Uuden-Seelannin alkuasukkaat, maorit, tappoivat neljä Tasmanin miestä hyökkäyksessä.

© Bridgeman

Marco Polon jäljillä: idästä piti löytyä kultaa

”Aasiasta voi löytää käsittämättömiä määriä kultaa, joka vain odottaa ottajaansa!” Tällaisia terveisiä Marco Polo oli tuonut Kiinan-matkaltaan, ja vuonna 1642 hollantilainen Abel Tasman lähti selvittämään, pitivätkö huhut paikkansa.

tiistai 26. syyskuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Alkuasukkaiden kanootit pysyttelivät turvallisen välimatkan päässä hollantilaisten kahdesta laivasta. 

Eurooppalaiset olivat nähneet ensimmäisen kanootin lähtevän liikkeelle päivänkoitteessa, ja nyt niitä keinui aalloilla seitsemän. 

Kanootit koostuivat kahdesta kapeasta rungosta, jotka oli yhdistetty katamaraaniksi. Niitä soutivat vahvarakenteiset miehet, joiden vaaleanruskea ylävartalo oli paljaana ja mustat hiukset koottu pään päälle ja koristettu valkoisilla sulilla.

Tähän asti kaikki hollantilaisten yritykset houkutella alkuasukkaita lähemmäs olivat epäonnistuneet. 

Nämä eivät kiinnostuneet teräsveitsistä saati valkoisesta kankaasta, jotka tavallisesti olivat haluttuja idän kansojen keskuudessa. 

Sen sijaan he vain odottivat ja huutelivat välillä toisilleen jotain hollantilaisille tuntemattomalla kielellä.

Hollantilaiset laskivat vesille soutuveneen, jolla seitsemän miestä lähti viemään viestiä toiselle alukselle. Sitten alkoi tapahtua. 

Yksi alkuasukkaiden kanooteista syöksyi liikkeelle ja suuntasi suoraan hollantilaisten veneen viereen.

”Ensimmäinen kanootin roistoista löi pursimies Cornelis Joppenia useita kertoja niskaan pitkällä tylsällä keihäällä niin kovaa, että tämä lensi yli laidan”, kirjoitti löytöretkeilijä Abel Tasman samana iltana lokikirjaansa.

”Loput heistä pieksivät miehiä lyhyillä, ohuilla puukepeillä ja meloillaan. He onnistuivat nujertamaan koko veneen miehistön ja tappoivat miehistä kolme”, Tasman kirjoitti.

Alkuasukkaat vetivät yhden ruumiin kanoottiinsa ja meloivat nopeasti kohti rantaa. Hölmistyneet hollantilaiset ampuivat heidän peräänsä mutta eivät osuneet. 

Neljästä veneen henkiinjääneestä yksi kuoli vielä samana päivänä.

Abel Tasman luopui toivosta päästä neuvottelemaan alkuasukkaiden kanssa tai edes yrittää hakea juomavettä maista. 

Hän nimesi paikan katkerasti ”Murhaajien lahdeksi” ennen kuin hän käski nostaa ankkurin ja retkikunta lähti etsimään rauhallisempia seutuja.

Näin päättyi eurooppalaisten ensimmäinen kohtaaminen Uuden-Seelannin sotaisten maorien kanssa. 

Tapaus vakuutti Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian siitä, että tuohon osaan maailmasta ei kannattanut tuhlata enempää aikaa.

Kokenut meriupseeri johti matkaa

Abel Janszoon Tasmanilla oli vuosien kokemus meriltä, kun hänet vuonna 1642 nimitettiin tutkimusretken johtoon. 

Hän oli purjehtinut Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian leivissä kymmenen vuotta ja edennyt tavallisesta merimiehestä upseeriksi, jolla oli komennossaan useita laivoja. 

Hän palveli suurimman osan ajasta Kaakkois-Aasiassa, jonka merialueet nyt 39-vuotias hollantilainen oli oppinut tuntemaan kuin omat taskunsa.

Kun kenraalikuvernööri Antonio van Diemen ja muut Hollannin Itä-Intian siirtomaavirkamiehet etsivät luotettavaa miestä johtamaan retkikuntaa, valinta osui hyvämaineiseen Tasmaniin. 

Retkikunnan tehtävä oli selvittää huhua, jonka mukaan jossain taivaanrannan takana kaakossa oli tutkimaton, vauras manner.

Huhut ja teoriat yhdistyivät

Kreikkalaiset olivat jo muinoin pohtineet, että lähellä etelänapaa oli oltava suuri manner. Heidän logiikkansa mukaan meren pinnan yläpuolella olevan maan pinta-ala piti olla yhtä suuri eteläisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla, jotta maapallo pysyi tasapainossa. 

Roomalaiset antoivat myyttiselle paikalle myöhemmin nimen ”Terra Australis Incognita” – ”tuntematon eteläinen maa”.

Keskiajalla olettamusta alettiin pitää totena, ja Terra Australis alettiin merkitä karttoihin ja 1500-luvulla suosittuihin karttapalloihin. 

Se kuvattiin suureksi mantereeksi, joka ulottui etelänavalta pitkälle Tyynellemerelle. Hollantilaisten kiinnostus Terra Australista kohtaan heräsi toden teolla, kun paikka yhdistettiin toiseen tarunhohtoiseen paikkaan: 

Beach-nimiseen kuningaskuntaan, josta italialainen Marco Polo oli kuullut Kiinan-matkallaan 1200-luvulla.

Tarinan mukaan Beachissa oli niin paljon kultaa, että sitä oli mahdoton uskoa näkemättä. Marco Polo kertoi, että kuningaskunta sijaitsi jossakin Kiinan eteläpuolella, ja oppineet hollantilaiset päättelivät 1500-luvulla, että valtakunnan piti olla osa Terra Australista. 

Uskomus voimistui, kun hollantilainen laiva löysi vuonna 1606 länsirannan mantereesta, joka tultiin myöhemmin tuntemaan Australiana.

Maata etsimään lähetettiin useita tutkimusretkikuntia, ja ne palasivat takaisin kertoen, että rannikko näytti jatkuvan lähes loputtomiin. Sen perusteella kyseessä saattoi olla tarujen Terra Australis. 

Tätä oletusta Abel Tasman palkattiin vahvistamaan – tai todistamaan vääräksi. Kenraalikuvernööri van Diemen toivoi, että jos Tasman löytäisi Beachin, siitä voisi tulla hollantilaisten vastine espanjalaisten hallussa olevalle Perulle.

Koko muu Eurooppa kadehti Espanjaa, joka sai Perussa olevista kaivoksistaan suunnattomia määriä hopeaa.

Hollantilaisten pääkaupunki Aasiassa oli Batavia Jaavalla. Sieltä he hallitsivat 1600-luvulla haluttujen mausteiden, kuten muskottipähkinän, mustanpippurin ja kanelin, kauppaa.

© The Rijksmuseum

Mukaan lähti asiantuntijoita

Tasmanin retkikuntaan kuului kaksi laivaa, jotka annettiin hänen komentoonsa hollantilaisen Itä-Intian pääkaupungissa Bataviassa. 

Retken lippulaiva oli 120 tonnin sotalaiva Heemskerck, joka oli aseistettu tykeillä. Sen miehistöön kuului Tasmanin lisäksi 60 miestä.

200 tonnin rahtilaiva Zeehaen oli tyypiltään ”flöitti”, ja sen ruumassa oli runsaasti tilaa muonalle ja muille tavaroille. 

Flöitit olivat leveitä vesilinjan kohdalta, mutta niissä oli kapea kansi, sillä tullin suuruus Euroopan satamissa määräytyi yleensä kannen pinta-alan mukaan. Zeehaenissa oli 50 hengen miehistö.

Lisäksi matkaan lähti kaksi miestä, joiden asiantuntemus oli ratkaisevaa tutkimusretken onnistumiselle. 

Toinen oli nimeltään Isaack Gilseman, ja hän osallistui retkeen kauppiaan ominaisuudessa.

Itä-Intian kauppakomppania lähetti aina tutkimusretkille myös taitavia kauppamiehiä, jotka osasivat arvioida tavaroiden arvon ja kaupankäyntimahdollisuudet löydetyillä alueilla. 

Gilsemanin tehtävänä oli myös piirtää kuviin matkan tapahtumat ja löydöt.

Retkikunnan tärkein mies Tasmanin jälkeen oli ehdottomasti Franz Jacobszoon Visscher. Häntä pidettiin sekä lyömättömänä navigaattorina että yhtenä maailman parhaista kartanpiirtäjistä, minkä vuoksi hänen vastuullaan oli laivojen lopullisen reitin suunnittelu.

Alkuasukkaita piti yrittää huijata

Heemskerck ja Zeehaen lähtivät liikkeelle Bataviasta 14. elokuuta 1642. Matkan ajankohta oli valittu niin, että laivat saattoivat purjehtia suotuisassa kesäsäässä, kun ne vuoden lopulla pääsisivät eteläiselle merialueelle. 

Jo lähtöiltana Zeehaen kuitenkin ajoi karille erään saaren edustalla. Onneksi sen runko sai kuitenkin vain pieniä vaurioita, ja alus pääsi nopeasti jatkamaan matkaa.

Tasman oli saanut van Diemeniltä tarkat ohjeet matkantekoon. Ohjekirjeensä alussa kenraalikuvernööri ylisti sitä mahtavaa tulevaisuutta, joka Hollantia odotti, jos retkikunta onnistuisi löytämään rikkauksia vielä tuntemattomilta alueilta. 

Näin hän painotti sitä, että retkikunnan ensisijainen tarkoitus oli löytää uusia ansaintamahdollisuuksia. Itä-Intian kauppakomppania ei ollut kiinnostunut tieteellisestä tutkimuksesta, eikä arvokkaita laivoja koskaan lähetetty matkaan vain löytämään uusia maa-alueita. 

Sellainen yleistyi vasta valistusaikana 1700-luvun lopulla.

Siltä varalta, että retkikunta kohtaisi alkuasukkaita, joilla oli hallussaan rikkauksia, Zeehaenissa oli halpaa rihkamaa kaupankäyntiä varten. 

Van Diemen painotti, että Gilsemanin tuli yrittää saada näistä tavaroista maksu kultana tai hopeana. 

Kiinnostusta jalometalleihin ei kuitenkaan saanut missään tapauksessa paljastaa alkuasukkaille:

”Jos he tarjoavat maksuksi kultaa tai hopeaa, teidän tulee esittää, että ette lainkaan arvosta noita metalleja. Antakaa heidän ymmärtää, että esimerkiksi kuparilla, sinkillä tai lyijyllä olisi meille suurempi arvo”, van Diemen ohjeisti retkikuntaa.

Sitten kenraalikuvernööri antoi retkikunnalle purjehdusohjeet ja lopetti saatekirjeensä rukoukseen:

”Jätämme kohtalonne Kaikkivaltiaan käsiin ja rukoilemme Häneltä teille rohkeutta löytää sen, mitä lähdette hakemaan, sekä turvallista kotiinpaluuta. Jumalan kunniaksi, isänmaan hyväksi, Itä-Intian kauppakomppanian ansioksi ja teidän kuolemattomaksi kunniaksenne.”

Ketä historian henkilöä muistutat?

Vastaa 41:een itseäsi koskevaan kysymykseen ja selvitä HISTORIAN persoonallisuustestillä, ketä historian tunnetuimmista henkilöistä muistutat eniten. 

Laivat lähtivät kohti länttä

Tasmanin pienen laivaston oli määrä purjehtia pitkälle etelään ja kääntyä sitten kohti itää etsimään uutta maata, mutta sitä ennen laivojen oli matkattava 5 500 kilometriä länteen.

Määränpää oli hollantilainen Mauritiuksen saari Madagaskarin lähellä. Visscher oli päättänyt poiketa sinne, sillä hän tunsi hyvin Intian valtameren tuuliolosuhteet.

Mauritiukselta laivat pääsisivät helposti eteläisille leveysasteille, jossa jatkuva voimakas länsituuli kuljettaisi ne nopeasti tutkimattomille merialueille. 

Lisäksi saarella oli saatavana runsaasti vettä, ruokaa ja puutavaraa, jota laivat lastaisivat mukaansa ennen kuin ne jättäisivät tutun ja turvallisen maailman taakseen.

Heemskerck ja Zeehaen pääsivät määränpäähänsä ennätysajassa. Tähystäjän ilmoitus maasta jo 22 päivän purjehduksen jälkeen yllätti kaikki.

”Laskelmiemme mukaan olimme vielä 370 kilometriä itään Mauritiukselta, kun saari ilmestyi näkyviin”, Tasman kirjoitti lokikirjaansa.

Vuonna 1642 navigaattoreilla ei ollut välineitä, joilla määrittää pituusasteet, joten he joutuivat turvautumaan kokemukseensa ja tuntemuksiinsa määrittäessään sijaintia idässä tai lännessä. 

Leveysasteet sen sijaan pystyttiin määrittämään auringon korkeudesta horisontissa keskipäivän aikaan.

Tasmanin laivat olivat surkeassa kunnossa saapuessaan saarelle. Saaren kuvernööri kuvaili kirjeessään van Diemenille, että Zeehaenin puuosat olivat läpilahot, molemmat alukset vuosivat, ja niiden köysistö kaipasi kipeästi vaihtamista. 

Siksi laivat jäivät Mauritiukselle kuukaudeksi, minä aikana miehistö teki korjauksia ja metsästi.

Merimatka pääsi jatkumaan jälleen 8. lokakuuta 1642, jolloin tasainen tuuli saatteli laivat matkaan. 

Tasman otti Visscherin neuvosta suunnan kohti kaakkoa ja 40. leveysastetta, jonka alapuolella länsituuli kuljettaisi laivat eteenpäin.

Komppanialla oli kauppa-asemia eri puolilla Itä-Aasiaa.

© Roger G. Gerry Collection, the Metropolitan Museum of Art & Shutterstock

Myrsky koetteli retkikuntaa

Mauritiukselta lähdön jälkeen laivat halkoivat aaltoja viikkoja. Tuuli voimistui ja lämpötila laski tasaisesti sitä mukaa, mitä etelämmäs alukset pääsivät. 

Reipas tuuli takasi nopean matkanteon, mutta tuulenpuuskat koettelivat ankarasti köysistöä.

Laivapuuseppien piti jatkuvasti kivuta vahvistamaan vaurioituneita mastoja tai vaihtamaan hajonneita puomeja. 24. lokakuuta retkikunta joutui ankaraan myrskyyn.

”Tuulenpuuskat toivat mukanaan niin paljon rakeita ja sadetta, että pelkäsimme, ettei laivamme selviäisi siitä”, Tasman kirjasi lokikirjaansa.

Myrsky kuitenkin laantui hieman lounaan jälkeen, mutta silloin Zeehaen oli kadonnut näkyvistä. 

Kaikki Heems­kerckin purjeet laskettiin ja se jäi odottelemaan, sillä ilman muonaa ja varusteita kuljettavaa varastolaivaa tukimusmatkan jatkaminen olisi hankalaa. Kaikkien helpotukseksi seuraavana aamuna näkyi tuttu purje. 

Zeehaen oli menettänyt yhden miehen myrskyssä, mutta muuten se oli kunnossa.

Visscherin ja Tasmanin lokikirjamerkintöjen mukaan alukset ohittivat 155 pituusasteen 20. marraskuuta. 

Retkikunta oli siis Australian lounaiskärjen korkeudella, minkä jälkeen se oli täysin tuntemattomalla merialueella, jolla kukaan ei ollut aiemmin purjehtinut.

Horisontissa siinsi vuoria

Päivät kuluivat, mutta maata ei näkynyt. Navigaattori Visscher neuvoi jatkamaan sinnikkäästi kohti itää. 

Suuntaa muutettaisiin vasta, kun he hänen arvionsa mukaan olivat päässeet 220. pituusasteelle. Sieltä retkikunnan pitäisi kääntyä pohjoiseen ja pyrkiä kohti Salomonsaaria, jotka espanjalaiset merenkulkijat olivat löytäneet 1500-luvulla.

Visscher oli vakuuttunut siitä, että Terra Australiksen ja etelänavan välillä ei ollut maayhteyttä ja että pitämällä kurssinsa Tasmanin laivat pystyisivät esteettä ohittamaan mantereen eteläpuolelta.

24. marraskuuta horisontissa kuitenkin siinsi vuoria, ja Tasman määräsi välittömästi mittaamaan veden syvyyden, jotteivät laivat ajaisi pohjaan. 

Kun alukset seuraavana päivänä lähestyivät varovasti maata, Tasman kirjoitti lokikirjaansa:

”Tämä maa on ensimmäinen, jonka näemme Etelämerellä, ja se on eurooppalaisille täysin tuntematon. Olen siksi päättänyt antaa sille nimen Anthoonij van Diemenslandt (Van Diemenin maa) meidät tälle matkalle lähettäneen kenraalikuvernöörin kunniaksi.”

Vasta 2. joulukuuta laivat onnistuivat kuitenkin löytämään ankkuripaikan, josta voitiin lähettää miehiä tutkimaan uutta rannikkoa. 

Kaksi veneellistä aseistettuja miehiä lähti matkaan, ja he palasivat vasta monta tuntia myöhemmin.

Tiedustelijat kertoivat vehreästä kasvillisuudesta, syömäkelpoisista hedelmistä ja raikkaasta juomavedestä. He eivät olleet nähneet ihmisiä, mutta kaukaa oli kantautunut musiikkia ja he olivat havainneet nuotiotulien savua taivaalla.

Seuraavana aamuna Tasman luopui lisätutkimuksista, sillä oli nousemassa myrsky ja hän halusi viedä arvokkaat laivansa turvaan avomerelle. 

Hän kuitenkin lykkäsi lähtöä niin pitkään, että yksi miehistä kävi maissa viemässä sinne Hollannin lipun. Sitten retkikunta jätti saaren, joka myöhemmin nimettiin Tasmaniaksi sen löytäjän mukaan.

Yhteenotto maorien kanssa

Laivat jatkoivat matkaansa kohti Salomonsaaria, ja masennus valtasi laivojen miehistöt, jotka kaipasivat jo vaihtelua ja vakaata maata jalkojensa alle. 

Tiedustelijoita lukuun ottamatta kukaan heistä ei ollut käynytkään maissa sen jälkeen, kun laivat olivat lähteneet Mauritiukselta kaksi kuukautta aiemmin.

Kaikkien helpotukseksi jo 13. joulukuuta edessä näkyi taas maata. Tasman nosti valkoisen lipun ja laukaisi tykin merkiksi Zeehaenin upseereille, jotta nämä tulisivat neuvonpitoon ja päättämään jatkotoimista.

”Päätimme nousta maihin niin pian kuin se suinkin vain olisi mahdollista”, Tasman merkitsi lokikirjaansa.

Päätöksellä oli kohtalokkaat seuraukset. Laivat olivat saapuneet nykyiseen Uuteen-Seelantiin, jonka ”Murhaajien lahdessa” alkuasukkaat tappoivat neljä merimiestä 19. joulukuuta.

Hyökkäyksen jälkeen Tasman luopui suunnitelmasta hakea vettä maista, ja laivat jatkoivat matkaansa. Alkuasukkaat seurasivat niitä kanooteillaan, kunnes Zeehaenilta ammuttu tykinlaukaus tappoi yhden sotureista.

Ystävällisiä alkuasukkaita

Tasmanin Staten Landtiksi nimeämästä paikasta lähdön jälkeen purjehdus jatkui yksitoikkoisena. 13. tammikuuta 1643 Tasman kirjoitti lokikirjaansa vain:

”Hyvä sää, kirkas taivas. Keskipäivällä laskimme sijaintimme. Jatkoimme koilliseen 20 merimailia.”

Muut merkinnät noilta päiviltä noudattivat suunnilleen samaa kaavaa.

21. tammikuuta hollantilaiset jälleen saivat näkyviinsä maata. 

Retkikunta oli saapunut Tyynenmeren Tongalle. Siellä heitä lähestyi joukko kanootteja, jotka pysyttelivät kuitenkin hyvän matkan päässä laivoista, eivätkä niissä olleet miehet vaikuttaneet uhkaavilta.

Tarkkailtuaan tilannetta tovin hollantilaiset heittivät veteen palasen valkoista kangasta lahjaksi. Silloin yksi kanooteista lähti liikkeelle ja siitä hyppäsi veteen mies, joka sukelsi pinnan alle vajonneen kankaan perään. 

Kun hän palasi pintaan kankaan kanssa, hän vaikutti tyytyväiseltä. Tasman oli vihdoinkin kohdannut ystävällismielisiä alkuasukkaita.

Seuraavina päivinä hollantilaiset ja saarelaiset vierailivat monta kertaa toistensa luona. He vaihtoivat lahjoja, ja laivat saivat täydennettyä ruoka- ja juoma-vesivarastojaan.

Saarella ei kuitenkaan ollut sitä, mitä Tasman retkikuntineen oli tullut etsimään: ei kultaa, ei hopeaa eikä arvokkaita kauppatavaroita.

Tasman tiesi, että Tonga oli ollut hänen viimeinen mahdollisuutensa löytää jotain arvokasta. Nyt matka jatkuisi jälleen kohti eurooppalaisten jo tuntemia merialueita ja Bataviaa

Kotimatka kesti viisi kuukautta, ja Heemskerck ja Zeehaen purjehtivat lopulta Batavian satamaan 14. kesäkuuta. 

Bataviassa Tasman näkisi taas perheensä, mutta hän kirjasi päivän vain muutamalla niukalla sanalla lokikirjaan:

”Saavuimme Bataviaan varhain päivänkoitteessa. Jumalalle kunnia ja kiitos turvallisesta matkasta. Aamen.” 

Unelma kultamaasta hiipui

Merenkulullisesti retki oli ollut merkittävä saavutus. Matka osoitti, että Intian valtamereltä pystyi purjehtimaan Tyynellemerelle melko vaivattomasti. 

Tasman oli tuonut molemmat alukset ehjinä kotiin, ja useimmat miehistön jäsenet olivat selvinneet matkasta hengissä.

Beachin valtakuntaa Tasman ei kuitenkaan ollut löytänyt.

Kenraalikuvernööri van Diemen ei silti aikonut vielä luopua haaveestaan, ja vuonna 1644 hän lähetti Tasmanin uudelle tutkimusmatkalle. 

Tällä kertaa Tasmanin piti keskittyä tutkimaan Australian pohjoisrannikkoa. Kun sieltäkään ei löytynyt tarujen maata, hollantilaiset luopuivat etsinnästä.

Tasmanin matkat eivät saaneet suurta tunnustusta. 

Hollantilaiset olivat kiinnostuneita vain jalometalleista ja tavaroista, joita he voisivat tuoda myytäväksi Eurooppaan, eikä sellaisia ilmeisesti ollut Hollannin Itä-Intian eteläpuolella.

Oletus oli kuitenkin väärä. Myöhemmin kultaa löydettiin sekä Australiasta että Tasmaniasta.

Kerrotaan, että ensimmäisenä kultaa löysi eräs vanki vuonna 1840 saaren pohjoisosasta, ja 1800-luvun kuluessa kultaa löydettiin vielä lisää. 

Tasmanin maanmiehet eivät kuitenkaan päässeet nauttimaan saaren rikkauksista, vaan sen ilon saivat britit, jotka tuolloin hallitsivat Tasmaniaa.

Lue lisää Abel Tasmanista

James Backhouse Walker: Abel Janszoon Tasman: His Life and Voyages, CreateSpace Independent Publishing Platform, 2016

Ehkä sinua kiinnostaa...