Kon-Tiki rakennettiin materiaaleista, joita polynesialaisten esi-isillä oli ollut käytössään 1  500 vuotta sitten.

© Getty Images

Kon-Tiki: Thor Heyerdahlin seikkailu Polynesiaan

Norjalainen Thor Heyerdahl lähti vuonna 1947 ylittämään Tyyntämerta balsapuusta rakennetulla lautalla todistaakseen, että Polynesian asukkaat saattoivat olla lähtöisin Etelä-Amerikasta. Seikkailu valtameren aalloilla kesti 101 päivää.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018 teksti Else Christensen

Thor Heyerdahl tovereineen seisoi aalloilla keinahtelevan lautan kannella. Miehet tähyilivät innokkaasti yhä kauemmaksi etääntyvää hinaajaa, kunnes se lopulta katosi taivaanrannan taakse. Miesten viimeinenkin yhteys mantereelle oli katkennut. 

”No niin, pojat, katsotaanpa saammeko moottorin käyntiin”, yksi miehistä virkkoi totisena. 

Toiset virnistivät – aluksessa ei ollut moottoria. Miehet olivat lähteneet matkaan yksinkertaisella lautalla, joka oli rakennettu balsapuusta, hamppuköydestä ja banaanipuun lehdistä ja jonka käyttövoimana olivat tuuli ja aallot. Edessä avautui yli 7  000 kilometriä aavaa merta.

Heyerdahl katseli purjetta, joka roikkui velttona mastossa. Purjeeseen oli maalattu parrakkaan miehen kasvot; ne esittivät muinaista ­perulaista heimopäällikköä Kon-Tikiä, jonka ­mukaan lautta oli nimetty.

Heyerdahl oli kuullut 1  500 vuotta aiemmin eläneestä päälliköstä ensi kerran vuonna 1937 asuessaan vaimoineen eräällä polynesialaisella saarella. Heyerdahlit olivat eräänä iltana istuskelleet nuotion ääressä rannalla, kun he olivat ­tavanneet vanhan miehen, joka oli elänyt saarella koko ikänsä. 

Nuotion loimussa vanhus oli kertonut Heyerdahleille tarinan päällikkö Kon-Tikistä, joka oli johdattanut kansansa vihollisilta turvaan Etelä-Amerikasta meren yli Polyne­siaan. 

Heyerdahl kiinnostui Kon-Tikistä, ­joka oli ollut alamaisilleen sekä pappi että ­jumala. Kon-Tikin heimo oli joutunut sotaan toisen heimon kanssa, ja suurin osa hänen kansastaan oli surmattu. Kansansa rippeiden kanssa Kon-Tiki oli paennut kotiseudultaan ja purjehtinut Tyynenmeren yli Polynesiaan.

Kun Heyerdahl kertoi tarinaa muille, kukaan ei uskonut, että alkuasukkaiden ­alkeelliset lautat olisivat voineet selviytyä 7  000 kilometrin purjehduksesta Tyynenmeren yli. 

Heyerdahl ei kuitenkaan saanut Kon-Tikin tarinaa mielestään ja päätti todistaa teorian oikeaksi.

Hän rakennutti lautan, joka vastasi rakenteeltaan muinaisten perulaisten lauttoja, ja aikoi purjehtia sillä idästä puhaltavien pasaatituulten kuljettamana Tyynen valtameren yli Polyne­siaan. Heyerdahl tovereineen lähti matkaan ­Perusta 28. huhtikuuta 1947. 

Bengt Danielsson otti mukaansa 73 etnologiaa käsittelevää kirjaa. Hän ehti lukea niistä 72.

© Kon-Tiki-museet

Ensimmäinen myrsky

Hinaajan kadottua näkyvistä miehet sitoivat ­viimeisetkin muonavarat paikoilleen Kon-Tikin kajuuttaan. Sää oli lähes tyyni, ja miesten oli helppo liikuskella lautan kannella ja matalassa kajuutassa. 

He olivat varanneet matkalle runsaasti muonaa: 200 kookospähkinää, perunoita, hedelmiä, juuria, säilykkeitä ja Yhdysvaltain ­armeijan kenttämuona-annoksia, joita miesten oli tarkoitus testata. 

Lisäksi mukana oli 250 litraa juomavettä lautan alle kiinnitettyjen bamburuokojen sisällä, missä se pysyi raikkaana.

Heyerdahl oli valmistautunut purjehdukseen hyvin myös miehistövalintojen suhteen. Neljä miehistä hän oli tuntenut jo vuosia. Knut Hauglandiin ja Torstein Raabyyn hän oli tutustunut toisen maailman sodan aikana Norjan vastarintaliikkeessä. 

Hauglandin ja Raabyn tehtävä oli käyttää radiolähetintä, jonka Heyerdahl oli turvallisuussyistä suostunut vastahakoisesti ottamaan mukaan. 

Perämies Erik Hesselbergin ja insinööri Herman Watzingerin Heyerdahl oli valinnut miehistöönsä itse, ja ruotsalainen Bengt Danielsson oli tarjoutunut mukaan omasta aloitteestaan kuultuaan hankkeesta. Hän oli opiskellut intiaanikulttuureja, ja Heyerdahl oli tutustunut häneen Perussa.

Auringonlaskun aikaan miehet nauttivat ­ensimmäiseksi ateriakseen Kon-Tikillä mukillisen kaakaota sekä kookospähkinöitä. Ensimmäinen päivä merellä oli sujunut varsin leppoisissa merkeissä.

Seuraavana päivänä tuuli alkoi yltyä. Kon-­Tikin suuri purje pullistui tuulessa, ja aallot ­kohosivat päivän kuluessa yhä korkeammiksi. Kolme miehistä kamppaili tuulessa kiinnittääkseen purjeen niin, ­että tuuli osuisi siihen suoraan takaapäin. 

Sillä välin toiset kolme ohjasivat lauttaa sen perään kiinnitetyllä suurella peräsimellä. Miehet pidättivät hengitystään nähdessään ensimmäisen suuren aallon osuvan lauttaan. 

Lautta tärisi noustessaan aallon harjalle, mutta pian se jo liukui alas kohti aallonpohjaa odottamaan seuraavaa aaltoa. Miehistä tuntui kuin he olisivat keinuneet ylös ja alas jättimäisellä vuoristoradalla.

Yhtäkkiä kaksi korkeaa aaltoa lähestyi lauttaa aivan peräkanaa. Viileä merivesi ryöppysi kannen yli, ja miehet hapuilivat hädissään jotain, josta pitää kiinni. 

Aalto kuitenkin vyöryi pois yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin, ja kannelle ryöpynnyt vesi valui takaisin mereen lautan runkopuiden välistä. Miehet vilkaisivat huojentuneina toisiaan: lautta toimi aallokossa juuri niin kuin sen pitikin.

Myrskyn jatkuessa miehet joutuivat vuorottelemaan peräsimessä yön yli. Ohjaaminen oli kuitenkin niin raskasta, että yksi mies jaksoi tehdä sitä vain noin tunnin kerrallaan. 

Vapauduttuaan peräsimestä miehet ryömivät kajuuttaan märkinä, kylmissään ja lopen uupuneina. Kajuuttaan päästyään he sitoivat jalkojensa ­ympärille köyden, josta vetämällä heidät herätettäisiin seuraavaa ohjausvuoroa varten.

Kalat hyppivät lautan kannelle

Myrskyä kesti kolme päivää, minkä jälkeen sää selkeni. Meri lautan ympärillä aaltoili yhä, ­mutta aallot olivat matalia ja auringonpaiste sai meren näyttämään leppeältä. Kynnettyään 60 tuntia myrskyssä Kon-Tiki lipui nyt kaikessa rauhassa Tyynenmeren aalloilla.

Jokaisella miehistön kuudesta jäsenestä oli lautalla omat tehtävänsä. Ruuanlaittovuoro kiersi mieheltä toiselle, mutta aamu alkoi aina vastapaistetulla tuoreella kalalla. Kala-aamiaisen jälkeen vuorossa oli pikainen pulahdus meressä, minkä jälkeen miehet kävivät töihin.

Danielsson oli nimitetty lautan muonavastaavaksi, ja hänen vastuullaan oli ruoka-annosten jakelu. Watzinger puolestaan oli vastuussa säähavainnoinnista, ja hän suoritti päivän mittaan jatkuvasti erilaisia mittauksia: milloin hän kiipesi mastoon, milloin sukelsi ­lautan alle lukemaan mittareitaan. 

Raaby ja Haugland taas lähettivät joka yö radiolähettimellä tietoa lautan sijainnista ja tutkimusretken edistymisestä. Päivisin he huolsivat laitteita ja varmistivat, että ­lautan mastoon kiinnitetty radioantenni pysyi ­oikeassa asennossa. 

Hesselberg paikkasi purjeita, pleissasi köysiä ja piirsi luonnoksia matkatovereistaan tai näkemistään oudoista kaloista. Heyerdahlin tehtäviin kuului matkan vaiheiden kirjaaminen ­lokiin, raporttien laatiminen sekä kuvaaminen.

Kaikki kuusi miestä huolehtivat vuorotellen ­peräsimestä ja osallistuivat kalastamiseen. ­Jälkimmäinen oli helppo ja miellyttävä tehtävä, sillä kalat hakeutuivat lähestulkoon itse paistinpannulle: joka yö lautan kannelle hyppi runsain mitoin lentokaloja. 

Lisäksi miehet pyysivät lautan ympärillä kierteleviä haita sekä ruuaksi että niiden muodostaman uhkan vuoksi. 

He pyydystivät hait usein pelkillä käsillään tarttumalla hain selkäevään ja heittämällä sen lautan kannelle. Sen jälkeen heidän ei tarvinnut kuin ­pysytellä hain hampaiden ulottumattomissa siihen asti, että hai lopulta kuoli.

Miehistö pyydysti lautan ympärillä ­vaanivia haita paljain käsin. 

© Polfoto/Ullstein Bild

Mies yli laidan

Matkan edetessä miehet ruskettuivat ja parroittuivat. Rauhallisten vahtivuorojen aikana peräsintä hoitava mies saattoi rentoutua ja pidellä peräsintä toisella jalallaan leudon pasaatituulen työntäessä lauttaa tasaista vauhtia eteenpäin. Purjehdus Tyynen valtameren yli muistutti yhä enemmän huvimatkaa.

21. heinäkuuta, joka oli Kon-Tikin miehistön 84. päivä merellä, tuuli tyyntyi yhtäkkiä kokonaan. Purjeet roikkuivat tyhjinä mastossa, ja taivaalla näkyi vain pieniä pilvenhattaroita. 

Miehet kääntyivät kummissaan katsomaan etelään ja näkivät mustien pilvien kerääntyvän korkeaksi pilviseinämäksi, joka lähestyi kovaa vauhtia. Pian alkoi tuulla navakasti. 

Tuulenpuuskat ­tarttuivat purjeisiin ja leväyttivät ne auki tummanpuhuvaa taivasta vasten. Aallot kohosivat metrien korkuisiksi. Watzinger kävi tarkastamassa tuulimittarin lukeman, ja ­ehti juuri kertoa muille, että tuulen nopeus oli 14–16 metriä sekunnissa, kun hänen ohitseen vilahti vihreä varjo. 

Tuuli oli temmannut ­mukaansa Raabyn makuupussin ja paiskasi sen kovalla voimalla mereen. Watzinger yritti tarttua makuupussiin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän hävisi näkyvistä. Toiset kuulivat vain vaimeita avunhuutoja myrskyn pauhun ylitse.

He tuijottivat toisiaan hetken lamaantuneina, kunnes heille valkeni, mitä oli tapahtunut. Kauhukseen he näkivät Watzingerin kamppailevan henkensä edestä korkeiden aaltojen keskellä. 

Peräsimessä ollut Raaby kompuroi kumiveneen luo ja yritti irrottaa bambupölkyn, johon kumiveneen kiinnitysköysi oli sidottu. Pölkky oli juuttunut kiinni. Watzinger yritti tarttua peräsimeen, mutta hän ei yltänyt saamaan kunnon otetta. 

Aallot kuljettivat hänet sivummalle, ja hän jäi pian tuulessa eteenpäin kiitävän Kon-­Tikin taakse. Haugland ja Hesselberg juoksivat kajuuttaan, jossa oli pitkään köyteen kiinnitetty pelastusliivi. 

He yrittivät heittää liivin veteen Watzingerin suuntaan, mutta vastatuuli oli liian voimakas. Lautalla olijat yrittivät epätoivoissaan saada ­kumivenettä vesille Watzingerin jäädessä yhä kauemmas jälkeen Kon-Tikistä.

Sitten Haugland sukelsi veteen ja ui pelastusliivi mukanaan voimakkain vedoin kohti uupunutta Watzingeria. Aina kun Watzinger nousi aallon mukana ylös, Haugland katosi aallonpohjaan, ja päinvastoin. 

Henkeään pidättäen muut miehet katselivat kahden miehen kamppailua aallokossa, kunnes Haugland viimein pääsi Watzingerin luokse. Molemmat miehet tarkertuivat pelastusliiviin, ja Haugland heilautti kättään merkiksi muille, että nämä ­vetäisivät heidät turvaan. 

Lautallaolijat tarttuivat köyteen ja alkoivat vetää pelastusliiviä kohti lauttaa toivoen samalla hartaasti, etteivät Haugland ja Watzinger huomaisi heidän takanaan uhkaavasti lähestyvää tummaa kolmiota.

Kun uupuneet miehet vetivät itsensä merestä lautan kannelle, he näkivät tumman kolmion katoavan aaltoihin. Silloin miehille valkeni, ­ettei kyseessä ollutkaan hai vaan Raabyn makuupussin kulma. 

He eivät kuitenkaan voineet olla miettimättä, mikä olento olikaan mahtanut vetää makuupussin pinnan alle. 

”Olipa onni, etten ollut tuossa makuupussissa”, Raaby totesi ja tarttui taas peräsimeen. Miehet olivat sinä ­iltana vaitonaisia – kaikki tiesivät, että päivä olisi voinut päättyä toisin.

Kolmeen kuukauteen Kon-Tikin miehistö ei nähnyt muuta kuin merta ja taivasta. Heinäkuun 30. päivänä, vietettyään merellä 93 päivää, he kuitenkin erottivat taivaanrannassa ­Polynesiaan kuuluvan Pukapukan saaren. 

Tuuli oli kuitenkin vastainen, ja pettyneinä miehet joutuivat hautaamaan haaveet maihin pääsystä. Muutaman päivän kuluttua toivo virisi jälleen, kun ­näkyviin ilmestyi Angataun saari. Miehet nostivat liput liehumaan, ja valkohiekkaisen rannan ­lähestyessä Hesselberg haki kajuutasta kitaransa. 

Suuri perulainen lierihattu päässään hän näppäili kitarallaan tunteellisia eteläamerikkalaisia ­sävelmiä Danielssonin tarjoillessa miehistölle ruhtinaallisen aterian. Miehet halkaisivat kookospähkinän ja skoolasivat sillä rannalla kasvaville tuoreille kookospähkinöille.

Matkan vaarallisin osuus oli kuitenkin vasta edessä. Angatau kuuluu Tuamoton saariryhmään, ja sitä ympäröivät veitsenterävät koralliriutat. Päästäkseen saareen Kon-Tikin oli löydettävä aukko riutassa. Pienimmälläkin virheellä saattoi olla tuhoisat seuraukset, sillä jos lautta osuisi riuttaan, se pirstoutuisi.

Yhtäkkiä miehet havaitsivat rannalla liikettä. Kaksi poynesialaista laski vesille kanootin ja ­alkoi meloa sillä Kon-Tikiä kohti. Saarelaisten päästyä lautan viereen toinen heistä heilautti kättään ja huusi: ”Good night!” 

Heyerdahl vastasi hyvän yön tervehdykseen. Kun hän kysyi, puhuiko mies englantia, vastaus oli jälleen ”Good night”. 

”Maimai hee iuta”, haluamme maihin, sanoi Heyerdahl, joka osasi hieman paikallista kieltä. Miehet nyökkäsivät ja viittilöivät riutalle siihen suuntaan, josta he olivat hetki ­sitten meloneet.

Miehet nousivat lautalle ja sauhuttelivat ­antaumuksella savukkeita, jotka Kon-Tikin miehistö oli heille hetkeä aikaisemmin tarjonnut. Heyerdahl meloi käsillään ilmaa viestittääkseen miehille, että he kaipasivat melonta-apua päästäkseen rantaan. 

Toinen polynesialainen teki kädellään liikkeen aivan kuin olisi vetänyt perämoottorin käynnistysnarusta matkien samalla perämoottorin pörisevää ääntä. 

Polynesialaiset luulivat Kon-Tikiä veneeksi, joka oli lastattu niin täyteen tavaraa, että vain sen kansi oli veden pinnalla. 

Heyerdahl antoi miesten kokeilla lautan pohjaa, ja nämä tunnustelivat kummissaan rungon tukkeja. Sitten he sammuttivat savukkeensa ja alkoivat meloa kaikin voimin. 

Rungon tukit sidottiin toisiinsa köydellä.

© Getty Images

Vaara uhkaa

Virtaukset saaren edustalla olivat niin voimakkaita, että vaikka polynesialaiset hakivat kylästä apua, Kon-Tiki ajautui koko ajan kauemmas merelle. 

Pimeän tullen alkuasukkaiden oli palattava kylään. Pettyneenä Kon-Tikin miehistö katseli, miten kanootit suuntasivat kohti rantaa ja siellä loimottavaa leirinuotiota.

Paluu avomerelle tuntui raskaalta, kun maihin pääsy oli ollut jo niin lähellä. Kon-Tiki kynti aaltoja kolme päivää näkemättä maata. 

Tutkiessaan merikorttia Heyerdahl havaitsi lautan olevan matkalla kohti Takumea ja Raroian riuttoja, jotka levittäytyivät 70–80 kilometrin pituudelta suoraan heidän edessään. Kon-Tikin miehistö suuntasi kohti riutan eteläkärkeä, missä he toivoivat pääsevänsä turvallisesti maihin.

Sadannen merellä vietetyn päivän jälkeisenä yönä Heyer­dahl heräsi levottomana. Hän tunsi lautan liikkeen kehossaan, mutta nyt aaltojen keinunta tuntui erilaiselta. Hän kulki rauhattomana kannella ja kiipesi mastoon tähystämään. Näkyvissä oli pelkkää merta. 

Hieman ennen kello kuutta aamulla Raaby laskeutui kiireellä mastosta ja kertoi nähneensä vähän matkan päässä pieniä palmujen reunustamia saaria. Hetken kuluttua muutkin näkivät 8–9 ­kilometrin päässä olevat saaret. Lautan ja saarten välissä oli kuitenkin ­riutta, jota kohti Kon-Tiki nyt vääjäämättä kiisi.

Miehistön huoli vaihtui vähitellen päättäväisyydeksi. Lautan keikkuessa tyrskyissä Heyerdahl antoi tovereilleen viimeiset ohjeet siitä, miten heidän oli toimittava lautan osuessa riuttaan. Miehet kantoivat kiireesti kaiken arvokkaan kajuuttaan ja sitoivat sen kiinni. 

Tärkeät paperit ja Heyerdahlin ­kuvaamat filmit pakattiin vesitiiviisiin pusseihin. Sitten miehet purkivat bambuista rakennetun kannen, jotta he pystyisivät katkaisemaan lautan perässä olevien siivekkeiden kiinnitysköydet. 

Ilman siivekkeitä lautan pohja oli täysin tasainen, ja lautta olisi helpompi ohjata riutan yli. Miehet olivat tehneet tyhjästä vesisäiliöstä, käytetyistä radion akuista, romusta ja puunkappaleista ankkurin.­ He kiinnittivät ankkuriköyden lautan toiseen mastoon. 

Kun ankkuri heitettäisiin veteen, Kon-Tiki liukuisi karikkoon perä edellä. Miehet ­pukivat kengät jalkaansa ja valmistautuivat tarrautumaan törmäyksessä lauttaan hinnalla millä hyvänsä. Nyt he saattoivat vain odottaa.

Täpärä pelastuminen

Kello 9.50 Heyerdahl kirjoitti lokikirjaan viimeisen merkinnän: 

”Vain parisataa metriä jäljellä. Kaikki on valmista. Nyt pitää pakata loki. Tunnelma korkealla, vaikka pahalta näyttää. Mutta kyllä tästä selvitään!” 

Muutamaa minuuttia myöhemmin miehet heittivät ankkurin veteen. Lautta pysähtyi äkisti ja kääntyi ympäri niin, että­ sen perä osoitti nyt riuttaan päin. Raaby ­istui radion ääressä, ja Kon-Tikin ajautuessa kohti Raroian riuttaa hän ilmoitti radioon: 

”Ok. 50 jaardia jäljellä. Nyt sitä mennään. Hyvästi.” 

Hän sulki radion, ja Haugland pakkasi viimeiset paperit, minkä jälkeen kaksikko kiiruhti kannelle muiden luo. Aallot nousivat yhä korkeampina ja terävämpinä lautan ympärillä. 

Heyerdahl huomasi aaltojen kuljettavan lauttaa kovaa vauhtia – kenties lautta sittenkin pääsisi riutan yli! Miehet katkaisivat ankkuriköyden, ja siinä samassa suuri aalto tempaisi Kon-Tikin korkealle ilmaan ja kohti maata.

Kova vauhti ja vaaran tunne saivat Heyerdahlin kajauttamaan kovaäänisen hurraahuudon. Toiset katsoivat häntä kummissaan, mutta eivät voineet olla hymyilemättä. Siinä samassa seuraava aalto jo kohosi heidän takanaan kuin vihreä seinämä, mutta tällä kertaa se ei kohottanut Kon-Tikiä korkeuksiin vaan vyöryi lautan yli. 

Heyerdahl tunsi ­veden vastustamattoman voiman ja tarrautui tiukasti lauttaan. Hän näki, miten aalto pyyhkäisi kajuutan ja sen katolla makaa­vien kolmen miehen yli. ”Lautta kestää!” huusi köysitikkaissa roikkuva Haugland. Vain masto ja kajuutta painuivat hieman kenoon aallon voimasta.

Samassa lauttaa uhkasi kuitenkin jo entistä korkeampi aalto. Heyerdahl ehti juuri ja juuri varoittaa muita, ­ennen kuin kahdeksanmetrinen aalto iskeytyi lauttaan valtavalla voimalla. 

Heyerdahl tunsi runkotukkien vavahtelevan aallon voimasta. Jos hän kuolisi nyt, hän kuolisi kaikki aistit kirkkaina ja lihakset äärimmilleen jännittyneinä henkensä edestä taistellen, hän ehti ajatella.

Sitten aalto väistyi. Vesimassat olivat saaneet lautalla aikaan pahaa jälkeä. Alus, joka oli ollut sadan päivän ajan miesten koti, oli enää pelkkä puukasa. Masto oli katkennut kuin hammastikku, peräsimen tukipuu oli vääntynyt sijoiltaan ja peräsin oli pirstoutunut säleiksi.

Kajuutan katolla makasi liikkumaton hahmo. Se oli Watzinger. Heyerdahl kauhistui: jos Watzinger tai joku muu miehistä oli kuollut, hänen omalla henkiinjäämisellään ja ­koko matkalla ei ollut mitään merkitystä. 

Heyerdahl etsi katseellaan muita ja huusi hädissään näiden nimiä. Siinä samassa lautan vierellä näkyi liikettä. Siellä oli Raaby, joka roikkui vedessä köyden varassa ja yritti kaikin voimin hinautua takaisin lautalle. 

Hän näytti uupuneelta mutta vahingoittumattomalta. Pian Watzingerkin alkoi liikahdella ja ­hymyili. Kaikki olivat selvinneet hengissä. 

Uupuneet seikkailijat kahlasivat tyytyväisinä ­maihin onnistuneen tutkimusmatkan päätteeksi.

© Kon-Tiki Museet

Maata jalkojen alla

Pian lauttaan osui jälleen uusi aalto, ja samassa lautan runkotukit raapaisivat riuttaa. Aallon ­vetäytyessä lautta irtosi ja liukui merelle päin, mutta seuraava aalto työnsi sen takaisin riutalle. Miehet näkivät vedestä pilkistävän punaisia ­koralleja. 

He menivät lautan peräosaan, joka oli tukevimmin kiinni riutalla, ja kapusivat peräjälkeen riutalle. Pian sekä miehet että lautta olivat päässeet turvallisesti riutalle korkeiden aaltojen ulottumattomiin.

Lievän aivotärähdyksen saanutta Danielssonia lukuun ottamatta kaikki olivat kunnossa. Onnellisina he kahlasivat noin 600 metrin päässä olevalle saarelle. 

Saaren kirkkaat rantaveden ­kuhisivat elämää: leviä, merivuokkoja, koralleja sekä värikkäitä kaloja ja pieniä haita, jotka pakenivat metelöiviä miehiä.

Miehet hakivat Kon-Tikiltä varusteensa. Heyerdahl toi maihin pienen palmuntaimen, joka oli alkanut versoa mukana olleesta kookospähkinästä. Päästyään rantaan hän riisui kenkänsä ja katseli paljaiden jalkojensa jättämiä jälkiä hiekalla. 

Hän vajosi polvilleen ja työnsi sormensa lämpimään hiekkaan. He olivat elossa, ja tutkimusmatka oli onnistunut. Kon-Tiki miehistöineen oli todistanut, että Tyynen valtameren saattoi ylittää pelkällä puulautalla. 

Lue lisää

Thor Heyerdahl: Kon-Tiki ekspeditionen, Gyldendal, 1948. Arnold Jacoby: Senor Kon-Tiki. Bogen om Thor Heyerdahl, Gyldendal, 1966.

Ehkä sinua kiinnostaa...