamoyoon ja kertonut tohtorin kuolleen.

Koska kaksikko oli kuitenkin karannut Livingstonen retkikunnasta, väite britin kuolemasta oli lähes ainoa kelvollinen tekosyy, jolla he saattoivat selittää äkillistä ilmestymistään Bagamoyoon. Stanley ei siis suhtautunut tietoon kovin vakavasti vaan toivoi yhä kiihkeästi löytävänsä Livingstonen elossa.

Mutta kun Stanley alkoi kuukausien vieriessä tuntea matkan rasitukset selvästi omassa elimistössään, hänenkin epäilykset saivat myös hänet valtaansa, sillä elämä Afrikan sisäosissa osoittautui armottomaksi. Toukokuussa hän oli ensimmäistä kertaa sairastunut pelättyyn malariaan, joka heikensi hänet päiväkausiksi, vaikka kiniini hieman helpottikin oloa.

Vitsaus palasi ajoittain ja sai toimittajan niin heikoksi, ettei hän jaksanut muuta kuin maata kuumehoureissa. Myös punatauti oli vakituinen matkakumppani trooppisilla alueilla.

Tilanne oli kuitenkin pahin kantajilla, jotka eivät istuneet aasien selässä vaan joutuivat koko ajan raatamaan kuumeen ja taudin runnellessa heitä. Etenkin isorokko kaatoi alkuasukkaita, jotka oli jätettävä matkan varrelle.

”Karavaanin on jatkettava, ja voi sitä raukkaa, joka jää jälkeen, sillä hän kuolee nälkään ja janoon”, Stanley totesi sairastuneista tylysti. Tutkimusretken johtaja oli myös seota arabialaisten kauppiaiden takia, joita oli asettunut Afrikan sydämeen ansaitsemaan norsunluulla ja orjilla.

He vaativat paaleittain kangasta kulkumaksuksi päätähuimaavia hintoja tarvikkeista. Stanleyn oli neuvoteltava kiivaasti, jotta häneltä ei viety kaikkia arvotavaroita, joiden avulla hän yritti päästä Livingstonen luo.

Vuonna 1871 Stanleyn retkikunta saapui viimein Unyanyembeen, lähes tuhannen kilometrin päähän Bagamoyosta länteen. Nykyisen Tansaniaan kuuluva alue oli suosittu pysähdyspaikka Livingstonen ja Stanleyn lailla Afrikan sydämeen pyrkiville matkaajille.

Unyanyembessä Stanleyä odotti sekä hyvä että huono uutinen. Hyvän kertoi kolme vuotta aiemmin Livingstonen tavannut arabi. Tohtori oli ”ollut matkalla Nyasajärveltä Tanganjikalle samaan aikaan, kun hänen uskottiin kuolleen murhattuna”. Tohtori siis saattoi olla elossa ja oleskella odotetusti Tanganjikajärven lähistöllä.

Huono uutinen oli se, että matka Tanganjikaan 500 kilometrin päähän Unyanyembesta länteen oli hyvin vaarallinen, koska reitin alkupäässä oli puhjennut sota alkuasukaspäällikön ja arabisulttaanin välillä. Arabit varoittivat Stanleya jatkamasta matkaa, mutta 20. syyskuuta hän oli odottanut tarpeeksi.

Äskettäin kokemastaan kuumekohtauksesta huolimatta Stanley halusi lähteä eteenpäin. ”Olen vannonut, etten lakkaa etsimästä Livingstonea, ennen kuin löydän hänet tai hänen ruumiinsa. Vain kuolema voi estää minua... Sisimmässäni ääni, ehkä liiallinen itseluottamus, ehkä sammumaton toivo, vakuuttaa minun löytävän hänet. LÖYDÄN HÄNET!” Stanley kirjoitti päiväkirjaansa ennen kuin jatkoi matkaansa kohti Afrikan sydäntä.

Stanleyn karavaani, joka lähti kohti Tanganjikaa 20. syyskuuta 1871, koostui 54 miehestä toimittajan itsensä lisäksi. Aasien selkään oli pakattu 3 650 metriä kangasta, kuusi säkillistä helmiä, paljon ammuksia, teltta, vuode, lääkelaatikko, sekstantti, kirjoja, teetä, kahvia, sokeria, jauhoja ja ruoanlaittovälineitä – ja Stanleyn henkilökohtainen kylpyamme.

Alkuasukkaat olivat nähneet valkoisen miehen

Alussa seurueen oli hiivittävä eteenpäin, jotta se ei herättänyt alkuasukassotureiden huomiota, ja kuin ihmeen kautta se onnistui välttämään yhteenoton. Toisaalta Stanley sairastui pahoin malariaan syyskuun lopulla, ja hän kärsi vilunväristyksistä, kivuista kaikkialla vartalossa ja harhoista.

”Millaisille kärsimyksille matkalainen Afrikassa altistuukaan! Eikä niihin ole lievitystä!” Stanley raapusti palattuaan taas tolkkuihinsa.

Matka eteni vaikeakulkuisessa maastossa, jossa nyt tuli vastaan myös syviä ja jyrkkiä kuiluja ja paljaita kallioita. Alueen päälliköt vaativat lisäksi melkoisia maksuja kulkuluvista. Eräänä päivänä, kun kantajat ja muut matkaseurueen jäsenet olivat tavallistakin ”vaitonaisempia ja apeampia”, koska ”kangasvarastomme olivat huvenneet merkittävästi”, Stanley kirjoitti, että ”Livingstone tuntui hetkittäin olevan kauempana kuin koskaan”.

Marraskuun 3. päivänä Stanleyn mieli kuitenkin kirkastui suuresti, kun Heraldin retkikunnan nyt enää noin 25 osallistujaa törmäsivät karavaaniin, jossa oli noin 80 waguhhaa, Tanganjikan lounaispuolella asuvan heimon jäsentä.

Alkuasukkaat tulivat Ujijista, ja heillä oli hätkähdyttäviä uutisia: he olivat äskettäin nähneet valkoisen miehen kylässä Tanganjikajärven koillispuolella.

”Valkoisen miehen? Millaiset vaatteet hänellä oli?” kysyi Stanleyn tulkki uteliaana.

”Kuin tuolla herralla”, waguhhat vastasivat ja osoittivat Stanleya ja tämän vaatteita.

”Oliko hän nuori vai vanha?”

”Vanha. Valkoinen parta. Ja hän oli sairas.”

”Ihanko totta? Ja hän on siis nyt Ujijissa?”

”Kyllä, tapasimme hänet siellä kahdeksan päivää sitten”, waguhhat vastasivat.

Stanley ei ollut pysyä nahoissaan. Tohtori Livingstonen katoamisen arvoitus oli nyt lähempänä ratkaisua kuin koskaan.

”Bagamoyosta lähdöstämme on nyt 236 päivää ja Unyanyembestä lähdöstämme 51 päivää. Olemme matkalla kohti Ujijia lounaaseen. Kuuden tunnin marssi”, Stanley kirjoitti aamulla 10. marraskuuta 1871 ja lisäsi, että ”tämä on ihmeellinen aamu”.

Iloinen odotus valtasi tutkimusretken johtajan, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään muutaman tunnin kuluttua Tanganjikajärven veden häämöttävän kaukana ”kuin hopeinen hohde puiden välissä”.

”Ottakaa lippu esiin ja ladatkaa kiväärit! Yksi, kaksi, kolme, tulta!” Stanley käski, kun karavaani varhain iltapäivällä saapui Ujijin laidalle ja ilmoitti tulostaan ampumalla lähes 50 laukausta.

Alkuasukkaat huusivat ”tervetuloa” omalla kielellään hyöriessään uteliaina heidän ympärillään.

”Hyvää huomenta, sir!” huudahti musta mies yhtäkkiä englanniksi, kun Stanley ryhmineen oli muutaman sadan metrin päässä kylästä.

”Kuka kumma sinä oikein olet?” yhdysvaltalainen kysyi turbaanipäiseltä muukalaiselta.

”Olen Susi, tohtori Livingstonen palvelija.”

”Onko tohtori Livingstone täällä? Tässä kylässä?”

”On kyllä, sir. Tulen juuri hänen luotaan”, palvelija kertoi ja kipaisi kertomaan tulijoista isännälleen.

Stanleyn sydän jyskytti, kun yksi hänen arabiapureistaan huusi näkevänsä ”vanhan miehen”. Stanleyn teki mieli rynnätä syleilemään lääkäriä, mutta koska Livingstone oli britti, toimittaja pelkäsi, että tämä voisi suhtautua syleilyyn torjuvasti.

Stanley oli kuullut Britannian konsulilta Sansibarissa, että tohtori oli hieman omalaatuinen eikä ehkä edes halunnut tulla löydetyksi.

Tarinan mukaan Stanley lausui tällöin kuuluisat sanat ”Tohtori Livingstone, otaksun”, mutta lausahdus lienee keksitty. Stanleyn päiväkirjassa kohtaaminen jatkui sanoilla: ”Tohtori, kiitän Jumalaa, että Hän on sallinut minun tavata teidät.” Näin soperteli Stanley, joka oli kohteliaasti ottanut viidakkokypärän päästään.

”Olen kiitollinen voidessani toivottaa teidät tervetulleeksi”, vastasi suopeasti nyt 58-vuotias britti, joka kutsui vieraansa pienen asumuksensa verannalle. Livingstone oli kaikkea muuta kuin varautunut.

”Koko maailma luuli teidän kuolleen”, Stanley kertoi ja ojensi innostuneena tohtorille säkillisen kirjeitä perheeltä ja tuttavilta. Hän oli raahannut mukanaan myös pullon Silleryn samppanjaa, jota kaadettiin kahteen hopeapikariin.

Miehet kilistivät lasejaan ja huuhtoivat pulppuavan juoman alas kurkustaan. Koko ajan Stanley tarkkaili vihdoin löytämäänsä Livingstonea:

”Jokainen hius hänen päässään ja haiven parrassaan, hänen uurteiset ja väsyneet kasvonsa antoivat minulle tiedon, jota olin kaivannut siitä asti, kun kuulin sanat: ”Etsikää Livingstone!”

Stanley oli raivannut tiensä Afrikan sydämeen ja löytänyt tärkeimmän vastauksen Livingstonen arvoitukseen – tohtori oli hengissä.

Livingstone oli haudan partaalla

Muun maailman ollessa huolissaan kadonneesta tohtorista päähenkilö itse ei ajatellut olevansa kadoksissa. Hän oli matkustanut Afrikkaan vuonna 1866 mukanaan 30 miestä, jotka olivat alkaneet pian ruoskia vetojuhtia hengiltä saadakseen Livingstonen kääntymään takaisin, koska he eivät itse uskaltaneet tunkeutua maanosan uumeniin.

Miehistön haluttomuus ei kuitenkaan pysäyttänyt tohtoria, joka jatkoi kohti Tanganjikajärveä, vaikka moni kantaja häipyi matkan varrella ja osa vei kaiken huipuksi Livingstonen lääkelaatikon mukanaan.

Britti pystytti huhtikuussa 1867 tukikohdan Tanganjikan itärannalle. Sieltä hän saattoi matkustaa paikkoihin, joista oletti löytävänsä Niilin lähteen.

Kevääseen 1869 mennessä tutkimusmatkailija oli saanut selville muun muassa, että Niili oli oletettua pidempi. Afrikan joki päihitti Mississippin, jota asiantuntijat olivat siihen asti pitäneet pidempänä.

Niili oli siten Livingstonen mukaan maailman pisin joki. Toisaalta Livingstone ei löytänyt minkäänlaisia todisteita Niilin alkulähteestä, ja vuodesta 1869 alkaen hänellä oli suuria vaikeuksia, koska hän ei voinut lähes puoleen vuoteen juuri lainkaan kävellä märkivien jalkahaavojen takia.

Uteliaisuus kuitenkin ajoi häntä kartoittamaan uusia jokiverkostoja ja järviä. Kerran retkellä Tanganjikan länsipuolella ponnistukset olivat kuitenkin liikaa Livingstonen apureille, jotka lopulta kieltäytyivät kulkemasta enää askeltakaan pidemmälle.

”Apurini olisivat hylänneet minut, ja minut olisi tapettu”, Livingstone kertoi Stanleylle. Livingstone ei siis ollut tuntenut kadonneensa Afrikan sisäosiin, mutta hän myönsi Stanleylle, että tämä oli tullut ”juuri oikeaan aikaan”. Tohtori oli kiitollinen Stanleylle ja päätoimittaja Bennettille etsinnöistä.

Kun Livingstone oli palannut Ujijiin lokakuussa 1871, hänen kangas- ja helmivarastonsa olivat kadonneet arabipalvelijoiden mukana. Ilman arvotavaraa lupien maksamiseen ja varusteiden ostamiseen oli lähes mahdotonta palata sivilisaation pariin elävänä.

Stanley oli ratkaissut arvoituksen Livingstonen katoamisesta mutta todennäköisesti siis myös pelastanut lääkärin hengen. Miesten välille kehittyi pian läheinen ystävyys, ja kun Livingstone oli ensin toipunut sairaudestaan, kaksikko tutki yhdessä Tanganjikajärven ja Ruzizijoen pohjoisosaa löytämättä kuitenkaan kaipaamiaan todisteita Niilin lähteestä.

Neljän kuukauden kuluttua Stanleyn oli lähdettävä kotiin, jotta hän voisi kertoa Livingstonen kohtalosta muulle maailmalle. Tohtori itse ei voinut palata.

”Lähtisin erittäin mielelläni kotiin ja näkisin lapseni vielä kerran, mutta en voi jättää aloittamaani työtä nyt, kun se on niin lähellä valmistua”, selitti Livingstone, joka arvioi olevansa ”kuuden tai seitsemän kuukauden päässä todellisen alkulähteen löytämisestä”.

Niinpä ystävykset hyvästelivät toisensa maaliskuussa 1872 Unyanyembessä, jossa Livingstone sai Stanleyn avulla hankittua uusia varusteita tutkimusretkensä viimeistä osuutta varten.

”Minun on sanottava, että vain harva olisi pystynyt siihen, mihin te – paljon paremmin kuin monet tuntemani kuuluisat tutkimusmatkailijat”, kuuluivat Livingstonen viimeiset sanat Stanleylle.

Stanleyn oli ”riuhtaistava itsensä liikkeelle”, ennen kuin hän joutui ”tunnekuohun valtaan”. ”Taru, jota olin jahdannut viidakon halki, osoittautui todeksi”, Stanley kirjoitti myöhemmin.

Saavuttuaan Bagamoyoon 53 päivää sen jälkeen, kun hän oli hyvästellyt Livingstonen, Stanley ilmoitti James Gordon Bennett Jr:lle, että tehtävä oli hoidettu. Päätoimittaja oli haltioissaan:

”Livingstonen löytäminen tekee sinusta yhtä kuuluisan kuin hän. Ota vastaan kiitokset minulta ja koko maailmalta”, Bennett sähkötti.

Brittieliitti ei ollut yhtä ihastuksissaan. Kuningatar Viktoria tosin otti Eurooppaan palanneen Stanleyn vastaan kiittääkseen häntä, mutta Kuninkaallista maantieteellistä seuraa harmitti, että yhdysvaltalainen oli selvittänyt Livingstonen arvoituksen.

Stanleyn kirjoitettua kirjan Livingstonen etsinnöistä britit jopa kyseenalaistivat sen, että tämä ”mekastava ja röyhkeä jenkki” olisi todella matkustanut tuntemattoman viidakon halki ja ratkaissut jotain, mihin kukaan muu ei ollut kyennyt.

Livingstone ei koskaan ehtinyt itse kertoa tapaamisestaan Stanleyn kanssa. Tohtori kuoli 1. toukokuuta 1873 sairaana ja heikkona Afrikan sisäosissa 60 vuoden iässä. Palvelijat Susi ja Chumah poistivat häneltä sydämen ja sisäelimet ja antoivat ruumiin kuivua auringossa. Sitten he kantoivat isäntänsä ruumiin viidakon halki rannikolle, jotta lääkäri voitiin viedä laivalla kotiin Britanniaan.

Livingstone ei löytänyt Niilin lähdettä, mutta Stanley onnistui siinä. Hän oli päässyt niin Afrikan makuun, että hän vietti suuren osan 63-vuotisesta elämästään maanosassa, jota hän nimitti ”pimeäksi mantereeksi”.

Tutkittuaan tarkoin Tanganjika- ja Victorianjärven 1870-luvun puolivälissä hän totesi John Speken olleen oikeassa, kun brittiläinen tutkimusmatkailija oli vuonna 1862 väittänyt, että Niili lähti Victorianjärvestä.

Tätä tietoa Afrikasta – jonka tutkimiselle Livingstone oli uhrannut elämänsä – lääkäri ei ehtinyt kuulla ennen kuolemaansa. Stanleyn ansiosta koko maailma sai kuitenkin tietää tohtorin muista löydöistä. Yksi historian kohutuimmista katoamisista oli selvitetty.