Niilin lähteen jäljillä

Oli vuosi 1857, ja Burton ja Speke olivat matkustaneet Afrikkaan ratkaisemaan arvoitusta, jota hallitsijat ja oppineet ­olivat yrittäneet selvittää 2 000 vuotta: mistä Niili sai alkunsa? Niilin lähteiden löytämistä pidettiin 1800-luvun puolivälissä Amerikan löytämistä vastaavana saavutuksena.

Burtonista tuli retkikunnan johtaja

1800-luvulle tultaessa eurooppalaiset olivat kartoittaneet suurimman osan maapalloa, mutta Afrikan sisäosat olivat edelleen tutkimatta. Siksi Afrikkaa kutsuttiin ”pimeäksi mantereeksi”. Suurin arvoitus oli se, mistä Niilin valtavat vesimassat olivat peräisin, ja lukemattomat seikkailijat ja tutkijat pyrkivätkin kilvan ratkaisemaan Niilin salaisuuden.

Etsintöjen kärjessä oli Britannian Royal Geographical Society, varakkaiden ja seikkailunhaluisten brittien seura, joka valikoi jäsenensä tarkoin. Seura oli jo lähettänyt tutkimusretkikuntia napaseuduille, ja nyt vuorossa oli Afrikka.

Afrikan tutkimusretken johtajaksi valittiin Richard F. Burton, kiivasluonteinen upseeri Britannian Itä-Intian kauppakomppaniasta. Hän puhui useita kieliä sujuvasti ja tunsi arabikulttuurin ja -tavat perinpohjin.

Aikaisemmin hän oli brittiläisten kollegoidensa kauhuksi jopa osallistunut naamioituneena pyhiinvaellukselle Mekkaan. Burton oli tutkimusretkien kauhukakara, jonka omituista käytöstä siedettiin hänen kiistattoman älykkyytensä vuoksi.

Burtonin päätös ottaa matkatoverikseen John H. Speke oli vähintäänkin ­yllättävä. Speke oli yhtä vaalea ja yllätyksetön kuin Burton itse oli tumma ja arvoi­tuksellinen. Speke oli uuttera ja luotettava eikä hän koskaan ”tuhlannut aikaansa tai ottanut velkaa”. Toisin sanoen Speke oli ­oikea oman aikansa mallikansalainen.

Miehet olivat ottaneet yhteen jo tutkimusretkellään Somalimaahan pari vuotta aikaisemmin: he olivat joutuneet sotaisan alkuasukasheimon hyökkäyksen kohteeksi, ja taistelun tiimellyksessä Burton oli Speken mukaan halunnut paeta. Moinen pelkuruus oli järkyttänyt perin juurin suoraselkäistä ja kunniastaan tarkkaa Spekeä.

Burton ja Speke riitautuivat

Kaikki näytti kuitenkin olevan mallillaan, kun parinsadan hengen karavaani lähti matkaan Afrikan itärannikon edustalla sijaitsevasta Sansibarista vuonna 1857. Alkumatka oli helppo, koska orja- ja norsunluukauppiaiden karavaanit olivat tallanneet maastoon selvästi erottuvia polkuja.

Päivämarssit olivat lyhyitä, ja tutkimusretkeläiset pystyivät täydentämään muonavarastojaan käymällä vaihtokauppaa alkuasukkaiden kanssa. Myös Speken metsästämä riista toi ruokapöytään vaihtelua.

Sopua ei kestänyt kauan. Sansibarista ostetut aasit alkoivat kuolla, kantajia ­pakeni sankoin joukoin, ja karavaanin matkanteko viivästyi päiväkausia paikallisten heimopäälliköiden vaatiessa kuhongaa eli kulkumaksua, joka maksettiin esimerkiksi karjana tai helminä.

Tilanne paheni entisestään, kun rankkasade muutti polut polveen asti ulottuvaksi mutavelliksi. Sitten Speke ja Burton sairastuivat malariaan. Kuumehoureissaan Burton kuvitteli näkevänsä noitia sekä miehiä, joiden pää kasvoi heidän rintakehästään.

Myös Speke oli kehnossa kunnossa, ja kuume sai muutoin hillityn miehen menettämään malttinsa. Hän raivosi nyt ensimmäistä kertaa Burtonin käyttäytymisestä Somalimaassa. Burton torjui syytökset ja väitti Speken olevan päästään vialla.

Vanha kauna oli pulpahtanut päivän­valoon, ja miehet alkoivat käydä toistensa hermoille. Burtonia ärsytti se, että Speke ei ollut kiinnostunut vieraista tavoista ja kielistä.

Speke taas oli tyytymätön, koska Burton ei käynyt hänen kanssaan metsällä. ”Kapteeni Burton ei ole mikään metsästäjä. Hän ei pysähdy ampumaan”, Speke totesi pisteliäästi.

Kauppiaat kertoivat järvestä

Oltuaan matkalla lähes viisi kuukautta Speke ja Burton saapuivat Kazehin kaupunkiin (nykyinen Tabora Tansaniassa) 7. marraskuuta­ 1857. Heitä vaivasivat sekä malaria että punatauti, ja kumpikin oli heikossa kunnossa.

Kazehissa oli tuolloin arabikauppiaiden tukikohta niillä seuduin, ja siellä miehet saivat hoitoa ja syötäväkseen vuohenlihaa, riisiä ja ­vihanneksia, mausteisia kakkuja ja korkea­laatuista kahvia. Burton oli Kazehissa kuin kala vedessä ja nautti tilanteesta täysin siemauksin.

Arabikauppiaat kertoivat valtavan suuresta järvestä, joka sijaitsi kaupungin pohjoispuolella ja josta Niilin väitettiin saavan alkunsa. He kertoivat myös korkeista lumihuippuisista vuorista, joita kutsuttiin ”kuuvuoriksi”.

Speke halusi heti lähteä tutkimaan aluetta, mutta ­retkikunnan johtajaksi nimetty Burton kieltäytyi poikkeamasta ennalta sovitusta matkasuunnitelmasta. Niinpä miehet jatkoivat matkaansa kohti länttä.

Parin kuukauden taivalluksen jälkeen Burton ja Speke näkivät ensimmäisinä eurooppalaisina valtavan Tanganjikajärven. Molemmat olivat kiihdyksissään löydöstä, ja Burton oli varma, että Niilin alkulähde löytyisi Tanganjikajärven seutuvilta.

Kolmen kuukauden perusteellisten tutkimusten jälkeen Speken ja Burtonin oli kuitenkin lopetettava etsinnät tuloksettomina. He eivät olleet löytäneet jokea, joka virtaisi järvestä pohjoiseen. Lisäksi seudun kylmänkostea ilmasto oli verottanut heidän terveyttään, ja he joutuivat palaamaan Kazehiin.

Matkalaisten tiet erosivat

Burton viihtyi mainiosti arabikauppiaiden vieraana ja laati tyytyväisenä tieteellisiä raporttejaan, mutta Speke kävi pian levottomaksi – hän halusi lähteä pohjoiseen etsimään kauppiaiden mainitsemaa suurta järveä.

Burton ei kuitenkaan halunnut lähteä Kazehista. Speken matkakertomuksen mukaan Burton oli liian sairas matkustamaan, mutta tämä väitti haluavansa keskittyä muihin töihinsä. Oli miten oli, Speke lähti matkaan yksin.

Uuvuttavan matkan jälkeen Speke näki 3. elokuuta 1858 viimein valtavan järven, josta oli kuullut kerrottavan. Näky oli kuin ilmestys: ”En epäillyt hetkeäkään, etteikö edessäni avautuva järvi olisi ollut Niilin paljon puhuttu ja etsitty alkulähde”, hän kirjoitti ja nimesi järven Britannian silloisen kuningattaren mukaan Viktoriajärveksi.

Speke oli niin vakuuttunut löydöstään, ettei hän vaivautunut tutkimaan aluetta tarkemmin. Vietettyään Viktoriajärven rantamilla vain kolme päivää hän lähti paluumatkalle.

Miesten välit tulehtuivat

Speke palasi Kazehiin varhain eräänä syyskuun aamuna, ja aamukahvin ääressä hän kertoi Burtonille olevansa vakuuttunut, että hän oli löytänyt Niilin lähteen. Burton hermostui välittömästi.

Hän syytti Spekeä perusteettomista puheista, mutta kirjasi silti myöhemmin matkatoverinsa havainnot muistiin päiväkirjaansa. Samalla hän piirsi ”kuuvuoret”, jotka tunsi vain arabikauppiaiden kertomuksista, heti Viktoriajärven pohjoispuolelle.

Tämä suututti Spekeä, jota Burton oli juuri syyttänyt tosiasioiden vääristelystä. Tukahdutettua raivoa tihkuen hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Luonnollisestikin hänen piti erottaa ­minun järveni Niilistä Kuuvuorillaan.”

Sitkeästi miehet lähtivät taivaltamaan kohti rannikkoa matkustaakseen sieltä takaisin Englantiin kertomaan matkastaan. Pian heidän välinsä kuitenkin ­tulehtuivat niin pahoin, että Niili julistettiin matkan ajaksi kielletyksi puheenaiheeksi.

Eipä heillä ollut voimia puhuakaan, sillä molemmat olivat niin kuumuuden ja sairauksien uuvuttamia, että heitä piti kantaa suurin osa matkasta. Tuskien taival päättyi nykyisessä Jemenissä sijaitsevaan Adeniin, missä miesten tiet erosivat monessakin mielessä.

Joidenkin versioiden mukaan Speke lupasi Burtonille olla esittelemättä retkikunnan löytöjä Royal Geographical Societylle Lontoossa yksinään. Varmasti ei kuitenkaan tiedetä, lupasiko Speke mitään noin yksiselitteistä.

Se kuitenkin on varmaa, että Speke palasi Englantiin 8. toukokuuta 1859 ja kertoi lähes saman tien Royal Geographic Societylle löytäneensä Niilin lähteen.

Löytö kuohutti Lontoota. Speken ­mukaan seuran puheenjohtaja oli katsonut häneen hyväksyvästi ja todennut: ”Speke, meidän täytyy lähettää teidät heti takaisin Afrikkaan.” Seura alkoikin saman tien suunnitella uutta tutkimusmatkaa, jonka johtajana toimisi Speke.

Kaksi viikkoa myöhemmin Burtonkin ilmestyi Lontooseen ja raivostui kuul­tuaan, että Speke oli varastanut kaiken huomion. Edes Royal Geographical ­Societyn paria päivää myöhemmin myöntämä kultamitali ei saanut Burtonia leppymään.

Hänen kiukkuaan vain kiihdytti se, että valtaosa seuran jäsenistä piti hänen perinpohjaisia raporttejaan Tanganjikajärvestä puuduttavan pitkä­veteisinä. Se oli kunnianaralle Burtonille­ kova isku, ja hän ryhtyi mustamaalaamaan entistä matkatoveriaan.

Burton vähätteli Speken löytöä

Burtonin vuotta myöhemmin ilmes­tynyt kirja The Lake Regions of Central Africa on sekä yksityiskohtainen matkakertomus että Speken julkinen tei­laus. Burton puhuu kirjassaan alituiseen alentuvasti ”seuralaisestaan” ja mainitsee ­Speken myönteisempään sävyyn vain esipuheessa ja kerran kirjan lopussa.

Muutoin kirja antaa Spekestä naurettavan, epäpätevän ja lähes mielenvikaisen kuvan: Speke putosi aasinsa selästä, talloi mittalaitteita eikä ymmärtänyt alkuasukkaita.

Speke kuvataan surkimukseksi, ja Burton muistaa korostaa silmävaivaa, joka hänen mukaansa haittasi Speken havainnointikykyä. Kirjan lukijalle ei jää epäilystäkään siitä, etteikö Speke olisi ollut täysin kyvytön löytämään ­Niilin alkulähdettä.

Burton väitti myös, ettei tutkimusretken tarkoituksena ollut edes ollut etsiä Niilin lähteitä. ”Kaikkien tutkimusretkei­lijöiden oletetaan nykyään etsivän Niilin lähteitä, ja kun he sitten palaavat kotiin niitä löytämättä, pidetään matkaa täysin epä­onnistuneena sen muusta annista piittaamatta.”

Speke palasi Afrikkaan

Ennen kuin Speke ehti lähteä toiselle tutkimusmatkalleen Viktoriajärvelle, riita Burtonin kanssa kärjistyi. Ensimmäisen Afrikan retken kustannukset olivat olleet odotettua suuremmat, eivätkä miehet päässeet yksimielisyyteen kustannusten jaosta.

Juuri ennen lähtöään Speke kirjoitti Burtonille sovittelevan kirjeen. Burton pysyi kuitenkin järkähtämättömänä ja vastasi kaiken muun kuin viileän kohteliaisuuden heidän välillään olevan mahdotonta.

Tultuaan tylysti torjutuksi Speke matkusti Afrikkaan, kumppaninaan tällä kertaa skotlantilainen kapteeni James Grant. Tutkimuspiireissä tuntematon ja nöyrä Grant sopi Speken matkatoveriksi hyvin, ja matka sujui sopuisasti. 21. heinäkuuta 1862 Speke näki viimein paikan, josta oli vuosikausia unelmoinut:

”Lopultakin seisoin Niilin rannalla. Kauniimpaa näkyä ei voi kuvitella”, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Matkalta Niilin vartta pohjoiseen hän sähkötti Lontooseen: ”Kaikki hyvin; sijaintimme on 14 astetta ja 30 minuuttia pohjoista leveyttä Niilin varrella. Niili on kartoitettu.”

Burtonin vastaisku

Burton ei uskonut Speken saavutukseen ja hyökkäsi entistä toveriaan vastaan. Hän väitti, ettei Speke ollut tutkinut aluetta riittävästi eikä tämän tieteellisillä havainnoilla siksi ollut todellista painoarvoa.

Muuan Burtonin tukija käynnisti The Morning Advertiser -sanomalehdessä mustamaalauskampanjan Spekeä vastaan ja vähätteli Burtonin tuella Speken tutkimustuloksia.

Koko Britannian tiedeyhteisö jakautui riidan vuoksi kahtia, ja niinpä British ­Association for the Advancement of Science, joka oli yksi aikansa vaikutusvaltaisimmista tiedeorganisaatioista, päätti ratkaista pulmallisen kysymyksen järjestämällä Burtonin ja Speken välisen väittelytilaisuuden.

Väittely oli määrä pitää 16. syyskuuta 1864, ja miehet tapasivat päivää ennen sitä. Burtonin vaimon mukaan Speke oli katsellut heitä surullisen ja hämmentyneen näköisenä, minkä jälkeen hänen kasvonsa olivat muuttuneet täysin ­ilmeettömiksi.

Sitten hän oli puuskahtanut ”en kestä enempää” ja rynnännyt ulos huoneesta. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että Speke oli kuollut vahingon­laukaukseen metsästysretkellä. Sitkeät huhut väittivät pitkään Speken riistäneen oman henkensä, koska hän pelkäsi väittelyä sujuvapuheisen ja älykkään vastusta­jansa kanssa.

Riita Burtonin kanssa ja yllättävä kuolema varjostivat pitkään Speken saavutuksia. Vasta myöhemmin, kun Henry Morton Stanley oli tarkoin kartoittanut sekä ­Viktoria- että Tanganjikajärven lähi­alueet, tiedepiirit myönsivät, että Speke oli ollut oikeassa: Niili saa kuin saakin ­alkunsa Viktoriajärvestä.