Roald Amundsen etsi Luoteisväylää

Löytöretkeilijät olivat yli 300 vuotta yrittäneet tuloksetta löytää pohjoista reittiä Euroopasta Aasiaan. Vuonna 1903 norjalainen napatutkija Roald Amundsen purjehti etsimään Kanadan pohjoispuolitse vievää Luoteisväylää, jonka etsintä oli vaatinut jo satoja ihmishenkiä.

Löytöretkeilijät olivat yli 300 vuotta yrittäneet tuloksetta löytää pohjoista reittiä Euroopasta Aasiaan. Vuonna 1903 norjalainen napatutkija Roald Amundsen purjehti etsimään Kanadan pohjoispuolitse vievää Luoteisväylää, jonka etsintä oli vaatinut jo satoja ihmishenkiä.

Frammuseet & Geographicus Rare Antique Maps

Pienen yksimastoisen Gjøa-laivan kannella raikui huuto: ”Laiva näkyvissä!”

Gjøa oli yli kahden vuoden ajan kyntänyt yksinään merta Kanadan pohjoispuolella etsiessään Luoteisväylää eli pohjoista merireittiä, jota lukemattomat löytöretkeilijät ja tutkimusmatkailijat olivat turhaan yrittäneet löytää. Koko tuona aikana Gjøan miehistö ei ollut kohdannut muita eurooppalaisia.

Gjøan koko miehistö kiiruhti kannelle ja tuijotti uteliaana lähestyvää yhdysvaltalaista valaanpyyntialusta Charles Hanssonia.

”Teidän täytyy olla joko norjalaisia tai hulluja!” Yhdysvaltalaiset valaanpyytäjät Amundsenin retkikunnalle norjalaisen tarinan mukaan

Oli lauantai-iltapäivä 26. elokuuta 1905, ja Parryn niemimaan – Amerikan mantereen pohjoisimman niemen – ja Banksinsaaren eteläkärjen, Nelson Headin, välinen salmi oli lähes jäätön.

Gjøan miehistö veti salkoon Norjan lipun, ja aluksen kapteeni Roald Amundsen ikuisti juhlahetken tunnelmat päiväkirjaansa: ”Luoteisväylä on valloitettu. Poikavuosieni unelma on käynyt toteen.”

Retkikunta lähti matkaan varkain

Roald Amundsen oli kiinnostunut tutkimusretkeilystä jo vuonna 1889, kun hän oli 17-vuotiaana lukenut maanmiehensä Fridtjof Nansenin hiihtoretkestä Grönlannin poikki. Matka jäätikön ylitse oli herättänyt aikanaan suurta huomiota, ja se oli synnyttänyt nuorukaisessa polttavan kiinnostuksen napaseutuja kohtaan.

Amundsenin nuorena poikana lukemat seikkailukertomukset vaikuttivat vahvasti hänen uravalintaansa.

© Nasjonalbiblioteket

5 urotekoa tekivät Roald Amundsenista sankarin

”Kuulin ensimmäistä kertaa syvällä sielussani kuiskauksen: ’Entäpä jos juuri sinä valloittaisit Luoteisväylän!’” Amundsen kirjoitti myöhemmin. Tutkimusretkeily sai kuitenkin odottaa, sillä Roald oli luvannut isälleen opiskella lääkäriksi – vaikka lääkärin ­ammatti ei häntä kiinnostanutkaan.

Amundsen alkoi tavoitella poikavuosiensa unelmaa vanhempiensa kuoltua: Hän lähti merille saamaan kokemusta, ja vähän myöhemmin hän jo hän osallistui toisena perämiehenä Belgica-aluksen retkikuntaan, joka talvehti Etelämantereella vuosina 1897–1899.

Belgican matkasta tuli painajainen. Osa retkikunnan 19 jäsenestä sairastui keripukkiin, ja Etelämantereen pitkä kaamos sai kaksi miestä menettämään järkensä. Amundsen kuitenkin imi matkasta kaiken mahdollisen opin ja muun muassa hiihti ­ensimmäisenä Etelämantereella.

Kotiin palattuaan Amundsen alkoi suunnitella ensimmäistä omaa tutkimusretkeään. Hän oli vakuuttunut, että ensimmäisenä ihmisenä tutkimattomalla seudulla käyminen ei ­yksistään riittänyt, vaan tutkimusretkellä piti olla myös tieteellistä merkitystä.

Gjøa vietti kaksi vuotta ankkurissa Kuningas Williamin saaren lahdessa. Nykyään lahden rannalla on 1  300 asukkaan Gjoa Havenin kylä.

© Frammuseet & Geographicus Rare Antique Maps

Vuosisadan vaihteessa tutkijoita askarrutti maapallon magneettisten napojen liikkuminen. Niinpä Amundsen matkusti Hampuriin saamaan opetusta Maan magnetismin johtavalta asiantuntijalta, professori Georg von Neumayerilta.

”Maapallon magneettisen pohjoisnavan tarkan sijainnin määrittäminen olisi tieteelle hyvin arvokas teko”, Neumayer totesi ja perehdytti Amundsenia magnetismin saloihin yli kuukauden ajan.

Amundsen osti perintörahoillaan vanhan sillinpyyntikutterin Gjøan ja varusti sen purjehtimaan Arktiksen hyisissä ­vesissä. Gjøa oli vain 70 jalan pituinen, mutta se riitti Amundsenille, sillä hän ­halusi pitää retkikuntansa pienenä.

”Maksoin koirista 13 kruunua kappaleelta. Lisäksi hankimme rekiä, piiskoja ja hihnoja”. Roald Amundsenin päiväkirjasta

Amundsenin perintörahat eivät kuitenkaan enää riittäneet retkikunnan varustamiseen, ja hän joutui lainaamaan rahaa varusteisiin ja miehistön palkkaamiseen. Hän lupasi maksaa lainat ­takaisin, kunhan tutkimusretki olisi ohi. Kun matkaanlähtö sitten viivästyi, lainan­antajat uhkasivat takavarikoida Gjøan ­rahojensa pantiksi.

  1. kesäkuuta 1903 Gjøa lähti Kristia­nian eli nykyisen Oslon satamasta yön hämärissä. Laiturilla ei näkynyt omaisia saat­ta­massa retkikuntaa matkaan, sillä Amundsen ei ollut kertonut lähdöstä ­kenellekään. Suuri tutkimusretki alkoi pakomatkana, ja Amundsen tunsi olevansa turvassa vasta, kun Gjøa oli päässyt kansainvälisille vesille. Sen kunniaksi hän kaivoi esiin rommipullon:

”No niin pojat, nyt taidamme olla turvassa velkojilta. Tästä eteenpäin riittää, että kaikki hoitavat velvollisuutensa. Skål ja onnea matkaan!”

Miehistö oli kokenut ja pätevä

Amundsenin retkikuntaan kuului hänen lisäkseen kuusi miestä. Peder Ristvedt oli ollut Amundsenin kersanttina sotaväessä; Helmer Hanssen oli taitava metsästäjä, joka tiesi kaiken jäissä purjehtimisesta; Anton Lund oli purjehtinut 12-vuotiaasta asti; ja Gustav Juel oli viettänyt kuusi viikkoa Saksassa opiskellen Maan magneettikentän mittaamista.

© Shutterstock & Geographicus Rare Antique Maps

Muut retkikunnat epäonnistuivat

1497: Kanadan-kävijä

Venetsialainen merenkulkija ­Giovanni Caboto saapui Newfoundlandiin, jota hän luuli Aasiaksi. ­Luoteisväylän etsintä alkoi.

1536: Montréal sai nimensä

Ranskalainen Jacques Cartier kartoitti St. Lawrence -jokea ja nimesi pienen intiaanikylän Montréaliksi.

1576: Tuomisina katinkultaa

Englantilainen Martin ­Frobisher löysi lahden, joka sai hänen nimensä. Hänen sieltä löytämänsä ”kulta” osoittautui rikkikiisuksi.

1585: Englantilaista sisua

Kapteeni John Davis etsi luoteista meritietä kolme vuotta ja tutki muun muassa Baffininsaarta.

1609: Kapina laivalla

Hollantilaiset kauppiaat palkkasivat kapteeni Henry Hudsonin etsi­mään oikotietä Kiinaan, mutta hän löysikin saaren, joka tunnetaan nykyään nimellä Manhattan. Kaksi vuotta myöhemmin Hudson lähti taas matkaan. Hänen miehistönsä kapinoi ja jätti hänet ajelehtimaan jollassa, ja Hudson katosi.

1619: Tanskalainen draama

Kapteeni Jens Munkin johtama tanskalainen retkikunta jäi talveksi Hudsoninlahteen, ja 64 miehestä 61 kuoli keripukkiin. Riutunut Munk pääsi elävänä Tanskaan.

1728: Bering löysi salmen

Venäjän tsaarin palveluksessa oleva tanskalainen meriupseeri Vitus Bering löysi Siperiaa ja Alaskaa erottavan salmen. Hän kuoli keripukkiin vuonna 1741.

1772: Jalan Jäämerelle

Brittiläinen turkiskauppias Samuel ­Hearne taittoi 18 kuukaudessa 8  000 ­kilometrin matkan Hudsoninlahden ­länsipuolella ja kulki ensimmäisenä eurooppalaisena Jäämerelle jalan.

1776: Onnistuminen oli lähellä

Maineikas brittikapteeni James Cook lähti kolmannelle tutkimusmatkalleen tavoittelemaan Luoteisväylän löytäjälle luvattua 20  000 punnan palkkiota. Matka päättyi kuitenkin ahtojäihin.

1829: Neljä talvea Arktiksella

Britti James Clark Ross vietti neljä ­talvea Boothian niemimaalla. Vuonna 1831 hän saavutti ensimmäisenä eurooppalaisena magneettisen pohjoisnavan.

1845: Franklinin tragedia

Brittikapteeni John Franklinin kolman­teen retkikuntaan kuului kaksi laivaa, Terror ja Erebus, ja 134 miestä. Retkikunta talvehti Beecheynsaarella ja ­jatkoi keväällä matkaansa Kuningas Williamin saarelle. Siellä laivat juuttuivat jäihin, ja 18 kuukauden kuluttua miehet päättivät lähteä etelään jalan.

1848: Apu tuli liian myöhään

Franklinin retkikunnan kohtalo herätti Britanniassa suurta huolta. Vuodesta 1848 alkaen Franklinin ja hänen mies­tensä löytämiseksi järjestettiin useita pelastusoperaatioita, joissa kuoli vielä enemmän ihmishenkiä kuin Franklinin tutkimusmatkalla. Pelastusretkikunnat kuitenkin kartoittivat ansiokkaasti ­Kanadan pohjoisia alueita. Franklinin retkikunnan laivojen hylyt ­löydettiin vasta vuosina 2014 ja 2016.

1854: Väylä jäi yhä löytämättä

Skotlantilainen seikkailija John Rae teki kolme tutkimusretkeä Pohjois-Kanadan jääerämaahan ja kartoitti Pohjois-Amerikan viimeisetkin tutkimattomat alueet. Luoteisväylä jäi häneltäkin kuitenkin valloittamatta.

Herkullisista ruuistaan tunnettu Adolf Henrik Lindstrøm oli ollut kokkina myös ­aiemmalla norjalaisella tutkimusmatkalla, ja retkikunnan seitsemäs jäsen oli tanskalainen meriupseeri Godfred Hansen, joka oli ottanut virkavapaata laivastosta voidakseen toimia Gjøan perämiehenä.

Kaikki seitsemän miestä olivat taitavia merimiehiä ja oman alansa osaajia. Amundsen kunnioitti miehistönsä asiantuntemusta ja eikä pyrkinyt ohjailemaan heitä liikaa: ”Olin päättänyt noudattaa ­vapaaehtoisuutta mahdollisimman pitkälle. Siten kaikki miehistön jäsenet voisivat tuntea olevansa oman itsensä herroja.”

Nyt seitsikolla oli edessään koettelemus, joka oli 300 vuoden aikana vaatinut satojen urheiden miesten hengen.

Laivasta tuli koiratarha

Gjøa ylitti Pohjois-Atlantin ja kiersi Grönlannin eteläkärjen, Kap Farvelin, ongelmitta. Sieltä matka jatkui Grönlannin länsirannikkoa pitkin pohjoiseen kohti Godhavnin kaupunkia, jossa Amundsen lastasi laivaan ­varusteita ja vetokoiria.

”Maksoin koirista 13 kruunua kappaleelta. Lisäksi hankimme rekiä, piiskoja ja hihnoja”, Amundsen kirjoitti päiväkirjaansa 31. heinäkuuta 1903.

Gjøa jäi San Franciscoon ja palasi Osloon vasta 66 vuotta tutkimusretken jälkeen. Nykyään se on esillä Oslon Fram-museossa.

© www.destinationsjourney.com

Godhavnista Gjøan matka jatkui pienelle kallioiselle Dalrymple Rockille, jonne skotlantilaiset valaanpyytäjät olivat sovitusti jättäneet runsaasti varusteita. Sankka sumu ja jäälautat hidastivat lastaamista, ja Gjøan miehistö sai raataa hiki päässä, ennen kuin 105 laatikollista muonaa, varusteita ja muun muassa koirien ruuaksi tarkoitettua pemmikaania oli saatu kuljetettua laivaan.

Lopulta täyteen lastattu Gjøa suuntasi länteen kohti Lancasterinsalmea – ja Luoteisväylää.

Gjøa poikkesi Beecheynsaarella, jolla Franklinin retkikunnan talvehtimisen jäljet olivat yhä nähtävissä. John Franklin ja hänen laivansa Terror ja Erebus olivat viettäneet saarella talven, ennen kuin retkikunta oli vuonna 1846 jatkanut matkaansa kohti tuhoaan.

Amundsenille Franklinin talvehtimispaikka oli naparetkeilyn pyhäkkö. Hän vietti koko illan kunnioittavan hiljaisuuden vallassa pohdiskellen Franklinin ja tämän kovaonnisen retki­kunnan kohtaloa.

Koiravaljakolla ajamisen oppiminen kesti viikkoja.

© Frammuseet

Hänellä oli kaikkia edeltä­jiään paremmat edel­lytykset onnistua, sillä hänellä oli käytös­sään ­aiempien retkikuntien Luoteisväylän alueesta laatimat kartat.

Franklinin Beecheynsaarelle jättämien tavaroiden joukosta Amundsen löysi rautaa, kengänpohjanahkaa ja tonnin hiiltä, joille retkikunnalla oli käyttöä matkan ­aikana. Löydöt lastattiin Gjøaan, ja retkikunta jatkoi matkaansa.

Epäonni iski kaksi kertaa peräkkäin

Amundsen olisi voinut jatkaa matkaansa kohti länttä ja purjehtia lähes jäättömän Luoteisväylän läpi ennätysajassa, mutta matkan tieteellisten tavoi­t­­teiden vuoksi retkikunnan oli talvehdittava reitin varrella. Pysyäkseen mahdollisimman lähellä magneettista pohjoisnapaa Amundsen ohjasi nyt Gjøan kohti etelää vesille, joilla Franklin oli kohdannut loppunsa.

Alkuun kaikki sujui aivan suunnitelmien mukaan, ja 27. elokuuta Amundsen kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olemme edenneet kohti etelää vuoroin sumussa, kirkkaassa säässä, leudossa tuulessa ja tyve­nessä. Meri on täynnä pieniä jäälohkareita, hädin tuskin jalkapallon kokoisia, mutta niistä ei ole meille vaaraa. Pääsemmekö todellakin läpi näin helposti?”

Kolme päivää myöhemmin, 30. elokuuta epäonni kuitenkin iski, kun Gjøa osui matalikolle ja juuttui kiinni:

”Kello 11 heräsin rajuun tärähdykseen ja ryntäsin kannelle. Olimme juuttuneet pohjaan vähän matkan päässä ­matalasta saaresta, jonka totesimme myöhemmin kuuluvan Beaufortinsaariin.”

Gjøan moottorin voima ei riittänyt ­irrottamaan laivaa. Niinpä miehet heittivät osan lastista yli laidan ja nostivat kaikki purjeet, jotta tuuli riuhtaisisi laivan irti. Päätös oli uhkarohkea, mutta masto kesti ja Gjøa irtosi matalikolta. Seuraava takaisku koettiin jo seuraavana päivänä:

Kuningas Williamin saarella asuvat netsilik-heimon inuitit olivat Kanadan syrjäisimpiä asukkaita.

© Frammuseet

”Kun olin illalla kirjaamassa päivän tapahtumia päiväkirjaani, kuulin hätääntyneitä huutoja. Ryntäsin ylös ja näin, miten konehuoneesta löi lieskoja ja tuprusi sankkaa mustaa savua.”

Gjøan moottorin vieressä oli polttoainesäiliöitä, joissa oli 10  000 litraa pet­rolia kussakin. Jos polttoaine syttyisi palamaan, laiva tuhoutuisi ja retkikunta olisi kuoleman oma. Miehet pysyivät kuitenkin rauhallisina ja syytivät konehuoneeseen niin paljon vettä, että tulipalo lopulta sammui. Täpärän pelastumisen jälkeen Amundsen määräsi, ettei kukaan saanut sytyttää tulta konehuoneessa.

Talvi maailman laidalla

Amundsen oli varautunut viettämään arktisella alueella kaksi talvea. Magneettiset tutkimukset olivat retkikunnan tärkein tehtävä, mutta Amundsen halusi myös hankkia käytännön tietoa selviytymisestä napaseuduilla, sillä siitä olisi hyötyä hänen kaavailemillaan tulevilla tutkimusretkillä.

  1. syyskuuta 1903 Gjøa ankkuroitui pieneen Kuningas Williamin saaren lahteen. Saarella oli useita jokia, ja siellä oli tarjolla runsaasti riistaa, kuten poroja, hanhia ja metsäkanalintuja. Inuittien leirien jäännökset osoittivat lahdenpohjukan olevan hyvä leiripaikka.

”Päätin, että jäisimme lahteen talveksi. Parempaa paikkaa emme olisi voineet löytää”, Amundsen kirjoitti.

Amundsen keräsi jatkuvasti tietoa napaseuduilla selviy­tymistä varten. Ensimmäisellä Etelämantereenmatkallaan (Belgica, 1896–99) hän oppi, että suurilla retkikunnilla saattoi olla ­ongelmia ruuan ja mieli­alan suhteen.

Gjøahavnissa hän tutustui inuittien elin­tapoihin ja sai oppia etelänavan valloitusta varten.

© Shutterstock

Lämpimät vaatteet

Inuittien turkikset toimivat napaseuduilla paremmin kuin eurooppalaisten vaatteet. Turkis on kevyttä ja mukavaa yllä, se puhdistuu itsestään ja on aina lämmintä. Heinällä täytetyt poron­nah­ka­sukat ­pitävät jalat aina ­lämpi­minä.

© Shutterstock

Lämmin iglu

Teltasta ei ollut iloa, kun lämpötila laski –40 asteeseen: Teltassa oli kylmää ja kosteaa, ja tuuli puhalsi sen läpi. Iglu sen sijaan pysyi lämpimänä. Inuitit opettivat Amundsenin ja hänen toverinsa rakentamaan suojaisan lumi­majan.

© Shutterstock

Ruoka

Säilyketölkit ­ruos­tuivat helposti, eikä säilykeruoka sisältänyt riittävästi energiaa ja vitamiineja. Tämän Amundsen oppi Belgican tutkimusretkellä. Tuore kala ja hylkeen­liha sen sijaan pitivät keripukin ja muut puutostaudit loitolla.

© Shutterstock

Koirat tekivät työt

Inuiteil­ta Amundsen oppi, että viuhkan muotoon valjastetut koirat vetävät tehok­kaammin kuin jonovaljakko. Lisäksi koirat olivat tyytyväisempiä ja työhaluisempia, jos niiden edellä kulki ihminen. Reen jalakset taas ­luistivat lumella paremmin, jos ­niiden pinnalle oli jäädytetty ohut jääkerros.

Retkikunta nimesi lahden Gjøahavniksi eli ”Gjøan satamaksi”, ja miehet alkoivat rakentaa sen rannalle mökkejä, varastoaittoja sekä ”Uranienborgiksi” ­nimeämäänsä observatoriota tähtitieteellisiä havaintoja varten. Lämpötila laski tasaisesti talven lähestyessä, ja Amundsen ­tovereineen alkoi kerätä ruokavarastoja talvea varten.

Pelkästään lokakuussa he ampuivat 90 poroa. Lihaa tarvittiin paljon, sillä poro­tokat liikkuivat talveksi kohti etelää sitä mukaa, kun maa peittyi lumeen. Napaseudulla selviytyminen edellytti kuitenkin muitakin taitoja kuin ruuan hankkimista ja varastointia.

  1. lokakuuta Amundsen kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ammuimme yhdeksän poroa, joiden joukossa oli kaksi komeaa hirvasta, ja nyljimme ne. Kuljetimme lihat koirien avulla, mutta se oli varsin hankalaa, koska meiltä puuttuu harjoitusta.”

Pian retkikunta kuitenkin sai oppia ­todellisilta asiantuntijoilta, kun viisi inuittia tuli vierailulle leiriin. Retkikunta suhtautui tulijoihin alkuun varauksella, ja kun Amundsen meni heitä vastaan, muut retkikunnan jäsenet seurasivat vähän matkan päässä aseet valmiudessa.

”Inuitit lähestyivät meitä rohkeasti. He tervehtivät meitä osoittaen ystävyyttään ­hieromalla rintaamme ja toistamalla samaa ’Minaktumi’. Me teimme samoin, ja niin ystävyytemme oli sinetöity.”

Uusia ystäviä ja uusia vaatteita

Retkikunta tarjosi inuiteille poronlihaa, ja ensimmäistä vierailua seurasi muita, joiden kuluessa retkikunta vaihtoi muun muassa norjalaisia ompeluneuloja inuittien ­varusteisiin, kuten jousiin, puukkoihin ja vaatteisiin. Vähän myöhemmin Amund­sen kutsuttiin vieraaksi inuittien luo, ja hän yöpyi ensi kerran iglussa. Hän vei isännilleen lahjaksi kaakaota:

”Kaakao ei selvästikään maistunut heille. He pudistelivat vain päätään ja mutisivat ’ita’ (poronlihaa)”.

Jouluaatto jääerämaassa. Gjøan miehistöltä ei puuttunut juhlaruokaa tai lahjoja.

© Frammuseet

Joulukuun 1. päivänä aurinko näyttäytyi viimeisen kerran taivaanrannan yläpuolella, ja alkoi pohjoisen napaseudun pitkä kaamos. Pimeyttä lievittivät kuitenkin kirkkaat revontulet – kuin ­tulevaa joulujuhlaa ennakoiden. Amundsen tiesi, että kaukana kotoa joulun vietto oli miehistön mielialan kannalta tärkeää.

Niinpä miehet koristelivat Gjøan kajuutan lippusiimoilla, kylpivät kyhäämässään höyrysaunassa ja kävivät pöydän ympärille jouluaterialle. Ensimmäiseksi kokki Lindstrøm tarjoili tovereilleen riisipuuroa, jonka jälkeen vuorossa oli poronpaistia ja punaviiniä. Jälkiruuaksi miehet nauttivat rommi­vanukasta ja likööriä ja polttivat sikareita.

Sitten vuorossa oli lahjojen jakoa maljapuheineen ja hurraahuutoineen sekä joululauluja huuliharpun säestyksellä. ”Kuulosti komealta, kun me kaikki seitsemän huusimme yhteen ääneen hurraata. Olen varma, että meillä kaikilla oli ruhtinaallisen hauskaa”, Amundsen uskoutui päiväkirjalleen.

Inuitit opettivat tärkeitä taitoja

Retkikunta aloitti uuden vuoden 1904 opettelemalla inuittien johdolla koiraval­jakolla ajoa. Sitten he alkoivat määrittää magneettisen pohjoisnavan tarkkaa ­sijaintia. Mittausten mukaan magneettinen napa oli liikkunut pois paikasta, jonne brittiläinen napatutkija James Clark Ross oli sen 73 vuotta aikaisemmin paikantanut.

Iglu oli inuittien koti talvisin. Öljypoltin piti sen lämpimänä ja kuivatti samalla vaatteet.

© Frammuseet & Geographicus Rare Antique Maps

Amundsen kiitti inuitteja retkikunnan saamasta avusta hoitamalla erästä sairastunutta heimon jäsentä:

”Teraiu oli sairas. Hänellä oli päänsärkyä ja mahakipuja ja hän oksenteli. Annoin hänelle ulostuspillereitä amerikkalaiseen öljyyn sekoitettuna. Se olikin vallan mainio lääke.”

Retkikunnan jäsenet alkoivat myös opetella iglujen rakentamista. Muutamassa viikossa Amundsen oppi rakentamaan neljän hengen iglun alle kahdessa tunnissa. Inuitit tosin selvisivät samasta urakasta puolessa tunnissa.

Amundsen myös valmisti itselleen täydellisen inuittien vaatekerran, ja viiden napaseudulla vietetyn kuukauden jälkeen hän alkoi käyttää pelkästään sitä:

”Viime keskiviikosta lähtien olen ­pukeutunut yksinomaan eskimoiden tamineisiin. Alus- ja päällysanorakit roikkuvat housujen päällä, jotta lämmin ilma pääsee vapaasti kiertämään vaatteiden alla. Housut on vyötetty vyötäisille ja ne ulottuvat polvien alapuolella jalkineiden päälle niin, että ilma kiertää.”

Kevään lähes­tyessä miehet ­alkoivat potea koti-­ikävää. He halusivat jatkaa matkaa, mutta Amundsen kieltäytyi lähtemästä, sillä retkikunnan tieteellinen työ oli vielä kesken. Miesten mieli­alaa ei kohentanut se, että Amundsen kielsi ­tovereitaan etsimästä lohtua inuitti­­naisten sylistä. ­Hänen mielestään seksi ei kuulunut tutkimusretkelle, ja ­lisäksi hän oli todennut muutamalla inuitilla kupan.

© Claus Lunau, Historie

Gjøa purjehti Luoteisväylän läpi

Yli 30 retkikuntaa oli epäonnistunut etsiessään meritietä Amerikan pohjoispuolitse. Niiden työ ei kuitenkaan ollut ollut turhaa, sillä ne kaikki kartoittivat osaltaan arktista aluetta.

Loppuvuodesta 1902 Roald Amundsen matkusti Lontooseen tapaamaan naparetkeilyn konkareita. Hän tutustui myös karttoihin, joita brittiläiset pohjoisnapatutkijat olivat aikojen saatossa laatineet.

Kartat oli arkistoitu Amiraliteettiin, jossa britit ottivat Amundsenin vastaan ja antoivat hänelle kopioita kartoista. Yhdistettyinä kartat kuvasivat suurta osaa alueesta, jonne Amundsen aikoi purjehtia.

Eräs vanha valaanpyytäjä kysyi, olisiko Amundsen ensimmäinen Luoteisväylän valloittaja. ”En, minä vain aion etsiä sitä muiden kokemusten tukemana”, vaatimaton norjalainen vastasi.

Yhteiselo inuittien kanssa ei sujunut aina kitkatta, sillä retkikunnan suuret ruokavarastot houkuttivat inuitteja, jotka eivät olleet tottuneet näkemään niin suurta määrää ylimääräistä ruokaa.

”Ugpik ja Angudju tulivat ilta­päivällä käymään. He kertoivat, että viisi heikäläistä oli käynyt leirissämme yöllä ja ­varastanut ruokateltasta leipää, pemmikaania ja voipaketin”, Amundsen kirjoitti 13. helmikuuta 1905 ja jatkoi ihmetellen:

”Hulluinta tässä on se, että viiden varkaan joukossa olivat myös ne, jotka ovat saaneet meiltä kaikkein eniten, nimittäin Teraiu ja Nanurlo. Ensiksi mainittu vietti luonamme koko viime talven, ja jälkimmäinen – vasta 16-vuotias poika – on juuri saanut meiltä hoitoa syfilikseensä.”

Ugpik sai palk­kioksi hyvän kirveen sekä ohjeet kertoa muille, että seuraavat varkaat ammuttaisiin.

Matka jatkui taas

Toisen Gjøahavnissa vietetyn talven jälkeen tieteelliset mittaukset oli suoritettu. Gjøan vesisäiliöt täytettiin ja moottori huollettiin, ja 13. elokuuta 1905 retkikunta oli taas valmis lähtöön:

”Lähdimme matkaan aamulla kello 3. Eskimot olivat tulleet rannalle vilkuttamaan. Pari maakasaa ja muutama eskimoiden teltan paikka ovat ainoat merkit olostamme Ogoch­jogtussa (Gjøahavn).”

”Kuka on mies, joka selviää voittajana napaseudun jäistä mutta hallitsee myös herkät tieteelliset kojeet?” Norjalainen Aftenposten-lehti

Matka liikennöidyille vesille kesti noin kaksi viikkoa päästä, ja Banksinsaaren eteläpuolella retkikunta kohtasi yhdysvaltalaisen valaanpyyntialus Charles Hanssonin. Norjalaisen tarinan mukaan laivan kapteeni huudahti hämmästyneenä nähdessään Gjøan: ”Teidän täytyy olla joko norjalaisia tai hulluja!”

Yhdysvaltalaiset tarjo­sivat Gjøan miehistölle juhlaillallisen, minkä jälkeen Gjøan matka jatkui kohti länttä. Talvi kuitenkin lähestyi, ja Kings Pointissa Herschelinsaaren lähistöllä Gjøan matka pysähtyi ­ahtojäihin. Retkikunta joutui viettämään vielä yhden talven pohjoisessa – yhdessä 12 muun jään saartaman laivan kanssa.

Viimeinen valjakkomatka

Amundsen halusi kuuluttaa maailmalle, että Gjøa oli valloittanut Luoteisväylän. Niinpä hän päätti ajaa koiraval­ja­kolla ­lähimmälle lennätin­asemalle valaanpyyntialus ­Bonanzan kapteenin kanssa.

Kaksikko­ lähti matkaan kahdella reellä ja 12 koiralla kohti kuudensadan kilometrin päässä sijaitsevaa Fort Yukonia. Matka oli odotettua raskaampi, ja miehet saapuivat Fort ­Yukoniin vasta kuukausi lähtönsä jälkeen. Perillä heille sel­visi, ettei kylässä ollutkaan lennätintä, ja he joutuivat jatkamaan matkaansa 160 ­kilometrin päässä sijaitsevaan Eagle Cityyn.

Amundsen purjehti Luoteisväylän läpi Gjøa-laivallaan.

© Frammuseet & Geographicus Rare Antique Maps
  1. joulukuuta Amundsen kirjoitti päivä­kirjaansa:

”Saavuimme Eagle Cityyn kello 12. Menimme suoraan läheiseen varuskuntaan, jonka ­komentaja otti meidät lämpimästi vastaan. Hän opasti meidät lennätin­asemalle, ja me ­lähetimme sähkeemme.”

Amundsenilla ei ollut lanttiakaan rahaa, mutta lennätinaseman virkailija ymmärsi tilanteen tärkeyden ja lähetti sähkeet Norjaan maksutta. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta ­välittää uutista myös yhdysvaltalaisille lehdille, jotka saivat näin ­ensimmäisinä tiedon Luoteisväylän valloituksesta.

Vaikka Norjan lehdet menettivät mahdollisuutensa kertoa Amundsenin saavutuksesta ensimmäisinä, ne juhlistivat silti Amundsenin saavutusta etusivuillaan. ”Kuka on mies, joka selviää voittajana napaseudun jäistä mutta hallitsee myös herkät tieteelliset kojeet? Hän on norjalainen Roald Amundsen”, Aftenposten-sanomalehti kirjoitti.

Amundsenin uroteko rauhoitti hänen velkojansa, joilta hän oli kolme vuotta aiemmin salaa paennut. Hänen maanmiehensä, kuuluisa napatutkija Fridtjof Nansen, kirjoitti hänelle:

”Saatuani sähkeenne olen keskustellut pääministeri Michelsenin kanssa. Olemme molemmat yhtä mieltä siitä, että rahat kotimatkaanne varten saadaan kyllä hankittua joko hallitukselta, parlamen­tilta tai yksityis­henkilöiltä.”