Tappava cocktail murskasi naparetkeilijän
Vuonna 1845 kaksi runsailla muonavaroilla lastattua panssaroitua alusta lähti kohti Amerikan mantereen pohjoisrannikkoa tavoitteenaan löytää tarunhohtoinen luoteisväylä. Koko retkikunta hävisi lähes jäljettömiin. Lukuisat etsintäpartiot ja tutkijat ovat sittemmin yrittäneet selvittää kapteeni Franklinin tutkimusretken vaiheita.
HMS Investigator juuttui monien pelastusalusten tavoin avuttomana
arktisiin ahtojäihin eikä onnistunut löytämään kapteeni Franklinia saati
yhtäkään tämän 134 miehestä elossa.
Beecheynsaari, arktinen Kanada 1986: Professori Owen Beattie tarttui sormenpäillään varovasti siniseen kankaaseen, joka peitti ruumiin kasvot.
Kalvakka merimies oli maannut haudassaan jo yli sata vuotta, mutta ikiroudassa ruumis oli säilynyt erinomaisesti.
Professori Beattie aikoi ruumiin hius- ja kudosnäytteiden avulla lopultakin selvittää, mitä tapahtui brittikapteeni John Franklinille ja hänen retkikunnalleen, jotka katosivat jäljettömiin arktisessa pohjoisessa 1800-luvulla.
Matkaan suurin toivein
Lontoo, Britannia 1845: Lontoon satama raikui hurraa-huudoista, ja hienoja silinterihattuja ja pölyisiä lippalakkeja lensi ilmassa vieri vieressä.
Franklinin tutkimusretkikunnan kaksi kolmimastoalusta olivat 19. toukokuuta lähdössä odotetulle matkalleen. Britannian uudet sankarit tekisivät sen, mihin kukaan ei ollut aiemmin pystynyt: kyntäisivät aluksillaan Amerikan mantereen pohjoispuolen tuntemattomia, jäisiä ulapoita ja löytäisivät meritien Aasiaan.
Jos luoteisväylä yleensä oli olemassa, Franklin löytäisi sen. Koskaan aiemmin matkaan ei ollut lähetetty niin hyvin valmisteltua ja varusteltua retkikuntaa. Alukset HMS Erebus ja HMS Terror olivat vankkoja ja nykyaikaisia.
Laivojen nimien synkkä kaiku – ”erebus” tarkoittaa pimeyttä ja ”terror” kauhua – ei häirinnyt juhlatunnelmaa. Kumpikin alus oli entinen sotalaiva ja rakennettu vankaksi kestämään tonnien painoisten kanuunoiden aiheuttamat tärähdykset.
Edessä olevaa matkaa varten niitä oli vielä vahvistettu lankuilla ja tuumanpaksuisella rautapanssarilla jään varalta. Aluksissa oli höyrykoneet ja uutuutena potkurit, jotka voitiin vetää rungon sisään turvaan kaiken murskaavilta jäämassoilta.
Ruokahuolto perustui säilykkeisiin
Koska tiedettiin, että Amerikan pohjoispuolella lämpötila saattoi laskea jopa 40 pakkasasteeseen, sekä päällystön hytit että miehistön makuutilat olivat lämmitettävät.
Siltä varalta, että vesivarastot loppuisivat, aluksessa oli laitteet juomaveden suodattamista varten. Muonaa oli mukana niin paljon, että sillä olisi pystynyt ruokkimaan 129 miestä kolmen vuoden ajan.
Suuri osa muonavaroista oli säilykkeitä. Uuden teollisen keksinnön ansiosta ruoka saatiin säilymään lähes loputtomiin erilaisissa olosuhteissa.
Mukana oli lähes 8 000 purkkia säilykelihaa, -keittoja ja -vihanneksia, jotka tarjosivat pitkällä matkalla tervetullutta vaihtelua tavanomaisille suolalihalle, kuivatuille herneille ja laivakorpuille.
Lisäksi laivalla oli runsaasti nautintoaineita, kuten teetä, viiniä ja sikareita, sekä ajanvietteeksi kokonainen kirjasto, jossa oli niin Raamattuja kuin viihdyttäviä lehtiä. Neptunus-nimisen koiran ja kesyn apinan tehtävänä oli pitää miehille seuraa ja hauskuuttaa näitä.
Tutkimusmatkan varsinainen valttikortti oli kuitenkin sen johtaja, sir John Franklin. Tämä oli hänen kolmas retkensä napaseuduille.
Tunnettu ja ihailtu oli hänen dramaattinen vaelluksensa Kanadassa yli tundran, jossa hän nälkäkuolemalta välttyäkseen oli syönyt saappaitaan.
Franklin oli myös palvellut kuninkaallisessa laivastossa ja taistellut yhdessä lordi Nelsonin kanssa Trafalgarissa ja Kööpenhaminassa. Jo Franklinin nimi herätti ihmisissä kunnioitusta ja luottamusta.
Matkan ensimmäisessä vaiheessa Terroria ja Erebusta saattoi huoltoalus, jolla oli lastinaan muun muassa kymmenen elävää härkää. Alus seurasi mukana aina Diskolahdelle Grönlannin länsirannikolle, jossa härät teurastettin ja liha siirrettiin emäaluksiin.
Kun saattolaiva lähti paluumatkalle, kapteenilla ja miehistöllä oli mahdollisuus lähettää sen mukana kirjeitä ja terveisiä kotiin läheisilleen. Kaikkien viesteissä kerrottiin toiveikkaasta mielialasta ja tyytyväisyydestä laivoilla vallitseviin olosuhteisiin.
Miesten vaatetus oli riittämätön napaseudun jäätävään kylmyyteen, ja haulikoilla pystyi
saalistamaan vain lintuja.
##
Illallinen jäävuoren varjossa
Heinäkuun lopulla Erebus ja Terror saapuivat Baffininlahdelle. Laivat ankkuroitiin jäävuoren viereen odottamaan suotuisia tuulia, jotka veisivät alukset Lancasterinsalmeen.
Kun näkyviin ilmestyi kaksi brittiläistä valaanpyyntialusta, kapteeni Franklin kutsui niiden miehistön illallisille. Mieliala oli hilpeä, ja Franklin vakuutti valaanpyytäjille purjehtivansa pian pitkin luoteisväylää. Hän vielä huomautti, että laivoilla olisi tarpeen tullen tarvikkeita seitsemäksi vuodeksi.
Seuraavana aamuna tuuli kääntyi, joten Terror ja Erebus nostivat ankkurinsa ja suuntasivat kohti tuntematonta jään ja lumen hallitsemaa maailmaa. Yksikään eurooppalainen ei enää koskaan nähnyt retkikuntaa hengissä.
Kaksi vuotta odottelua
Lontoossa kukaan ei aavistanut pahaa. Kaikki odottivat toki innokkaasti sitä päivää, kun Erebus ja Terror purjehtisivat kotisatamaan, mutta koska viestintä oli tuohon aikaan hidasta, ei ketään ihmetyttänyt, miksi retkikunnasta ei kuulunut mitään.
Vasta kaksi vuotta retkikunnan lähdöstä lady Jane, Franklinin vaimo, pyysi laivaston ylintä johtoa lähettämään etsintäpartion. Uutisvainun saanut lehdistö tuki välittömästi pyyntöä.
Keväällä 1847 matkaan lähti kolme pelastusryhmää, kaksi laivoilla ja yksi maitse. Mieliala oli edelleen toiveikas. Laivojen päällystö oli laivastoupseereita, jotka tunsivat Franklinin ja tämän upseerit henkilökohtaisesti. He olivat innokkaita löytämään hädässä olevat kollegansa.
Franklinista ei kuitenkaan saatu havaintoakaan kesän kuluessa. Kun talven lähes ympärivuorokautinen pimeys alkoi, pelastusretkikunnat ampuivat hätäraketteja kahdesti päivässä.
Lisäksi ne ottivat kiinni kettuja ja varustivat ne metallikaulapannoin, joihin oli kaiverrettu tiedot pelastusalusten sijainnista. Kevään tultua etsintöjä jatkettiin reellä.
Etsintöjen ankaruutta miehistölle kuvaa se, että satojen kilometrien matkoilla vetojuhtina ei suinkaan käytetty koiria vaan retkikunnan merimiehiä.
Pelastusvene, reet ja varusteet painoivat noin 600 kiloa. Nälkiintyneille miehille
raskaan taakan raahaaminen läpi tiettömän maaston merkitsi varmaa kuolemaa.
Kristikunnan pyhä tehtävä
Etsinnät olivat kuitenkin tuloksettomia, ja kylmä, nääntymys ja sairaudet saivat retkikunnat palaamaan kotiin.
Vastaanotto kotimaassa oli hyytävä. Ketään ei kiinnostanut se, että myös moni etsijöistä oli menehtynyt keripukkiin.
”Emme voi saavuttaa tavoitettamme vain purjehtimalla jäätikölle ja palaamalla heti takaisin”, huomautti The Times -lehti pisteliäästi. Myöhemmin tutkijoille on selvinnyt, että arktinen talvi oli ankarimmillaan juuri 1800-luvun puolivälissä.
Franklinin kohtalon ruodinta alkoi saada valtavat mittasuhteet. ”Sitten keskiajan Pyhän Graalin maljan etsintöjen ei kristikuntaa ole mikään yhdistänyt niin lujasti kuin toivo saada sir John Franklin kotiin, elävänä tai kuolleena, siitä julmasta ja yksinäisestä kohtalosta, johon hän niin pelottomasti heittäytyi”, lehdessä kirjoitettiin.
Syytökset omiensa pulaan jättämisestä pakottivat amiraliteetin toimimaan. Vuonna 1850, viisi vuotta Franklinin retkikunnan lähdön jälkeen, laivasto lähetti kahdeksan alusta etsintäretkelle.
Lisäksi lady Franklinin aloitteesta tehtiin yksityisiä etsintäretkiä, ja hän sai jopa Yhdysvaltojen laivastoministeriön lähettämään yhden pelastusretkikunnan.
Lady Franklin lähetti lopulta itse retkikunnan kadonnutta miestään etsimään.
Ensimmäinen hautalöytö
Yhtä laivaston retkikuntaa johti William Penny, karaistunut valaanpyytäjä. Penny oli neuvonpidossa miehistönsä kanssa Beecheynsaarella Lancasterinsalmen länsipuolella, kun yksi miehistä riensi juosten paikalle.
”Hautoja, kapteeni Penny, täällä on hautoja!” hän huusi. Upseerit ja miehistö juoksivat ylös mäkeä ja seisahtuivat kolmen pienen maakummun eteen. Kummuilla oli hautakivet. ”John Torringtonin muistoksi.
Hän jätti tämän elämän 1. tammikuuta 1846 HMS Terrorilla 20 vuoden iässä”, luki yhdessä. Muissa haudoissa lepäsivät 25-vuotias John Hartnell ja 32-vuotias William Braine.
Etsintäretkikunnat pulassa
Pennyn aluksen lääkäri ei osannut selittää, miten niin nuoret miehet olivat saattaneet menehtyä vain muutama kuukausi aluksen lähdettyä Englannista.
Braine oli kuollut huhtikuussa pitkän ja pimeän talven jälkeen, joten hänen kuolinsyynsä oli todennäköisesti keripukki, mutta kahden muun kuolema oli arvoitus.
Saarelta löytyneet peitot, muutama narunpätkä, työkalut, eläinten luut ja valtava läjä tyhjiä säilykepurkkeja eivät valottaneet tapahtumia sen enempää.
Muut etsintäretkikunnat eivät olleet sen onnekkaampia, ja moni yritys päättyi itse asiassa katastrofiin.
Armottomassa kylmyydessä monet retkikunnan jäsenet menehtyivät, ja osa laivoista juuttui avuttomina jäihin. Lisäksi monet laivaston kunnianhimoisimmista ja häikäilemättömimmistä upseereista hakeutuivat etsintämatkoille vain hankkiakseen mainetta ja kunniaa.
Yksi heistä oli luutnantti Robert McClure, joka pyrki niin innokkaasti löytämään luoteisväylän ja Franklinin – tässä järjestyksessä – että asetti miehistönsä hengen lukuisia kertoja turhaan alttiiksi ruuan ja polttoaineen niukkuudesta välittämättä.
”Kynttilät ovat melkein lopussa, joten istumme pimeässä suurimman osan aikaa. Haluamme vain nukkua. Ulkoa kuuluu susien ulvontaa”, kirjoitti eräs merimies.
Beecheynsaari on haravoitu tarkasti aluksia etsittäessä. Nyt myös alueen muut saaret ja merenpohja tutkitaan tarkoin.
Ihmissyönti järkytti Englannissa
Lukuisten epäonnistuneiden etsintäretkien jälkeen amiraliteetti olisi mieluiten unohtanut Franklinin.
Lokakuussa 1854 yksi aikansa arvostetuimpia tutkimusmatkailijoita, John Rae, saapui Lontooseen. Rae oli taivaltanut lumikengillä yli tuhat kilometriä aiemmin tutkimattomilla arktisilla alueilla.
Nyt hänellä oli mielenkiintoista raportoitavaa. Rae oli kuullut eräältä inuitilta, että joukko kabloonoita (valkoisia) oli kuollut lähistöllä nälkään ”neljä talvea sitten” eli vuonna 1850. Miehillä oli ollut mukanaan reki ja vene, ja he olivat näyttäneet nälkiintyneiltä.
He olivat kertoneet inuiteille elekielellä, että heidän aluksensa oli murskaantunut jäihin ja että he olivat matkalla etelään.
Myöhemmin samana vuonna inuitit olivat löytäneet miehet kuolleina, ja he olivat näyttäneet Raelle esineitä, jotka saattoivat olla peräisin Terrorilta ja Erebukselta. Rae päätti raporttinsa järkyttävään paljastukseen:
”Tutkimusretki oli päättynyt kauhistuttavimpaan kohtaloon, mitä kuvitella saattaa... On todennäköistä, että maanmies-parkamme ovat joutuneet hädissään turvautumaan viimeiseen, kammottavaan vaihtoehtoon selviytyäkseen hengissä, kannibalismiin.”
Kannibalismi! Pelkkä sanakin järkytti. Aikana, jolloin lehdet kirjoittivat brittien olevan kansana korkeammalle kehittynyt kuin mikään muu sivilisaatio konsaan, ihmissyönti oli mahdottomuus. Niinpä Raen kertomus torjuttiin täysin silkkana mielikuvituksen tuotteena.
##
Jälkiä kadonneista
Brittihallitus oli käyttänyt etsintöihin jo yli 675 000 puntaa (nykyrahassa noin 53 miljoonaa euroa), kymmeniä etsijöitä oli kuollut ja kymmenen alusta oli kadonnut.
Hallitus oli valmis julistamaan Franklinin tutkimusmatkan jäsenet palveluksessa menehtyneiksi.
Lady Franklin ei ollut kuitenkaan vielä valmis antamaan periksi. Hän hankki rahoituksen alukselle, jolla hän 2. heinäkuuta 1857 lähetti matkaan kokeneen tutkimusmatkailijan Leopold McClintockin ja tämän lähimmän alaisen, luutnantti William Hobsonin.
Etsintäretkikunta teki läpimurron keväällä 1859 Kuningas Williamin saarella. Hobson, joka oli pahoin keripukin vaivaama ja kärsi lumisokeudesta, uskoi tuskin silmiään löydettyään suuren kivikasan.
Kun hän repi uloimmat kivet kasasta, esiin vieri tyhjä säilykepurkki. Purkissa oli brittilaivojen mukana ollut standardiviestilappu, jossa pyydettiin kuudella kielellä toimittamaan kirje Lontoon amiraliteettiin. Lappuun oli lisätty käsin: ”28. toukokuuta 1847. HMS Erebus
ja Terror talvehtivat jäissä 70°5' pohjoista leveyttä ja 98°23' läntistä pituutta talvehdittuaan 1845–46 Beecheynsaarella. Sir John Franklin johti tutkimusretkikuntaa. Kaikki on hyvin…”
Viesti oli ensimmäinen Franklinin retkikunnasta löydetty todiste, ja vaikka se oli vanha, sanat ”kaikki hyvin” herättivät toiveita. Helpottuneena Hobson luki eteenpäin. Uusi merkintä, joka oli päivätty 25. huhtikuuta 1848, kertoi, että Terror ja Erebus oli hylätty 22. huhtikuuta niiden oltua juuttuneina jäihin 12. syyskuuta 1846 lähtien.
Lopuksi viestissä mainittiin, että sir John Franklin oli kuollut 11. kesäkuuta 1847 ja että kaikkiaan retkikunnasta oli menehtynyt 9 upseeria ja 15 miehistön jäsentä.
Lapun oli allekirjoittanut kapteeni Crozier. Viimeinen merkintä oli: ”Huomenna, 26. päivä, lähdemme kohti Backs Fish Riveriä.”
Osa merimiehistä otti laivalta lähtiessään mukaansa säilykkeitä, joiden sisältöön oli sekoittunut lyijyä.
Kummallisia hätävarusteita
Hobson suuntasi välittömästi kohti Backs Fish Riveriä, vaikka pysyi keripukin vuoksi hädin tuskin jaloillaan.
Juuri kun Hobson oli antamassa määräyksen kääntyä takaisin, hän löysi reen, jossa oli pelastusvene.
Veneessä oli kaksi luurankoa ja Hobsonin mielestä omituisilta vaikuttaneita tarvikkeita. Epätoivoiselle pakoretkelle jään poikki Franklinin miehet olivat ottaneet mukaansa kirjoja, tohveleita, teetä, useita rasioita sikareita ja kilokaupalla suklaata. Lisäksi tavaroiden joukossa oli verhotanko. McClintock, joka tutki pelastusveneen myöhemmin, kuvaili sen sisältöä ”turhaksi painoksi, jolla oli vähän käyttöä ja jonka raahaaminen saattoi hyvinkin kuluttaa seurueen kaikki voimat”.
Kotona Englannissa McClintock ja Hobson saivat sankarin vastaanoton Franklinin kohtalon ratkaisemisesta. Heidät kutsuttiin kuningatar Viktorian asuntoon Isle of Wightille, missä he saivat kunnian esitellä tälle muun muassa Franklinin tutkimusretkeläisten oma-tekoisia häikäisylaseja.
Englannissa tutkimusretken kohtalo katsottiin selvitetyksi lopullisesti. Niin traagiselta ja turhalta kuin se saattoi kuulostaa, kapteeni Franklin miehistöineen oli menehtynyt keripukkiin, kuten niin monet muut merenkävijät ennen heitä. Asia oli loppuunkäsitelty.
Professori Beattie otti John Torringtonin ruumiista hius- ja kudosnäytteitä, jotka
viittasivat lyijymyrkytykseen.
Säilykepurkit suurennuslasin alle
”Hän näyttää siltä kuin olisi kuollut vasta vähän aikaa sitten”, ajatteli Albertan yliopiston professori Owen Beattie puolitoista vuosisataa myöhemmin seistessään kumartuneena haudan ylle Beecheynsaarella.
Ruumiin silmät olivat puoliavoinna, ja sen ilme oli levollinen.
Professori Beattie halusi selvittää Franklinin retkikunnan todellisen kuolinsyyn.
Hänen tutkimuskohteenaan olivat niiden kolmen miehen ruumiit, joiden hauta löydettiin alunperin jo vuonna 1850.
Beattie tiesi keripukin aiheuttaneen lukuisten merimiesten kuoleman, mutta sen aiheuttamia joukkokuolemia ei 1800-luvun naparetkillä juurikaan sattunut. Beattien epäilykset olivat alkaneet kohdistua yhä voimakkaammin laivojen mukana olleisiin säilykkeisiin.
Tutkimusretken alkaessa säilykemuona oli melko uusi keksintö, ja saadakseen luvatun erän ajoissa valmiiksi tehtailija oli ehkä nipistänyt sekä kypsymisajasta että lämpötilasta.
Tutkitut tyhjät purkit sisälsivät 90 prosenttia lyijyä ja 10 prosenttia tinaa. Tutkimuksissa selvisi, että purkkeja ei aina ollut suljettu riittävän tiiviisti ja lyijyjuotokset olivat päässeet vuotamaan ruuan joukkoon.
Ruumiiden luille tehdyt analyysit olivat osoittaneet kohonneita lyijypitoisuuksia. Koska 1800-luvun Englannissa lyijyä saattoi kertyä muutenkin helposti ihmisten elimistöön, vasta hius- ja kudosnäytteistä selviäisi, oliko lyijy tässä tapauksessa kertynyt vasta matkan aikana.
Alkuvuonna 1987 valmistuneet tutkimustulokset vahvistivat Beattien epäilykset. Tutkittujen miesten kehossa oli lyijyä 20 kertaa normaalia enemmän, ja lyijy oli kertynyt heidän elimistöönsä matkan aikana.
Lyijymyrkytys aiheuttaa ruokahaluttomuutta, ummetusta, laihtumista ja yleiskunnon heikkenemistä. Siksi miehet olivat kuolleet nälkiintymiseen, vaikka muonaa oli vielä ollut jäljellä. Lisäksi myrkytystila pahensi muita sairauksia, kuten keripukkia.
Sen aiheuttamat henkiset oireet, kuten ärtyisyys, unettomuus, väsymys ja vainoharhaisuus, tekivät elämän arktisissa oloissa vielä rankemmaksi kuin muuten.
Lyijymyrkytys ei todennäköisesti ollut ainoa syy Franklinin retkikunnan kohtaloon.
Varusteet, jotka sopivat ennemmin herrasmiesten kerholle kuin naparetkelle, sekä itsepintainen takertuminen brittiläisiin elämäntapoihin hinnalla millä hyvänsä tarjosivat retkikunnalle alunperinkin heikot lähtökohdat selviytyä arktisista haasteista.
Brittien mukavuudenhalu ja purkkiruoka oli osoittautunut tappavaksi yhdistelmäksi.
Lisäys: ****Joulukuussa 2016 kerrottiin uusista tutkimuksista, joiden perusteella lyijymyrkytys ei aiheuttanutkaan Franklin in tutkimusmatkan jäsenten kuolemia.