Mary Evans/Scanpix

Matka syvyyksiin

Kesäkuussa 1930 kaksi tutkijaa laskettiin ­ahtaassa teräspallossa Atlantin syvyyksiin. Hengenvaarallisella matkallaan miehet näkivät ihmeellisiä olioita ja pimeän maailman, jossa ihminen ei ollut vielä koskaan aiemmin käynyt.

Kosteasta ilmasta tiivistynyt vesi valui kylmää metalliseinää pitkin ahtaassa sukellusaluksessa. Tutkija William Beebe tuijotti pienestä ikkunasta Atlantin syövereihin, missä ­pimeys tiheni metri metriltä laskeuduttaessa, kunnes ikkunoista näkyi lopulta vain ­mitään läpäisemätöntä mustaa.

Beeben takana istui aluksen suunni­tellut insinööri Otis Barton. Alusta laskettiin proomulta höyrykäyttöisellä vinssillä 975 metrin pituisen teräsvaijerin varassa, ja Barton puhui miehistön kanssa kuulokemikrofonin välityksellä.

Pienessä pallossa oli hädin tuskin tilaa kahdelle aikuiselle miehelle. Beebe oli nimennyt laitteen batysfääriksi syvänmeren kalasuvun Bathytroctesin mukaan.

© Claus Lunau/HISTORIE

Painetta kestävä pallo

Ympärillä rauhattomana vellova meri heitteli miehiä pienessä tilassa. Batys­fääri pompahteli vedessä kuin punnus ylös ja alas. Miehillä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan keskeyttää sukellusta, etenkään juuri tänä päivänä. Heidän tavoitteenaan oli rikkoa oma, paria vuotta aiempi ukellusennätyksensä, joka oli 435 metriä.

Varusteiden kaatuillessa heidän ympärillään miehet yrittivät ottaa käsillä ja ­jaloilla tukea pallon kaarevista seinistä pysyäkseen pystyssä. Yhtäkkiä Beebe kuuli takaansa pahaenteistä kakomista.

”Herran tähden, Otis, ei nyt!” Beebe parkaisi nähdessään merisairaan matkakumppaninsa antavan ylen.

Ahtaassa teräspallossa satojen metrien syvyydessä ei kuitenkaan ollut muuta tehtävissä kuin jatkaa laskeutumista kohti uutta maailmanennätystä – löyhkästä huolimatta.

Unelma syvyyksistä

Vuonna 1899 syntynyt Otis Barton oli rakastanut merta koko ikänsä. Hän valmisti jo nuorukaisena itse sukelluskypärän ja tutki meren­­pohjaa pätkä kasteluletkua ­ilmaputkenaan. Hänen unelmansa oli kehittää alus, jolla voisi tut­kia merten syvyyksiä.

Valmistuttuaan insinööriksi Columbian yliopistosta Barton suunnitteli vuonna 1928 sukelluspallon syvänmeren sukelluksiin. Nuori insinööri tarvitsi kuitenkin apua projektinsa toteuttamiseen.

Kylmänä joulukuun päivänä 1928 Barton istui New Yorkin metroon ja suuntasi Bronxiin, missä hänen oli määrä tavata tunnettu tutkija William Beebe tämän toimistolla Bronxin eläintarhassa.

Beebe oli johtanut useita tutkimusmatkoja ­Etelä-Amerikan viidakoissa ja julkaissut yksitoista kirjaa sekä lukuisia populaaritieteellisiä artikke­leita. Hän ei ollut kui­tenkaan päässyt toteuttamaan haavettaan syvänmeren tutkimusmatkailusta.

”Sinäkö siis olet kehittänyt sukellus­aluksen, joka oikeasti toimii?” Beebe kysyi nuoren insinöörin astuessa sisään. Barton nyökkäsi innos­tuneena ja läväytti piirroksensa auki Beeben suurelle tammiselle kirjoituspöydälle.

Ääni väristen Barton sai kakaistuksi: ­”Se on pallo!”

Ensimmäinen sukellus

Vuonna 1930 Bartonin sukelluspallo oli valmis. Tonnien painoinen rakennelma kuljetettiin The Ready -proomulla Bermudalle, missä Beebellä oli tutkimus­asema Nonsuchin saarella.

Sukelluspalloa kuljetettiin ­proomulla, jolta se laskettiin ­nosturin puomin varassa mereen.

© Getty Images

Heinäkuun kuudentena vuonna 1930 miehet valmistautuivat sukellukseen 13 kilometrin päässä rannikolta, missä meren syvyys oli noin 1 600 metriä. Baty­sfääriksi nimetyn sukelluspallon ­halkaisija oli vain 137 senttimetriä, joten kahden miehen oli sullouduttava sen ­sisälle tiiviisti lähekkäin.

Beebe istui toisen ikkunan eteen, ja Barton asettui hänen taakseen. Hänellä oli päässään puhelinjohtoon yhdistetty kuulokemikrofoni.

”Hengitä, Otis, hengitä!” Beebe.

Kun miehet olivat päässeet paikoilleen, luukku kierrettiin saman tien tiukasti paikoilleen ja proomun vinssi nosti pallon miehineen yli laidan. Vesi kupli ikkunoiden takana aluksen laskiessa hiljalleen Atlantin pinnan alle.

30 metrin syvyydessä aluksessa tuntui voimakas nykäys.”Hengitä, Otis, hengitä!” Beebe toisteli. Beebe yritti sanoillaan rauhoittaa sekä itseään että paniikissa vapissutta Bartonia.

Beebe sai lopulta vakuutettua kumppaninsa, ettei mitään vaaraa ollut, ja laskeutuminen jatkui. Pian Barton kuitenkin rikkoi hiljaisuuden: ”Tänne tulee vettä.”

Beebe suuntasi taskulamppunsa valokeilan kohti luukkua, josta valui vettä seinää pitkin ohuena norona. Aluksen lattialle oli kertynyt jo noin puolen litran lammikko

Beebe katsoi lammikkoa ja sitten Bartonia, joka kohautti olkapäitään. ”Vuoto ei pahene tästä”, Barton
totesi mikrofoniin. Vedenpaine pysäyttäisi vuodon vähitellen, insinööri selitti.

Kipinöinti aiheutti vaaratilanteen

Barton oli oikeassa. Mitä syvemmälle batysfääfri laskeutui, sitä vähäisemmäksi ­vesinoro tyrehtyi. 183 metrin syvyydessä syvänmerentutkijat kokivat kuitenkin yllättäen uuden säikähdyksen, kun kipinät yhtäkkiä valaisivat meren pimeää maisemaa. Kipinät tulivat heidän valonheittimeensä kulkevasta sähköjohdosta.

Barton ojentautui vaistomaisesti Beeben ohi selvittämään ongelmaa. Jos kipinät yltäisivät happipullon venttiiliin, batysfääri leimahtaisi hetkessä liekkeihin! Barton näpersi sähköjohdon ja valonheittimen liitosta hermostuneesti ja sai lopulta kipinöinnin loppumaan.

Miehet istuivat hetken hiljaisina pimeydessä sydämet hakaten. Kun he vihdoin saivat sykkeensä tasaantumaan, he ilmoittivat miehistölle, että laskeutuminen sai jatkua.

Noin 30 metriä syvemmällä Beebe pyysi taukoa, jotta hän voisi tutkia merta ­ikkunan läpi. ”Olemme ensimmäiset ­ihmiset, jotka pääsevät näkemään tämän ihmeellisen valon”, hän julisti juhlallisesti.

Proomun ja pallon välillä kulki puhelinjohto, ja Barton piti proomulle yhteyttä kuuloke­mikrofonin avulla.

© AKG Images

Valoa tuottavat kalat hohtivat pimeässä vedessä kuin sadat pienet lamput hennon siniviolettia taustaa vasten. Häkellyttävä ja ihmeellinen näky lähes salpasi Beeben hengen

Siinä samassa hän tunsi kylmän väreen selkäpiissään, kuin varoituksena siitä, ettei heidän kannattaisi jatkaa syvemmällä. ”Onko siellä kaikki hyvin?” kysyi hänen naisystävänsä Gloria Hollister levottomana proomun kannelta.

”On. Mutta nyt meidän on aika palata ylös”, Beebe vastasi tyynesti.

Beebe näki kummituskalan

Miehet uskoivat nyt, että batysfääri oli luotettava. Seuraavalla sukelluksellaan he saattoivat keskittyä enemmän syvänmeren eläimistön tutkimiseen, ja viiden päivän kuluttua he olivat jälleen matkalla syvyyksiin. Jo 30 metrissä miehet kohtasivat ruskeiden, sormustimen muotoisten maneettien parven.

Kun Beebe tuijotti lumoutuneena maneetteja kvartsilasisen ikkunan läpi, ­batysfäärin ulkopinnalta irtosi ilmakupla. Kupla leijui hiljaa Beeben näkökenttään ja jakautui kolmeksi, jotka jatkoivat matkaa kohti pintaa.

Kokenut maailmanmatkaaja tunsi yhtäkkiä, miten eristyksissä he olivat, ja hänet valtasi epämiellyttävä tunne, kuin ilmakuplat olisivat olleet heidän viimeinen yhteytensä pinnan yläpuoliseen maailmaan.

Vaientaakseen häiritsevän ajatuksen Beebe suuntasi huomionsa takaisin mereen. Kauempana erottui luotsikala, mutta siinä oli jotain outoa.
Vasta kun kala ui heitä kohti batysfääriin kiinnittyneen hummerin houkuttelemana, Beebe erotti, mikä oli vialla.

”Se oli kuin kummitus: vitivalkea kala, jossa oli kahdeksan mustaa pystyraitaa. 61 metrin syvyydessä luotsikala on siis eri värinen kuin pinnalla”, hän totesi ihmeissään.

Batysfäärin oli kuitenkin matkattava vielä kaksi kertaa syvemmälle, ennen kuin Beebe näki oikeita syvänmeren kaloja. Valonheittimen valokeilaa lähestyi pian parvi sukasuukaloja, jotka muistut­tivat tummia ja terävähampaisia käärmeitä. Bee­be oli siihen mennessä nähnyt niitä vain elottomina kalaverkossaan.

Pian ikkunan ohi lipui parvi valokaloja, jotka oli helppo tunnistaa valoa tuottavista vatsoista. Beebe näki myös pallokalan, joka hänen mielestään ei aivan kuulunut näihin syvyyksiin. Kuka tietää, ehkä se ajattelee myös samaa minusta, mietti Beebe.

Lättäkalat loistivat pimeässä

Meren pimeydessä välähti hetkittäin pieni valon kaje. Beebe arveli sen aiheuttajaksi pieniä, kauniita Sapphirina-äyriäisiä, jotka välkehtivät sinisinä, vihreinä ­ja violetteina kuin pienet revontulet meren pimeydessä.

Kun batysfääri oli jo yli 150 metrin ­syvyydessä, sen ohi lipui suurisilmäinen napsija. Läpikuultava, 10-senttinen kala muistutti Beebestä hieman pieni- ja terävä­eväistä ahventa.

Kauempana näkyi valtava lättäkalojen parvi. Yhtenä ryppäänä pyörivän parven hopeiset kyljet vilkkuivat kuin joulukuusen koristeet.

Beebe toi Bartonin ikkunan ääreen ­ihailemaan näkyä. ”Kaloja ja selkäran­gattomia kulkee edestakaisin valo­keilassa kuin hyönteisiä”, Beebe kuvaili Gloria Hollisterille, joka kirjasi kannella havaintoja ylös.

Kaikesta näkemästään vaikuttuneet miehet loivat vielä viimeisen katseen ­pimeyteen 435 metrin syvyydessä. Beebestä tuntui kuin he olisivat mitättömiä atomeja valtavassa maailmassa. Vielä viesti ylös proomuun, ja teräspallo alkoi jälleen kohota kohti pintaa.

Suora lähetys syvyyksistä

Miehet kohtasivat Bermudalla jälleen vuonna 1932. Beebe oli tiedottanut medialle aikovansa sukeltaa puolen mailin (noin 800 metrin) syvyyteen Atlantilla. NBC-kanava oli lähettänyt radiotoimittajansa paikalle todistamaan tapahtumaa. Syyskuun 22. päivänä meri velloi rauhattomana, mutta koska toimittajat olisivat paikalla vain sen päivän, miehet lähtivät sukellukselle säästä piittamatta.

Miljoonat kuuntelijat Yhdysvalloissa ja Euroopassa kokoontuivat radioidensa ­ääreen kello 15.00 kuuntelemaan suoraa lähetystä batysfääriltä.

Beebe ja Barton olivat siinä vaiheessa edenneet jo 472 ­­met­rin ­syvyyteen ja kumpikin oli veriruhjeilla: alus heit­telehti rajusti ja miehet sinkoilivat pitkin sen seiniä. Barton oli lisäksi antanut ylen laitteiden päälle. Beebe jaksoi kuitenkin vielä viihdyttää kuulijoita.

Näkyviin tuli kitakala, jolla oli terävät hampaat, pitkä rottamainen pyrstö ja viiksisäie.

© Shutterstock, Danté Denolio, F. Costa/fishbase.org & Michigan Science Art.

”Viisi lättäkalaa, kahden tai kolmen tuuman pituista, lipui juuri aluksemme ohi. Suurin, minkä olemme koskaan nähneet, ohitti juuri ikkunan”, hän selosti.

Lähetys päättyi puolen tunnin kuluttua, kun Batysfääri oli päässyt 670 metrin syvyyteen. Vertavuotavat matkaajat pyysivät päästä pintaan.

Pallon noustessa murjotun Beeben silmät rävähtivät yhtäkkiä selälleen, ja hän painoi kasvonsa ikkunaan. Suoraan edessään, 640 metrin syvyydessä, Beebe näki kalan, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt.

Se muistutti hieman suurta barrakudaa, mutta sillä oli pienempi leuka ja suuret silmät, ja sen ammottavasta kidasta törröttäviä torahampaita valaisi sen sisuksista hohtava valo.

Kalan kyljissä oli rivi sinisenä hohtavia valoja, ja sen kahden lonkeron päässä oli sininen ja punainen valo. Beebe antoi oliolle nimen Bathysphaea
intacta – koskematon batysfäärikala.

Viimeinen mahdollisuus

Vuonna 1934 National Geographic myönsi 10 000 dollaria uuteen tutkimussukellukseen, tavoitteena 800 metrin syyvys. 15. elokuuta kaksikko oli valmiina lähtöön. ”No niin Otis. Tässä sitä taas ollaan”, Beebe lausui batysfäärin laskeutuessa meren syleilyyn.

Hyvän sään ansiosta miehet pääsivät aina 923 metrin syvyyteen laskeutumisvaijerin pingottaessa jo äärimmillään. Kuulokkeista he kuulivat voitonriemuiset äänet proomun kannelta.

Miehet olivat ensimmäisinä päässeet tutkimaan syvänmeren eläimistöä. Batysfäärikalasta sen sijaan ei ole tehty uusia havaintoja.