Kolumbuksen neljäs löytöretki sai kurjan lopun

Kolumbus halusi puhdistaa nimensä

Kolumbus oli purjehtinut ensimmäisen kerran Atlantin yli länteen jo vuonna 1492 etsiessään meritietä Intiaan, jonka ­eksoottiset mausteet, kuten kaneli ja pippuri, olivat Euroopassa haluttua kauppatavaraa.

Hän ei ollut löytänyt Intiaa vaan Hispa­niolaksi nime­­ä­­mänsä Karibianmeren saaren. Löytö oli silti tehnyt italialaisesta Kolumbuksesta Espanjassa sankarin.

Kolumbus oli nimitetty Hispa­niolan kuvernööriksi ja uusien meren­takaisten alueiden varakuninkaaksi ja hän oli jatkanut Uuden maailman kartoittamista. 1400-luvun lopulla Hispaniolan saaren espanjalaiset siirtolaiset ja alkuasukkaat olivat ­kuitenkin nousseet kapinaan Kolumbuksen mielivaltaista ja ankaraa hallintoa vastaan, ja hänen asemansa siirtokunnan johtajana alkoi horjua.

Vuonna 1500 hänet oli teljetty Santo Domingon vankilaan syytettynä saaren suistamisesta sekasortoon.

”Vannon, etten ymmärrä, miksi ­minut on vangittu. En ole tehnyt mitään väärää ­tahallisesti, ja ­uskon, että Teidän Korkeutenne luottavat sanaani”, Kolumbus kirjoitti Espanjan hallitsijaparille vuonna 1500, ennen kuin hänet vietiin käsiraudoissa Espanjaan lähtevään laivaan.

Kolumbuksen onneksi Ferdinand ja Isabella närkästyivät entisen merenkulkijan huonosta kohtelusta, ja hänet ­vapautettiin heti, kun häntä kuljettanut laiva saapui Cádiziin.

Hallitsijapari ehdotti Kolumbukselle eläkkeelle jäämistä ja lahjoitti tälle Andalusiasta linnan eläkepäivien viettämistä varten.

Joutilas elämä ei kuitenkaan kiinnostanut Kolumbusta, joka halusi kiihkeästi palauttaa menetetyn mai­neen­sa.

Hän halusi myös todistaa, ­että ­Intiaan saattoi päästä purjehtimalla länteen. Hän piinasi Isabellaa ja Ferdinandia yli vuoden, kunnes nämä ­lopulta taipuivat ja ­antoivat hänelle luvan lähteä uudelle matkalle Uuteen maailmaan.

Tällä kertaa hallitsijapari kuitenkin antoi Kolumbuksen käyttöön vain neljä vanhaa ja huonokuntoista laivaa ja kokemattoman mie­histön. Ongelmien välttämiseksi ­Kolumbus sai myös käskyn pysyä poissa Hispaniolasta.

Kolumbus oli jo elänyt vanhemmaksi kuin useimmat aikalaisensa, ja hän tiesi, että neljäs löytöretki jäisi hänen viimeisekseen. Hänellä oli vain yksi tilaisuus saattaa elämäntyönsä päätökseen, ja tällä kertaa hän aikoi purjehtia kauemmas länteen kuin koskaan aikaisemmin.

Kun harmaantunut Kolumbus lähti matkaan Espanjasta vuonna 1502, hän uskoi unelmansa vihdoin toteutuvan. Neljännestä matkasta tuli kuitenkin aiem­pia raskaampi ja vaarallisempi.

Myrsky ajoi laivat erilleen

Seisoessaan lippulaivansa La Capitanan kannella 29. kesäkuuta 1502 Kolumbuksen oli vaikea uskoa, että Ovando oli todellakin estänyt häntä purjehtimasta Santo Domingoon, jonka hän oli omien sanojensa mukaan ”Jumalan tahdosta ja hiellä ja verellä voittanut Espanjalle”.

Ovando oli nimitetty Hispaniolan kuvernööriksi Kolumbuksen erottamisen jälkeen, ja nyt hän oli päätöksellään saattanut tämän neljä laivaa ja niiden 140 miehistön jäsentä vakavaan vaaraan.

Kolumbuksen huomio kiinnittyi taas voimistuvaan tuuleen, ja hän käänsi katseensa kohti Hispaniolan rannikkoa, josta hän toivoi löytävänsä suojaisan joen­uoman tai poukaman.

Noin 70 ­kilometrin päässä Santo Domingosta Kolumbus vihdoin äkkäsikin sopivan hevosenkengän muotoisen lahden.

Tuuli pieksi jo raivoisasti laivojen purjeita, kun karavelit ­lipuivat lahteen. Merimiesten laskiessa purjeita taivaalta alkoi putoilla suuria sadepisaroita, jotka piiskasivat heidän kasvojaan rakeiden voimalla.

Läpimärät miehet pudottivat laivojen seitsemän ankkuria veteen ja laskeutuivat sitten lastiruumaan suojaan. Kullakin laivalla oli noin 35 miestä, ­jotka istuivat nyt kylki kyljessä viinitynnyrien ja kuivalihalaatikoiden seassa noin 150 kilometrin tuntinopeudella puhaltavan tuulen riepotellessa laivoja.

La Capitanalla Kolumbus ja hänen poikansa Fernando sulkeutuivat kapteenin kajuuttaan, jonka harras löytöretkeilijä oli koristellut lukuisilla risteillä ja Neitsyt Marian patsailla. Voimakkaat tuulenpuuskat natisuttivat laivaa, ja Kolumbus uppoutui rukouksiin.

La Capitanan ankkuriköydet kestivät, mutta kolmella muulla laivalla ne katkesivat ja laivat joutuivat tuuliajolle.

Huonoin onni oli Santiagolla, jolla ­Kolumbuksen veli Bartolomeo oli. Santiagon kapteeni Francisco de Porras ­hätääntyi, kun myrsky alkoi painaa laivaa kohti karikkoa.

Bartolomeo tarttui vaistomaisesti ruoriin ja sai viime hetkellä ohjattua Santiagon väljemmille vesille. Kun myrsky seuraavana aamuna oli ohi ja ­Kolumbus tuli La Capitanan kannelle, muita laivoja ei näkynyt.

”Rajumyrsky hajotti pienen laivastoni yöllä. Toivo oli mennyttä ja pelkäsimme jo muiden hukkuneen”, Kolumbus kirjoitti. Parin päivän kuluttua hän sai kuitenkin huokaista helpotuksesta.

”Laivat, jotka Herra minulta otti ja jätti minut yksin, on Hän nyt palauttanut”, hurskas amiraali kirjoitti 3. heinäkuuta 1502, kun myrskyssä kadonneet laivat olivat palanneet lippulaivan luo.

Alukset olivat kehnossa kunnossa, mutta ne pysyivät yhä pinnalla, ja kaikki miehistön jäsenet olivat yhä elossa. 27. heinäkuuta 1502 Kolumbus laivoineen otti kurssin kohti Kuubaa.

Yksikään ­eurooppalainen ei ollut koskaan purjehtinut niin kauas länteen kohti tuntematonta.

##

Kolumbus luuli tulleensa Kiinaan

­tähystäjä ilmoitti näkevänsä kaukana maata, kun nykyisen Hondu­rasin rannikko ilmestyi horisonttiin.

Kihdin vaivaama Kolumbus kiipesi kannelle ja huokasi tyytyväisenä ja päätteli huojentuneena, että etäällä häämöttävä maa oli Kiina, josta hän oli lukenut Marco Polon matkakertomuksista.

Kolumbus kääntyi kohti etelää, sillä hän uskoi yhä löytävänsä sieltä merireitin Intiaan. Hänen miehensä ehtivät vain piipahtaa maissa tuntemattomalla rannikolla, jonka alkuasukkaiden tumma iho herätti espanjalaisissa ihmetystä.

Muuan intiaani kertoi merkkikielen avulla, että hänen heimonsa söi mielellään ihmislihaa, mutta alkuasukkaat eivät vaikuttaneet vihamielisiltä. Heidän kasvojaan koristavat tatuoinnit tekivät nuoreen Fernandoon syvän vaikutuksen:

”He maalaavat ­itseään ollakseen kauniita mutta näyttävät paholaisilta.”

Oikukkaat merivirrat ja huono sää vaikeuttivat Kolumbuksen laivojen matkaa etelään, ja ne joutuivat jatkuvasti luovimaan tuulessa päästäkseen eteenpäin. Lämpötila nousi yli 30 asteeseen, ja kuumuus, kosteus ja hyttyset ­alkoivat vähitellen käydä miesten hermoille.

Kolumbus oli kuitenkin yhä toiveikas, eikä mikään järkyttänyt hänen ­uskoaan siihen, että hän oli vihdoinkin tullut Aasiaan. Laivat ohittivat palmuja, banaanipuita ja haisevia rämeitä, ja ­koko ajan Kolumbus tarkkaili tiukasti rantaviivaa.

Öisin laivat ankkuroituivat rannikon tuntumaan, jotta ne eivät pimeässä huomaamattaan ohittaisi Intiaan johtavaa väylää.

Lokakuussa pieni laivasto oli päässyt nykyisen Panaman rannikolle, kun viidakon keskellä avautui yhtäkkiä leveä uoma.

Kolumbus ohjasi laivat oitis uomaan, jossa ne purjehtivat Fernandon kertoman mukaan pitkään ”kuin saarten ­väliin rakennettuja väyliä pitkin”.

Vähitellen saaria oli yhä harvemmassa ja uoma leveni tasaisesti. Kolumbuksen toiveet olivat korkealla, mutta lopulta hän joutui pettymään. Väylä olikin vain laaja lahti, joka päättyi pitkään, valkoiseen hiekkarantaan.

Alkuasukkaat kertoivat muukalaisille, että kannaksen toisella puolella oli toinen suuri meri, jonka rannalle oli vain kymmenen päivän matka viidakon poikki.

40 vuotta elämästään merillä viettänyt ­Kolumbus ei kuitenkaan halunnut lähteä patikoimaan käärmeitä, krokotiileja ja hämähäkkejä kuhisevaan sankkaan viidakkoon.

Niinpä Kolumbus jatkoi matkaansa rannikkoa pitkin etelään ja menetti ­siten ainoan tilaisuutensa päästä kahlaamaan Tyynen valtameren aaltoihin.

Purjehtiessaan tietämättään aina vain kauemmas haaveidensa Intiasta hän sairastui malariaan ja hänen kihtinsä paheni entisestään. Hänen jokaista niveltään ja lihastaan kolotti, kunnes noin kymmenen päivän kuluttua kivut lopulta hellittivät. Matkan koettelemukset olivat kuitenkin vasta alussa.

Espanjalaiset löysivät kultaa

Pieni laivasto purjehti edelleen rannikkoa pitkin, mutta kun kompassi alkoi näyttää reitin kääntyvän kohti itää, ­Kolumbuksen oli myönnettävä, ettei hän todennäköisesti löytäisi merireittiä Intiaan.

Paluu tyhjin käsin Espanjaan olisi kuitenkin merkinnyt täydellistä epäonnistumista, ja niinpä hän päätti lastata laivansa täyteen rikkauksia.

Kolumbus oli kuullut matkan varrella paikallisilta alkuasukkailta, että seudulla oli runsaasti kultaa.

Niinpä kaikki neljä laivaa ankkuroituivat tammikuussa 1503 lahteen, jolle Kolumbus antoi nimen Belén eli ­espanjaksi Betlehem. Hän toivoi, että Belénistä löytyisi kultaa, joka kääntäisi löytöretken vielä ­menestykseksi.

Kaikki näyttikin hyvältä, kun ensimmäinen viidakkoon lähetetty merimiesten ryhmä palasi laivoille tuoden mukanaan kultapölyllä koristeltuja sulkia, kultahippuja sekä peräti 20 kultaista peiliä, jotka he olivat ostaneet intiaaneilta muun muassa lasihelmillä.

Espanjalaiset olivat itsekin löytäneet puunjuurien lomasta kultahippuja, ja niinpä Kolumbus päätti perustaa Beléniin siirtokunnan, jonka hän toivoi tuottavan tulevaisuudessa mielin määrin kultaa Espanjan kruunulle.

Espanjalaiset alkoivat kaataa puita ja rakentaa kahdeksaa ­taloa, ase­varastoa sekä suurta varasto­rakennusta tulevaa kultaa varten. Kolumbus päätti jättää 80 miestä veljensä Bartolomeon johdolla vartioimaan siirtokuntaa ja etsimään kultaa, kun muut palaisivat hänen kanssaan Espanjaan.

Rakennustyöt saatiin valmiiksi huhtikuussa. Kolumbus syleili veljeään ja ­palasi sitten La Capitanaan suunnatakseen kohti Espanjaa.

Laivastoon kuului enää kolme alusta, sillä El Gallego oli liian huonokuntoinen selviytyäkseen pitkästä merimatkasta. Myös kolme muuta alusta olivat pahoin rapistuneet, sillä laivamadot olivat haurastuttaneet niiden rungon.

Miehet tiesivät, ettei heillä ollut hetkeäkään hukattavana, jos he halusivat päästä elävinä kotiin.

Bartolomeo miehineen seisoi rannalla katsomassa, kun laivat lipuivat ulos lahdesta. He eivät kuitenkaan olleet ­yksin.

Viidakossa väijyi 400 keihäin, jousin ja lingoin aseistautunutta intiaania, jotka olivat vähitellen tajunneet, ­etteivät muukalaiset suinkaan olleet ­tulleet vain tekemään kauppaa vaan ­valtaamaan heidän maansa. Siihen he ­eivät aikoneet alistua.

Intiaanit tuhosivat siirtokunnan

Laivat olivat hädin tuskin kadonneet ­näkyvistä, kun rannalla seisovien espanjalaisten niskaan alkoi sataa viidakosta nuolia.

He ryntäsivät turvaan mökkiensä taakse, ja Bartolomeo ja Kolumbuksen toinen luottomies Diego Méndez jakoivat miehille miekkoja ja musketteja.

”Intiaanit ampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään aivan kuin olisivat ­olleet härkää kaatamassa. Nuolia ja keihäitä satoi niskaamme kuin rakeita, ja jotkut intiaanisoturit hyökkäsivät viidakosta kimppuumme nuijia heiluttaen”, Méndez kuvaili.

Espanjalaisilla ei ollut vaikeuksia puolustautua intiaanien kaoottista hyökkäystä vastaan, ja he hakkasivat näitä armotta miekoillaan. Kahden tunnin kuluttua espanjalaiset olivat Bartolomeon johdolla onnistuneet ajamaan intiaanit takaisin viidakkoon.

Barto­lomeo oli kuitenkin saanut nuolesta rintaansa, ja hän palasi leiriin verta vuotaen ja raskaasti hengittäen. Myös seitsemän muuta espanjalaista oli haavoittunut ­vakavasti, ja yksi oli kuollut.

Merellä seilaava Kolumbus ei tiennyt yhteenotosta, mutta kuin kohtalon oikusta hän huomasi, että La Capitanan juomavesitynnyrit olivat jääneet täyt­tämättä, ja hän kääntyi takaisin kohti Beléniä. Pian rannalta alkoi kuulua muskettien laukauksia ja huutoja.

Kolumbus lähetti toisen laivansa kahdesta jollasta maihin. Espanjalaiset soutivat uhkarohkeasti viidakosta laskevalle joelle, missä he joutuivat kanooteilla liikkuvien alkuasukkaiden väijytykseen. ­

Espanjalaiset eivät ehtineet reagoida hyökkäykseen millään tavalla, ja he kaikki saivat hyökkäyksessä surmansa. Virta kuljetti heidän ruumiinsa merennrantaan, josta heidän toverinsa ne löysivät.

Myös siirtokuntaa puolustamaan jääneiden ­espanjalaisten tilanne alkoi näyttää toivottomalta.

”Intiaanit jatkoivat hyökkäyksiään torviinsa puhaltaen ja rumpujaan paukuttaen, ja he huusivat kovaan ääneen varmoina voitostaan”, Méndez kuvaili myöhemmin veristä yhteenottoa.

Lopulta espanjalaisten oli tunnus­tettava tappionsa, ja raskain mielin ­Kolumbus määräsi vielä elossa olevat miehensä evakuoitavaksi. Lisäksi La Capitanaan rahdattiin Méndezin johdolla tynnyreissä viiniä, vettä ja öljyä.

”Amiraali Kolumbus oli tyytyväinen työhöni. Hän syleili minua monta kertaa ja suuteli minua kummallekin poskelle kiitollisena siitä, mitä olin hänen hyväkseen tehnyt”, Mendéz jatkoi.

Illan pimettyä 16. huhtikuuta Kolumbus jätti Belénin taakseen mukanaan vain jokunen kilo kultaa. Nyt tärkeintä oli pelastaa vielä jäljellä olevat laivat.

Laivat hylättiin Jamaikan rannikolle

Laivamadot olivat tehneet luultua pahempaa tuhoa, ja jo parin päivän kuluttua Kolumbus joutui hylkäämään toisenkin laivan.

Vuotavan La Vizcaínan miehistö siirtyi Santiagoon ja La Capitanaan, minkä jälkeen alus upotettiin ­Keski-Panaman pohjoiskärjen edustalle.

Toukokuussa kahteen alukseen kutistunut laivasto lähti Panaman rannikolta ja suuntasi kohti pohjoista. Laivojen miehistöt joutuivat uurastamaan kellon ympäri pitääkseen pahoin rapistuneet laivat purjehduskelpoisina.

”Miehet käyttivät niin pumppuja, sankoja kuin vatejakin, mutta he eivät pystyneet äyskäröimään kaikkea vettä, jota laivoihin tulvi laivamatojen kalvamista rei’istä”, kirjoitti Fernando, ja jatkoi toteamalla, että merimiehet olivat parin merellä vietetyn viikon jälkeen sekä peloissaan että nälissään.

Ruoka-annoksia oli pienennetty lähes olemattomiin, ja miehiä alkoi kuolla nälkään, malariaan ja taistelussa saatuihin vammoihin. 19 miestä kuoli ja moni muu olisi vaarassa kuolla, mikäli he eivät pääsisi pian maihin.

”Miehet ovat uuvuksissa ja mieliala on matalalla”, Kolumbus kirjoitti.

Kesäkuussa 1503 pelastus oli kuitenkin lähellä, kun Kuuban rannikko tuli näkyviin. Espanjalaiset viipyivät Kuubassa kahdeksan päivää leväten ja syöden ja jatkoivat sitten matkaa.

Pian ­Kolumbus joutui toteamaan, että hänen lippulaivassaan oli ”enemmän reikiä kuin hunajakennossa”, ja Hispaniolan siirtokuntaan oli vielä pitkä matka.

Suurin ponnistuksin espanjalaiset onnistuivat pääsemään Jamaikalle Santa Glorian lahteen, missä he hinasivat laivat rannalle ja tukivat ne pystyyn.

Espanjalaisten onneksi alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja toivat heille ruokaa, jonka espanjalaiset maksoivat tiu’uilla ja lasihelmillä. Kolumbus ei silti ollut tyytyväinen, ja niinpä hän pyysi Diego Méndezin puheilleen 1. heinäkuuta.

”Méndez, ystäväni. Meidän lisäksemme kukaan muu ei näytä tajuavan, millaisessa vaarassa olemme. Meitä on vähän ja villejä on paljon, emmekä voi luottaa siihen, että heidän suopeutensa jatkuu”, Kolumbus totesi ja taivutteli Méndezin lähtemään kanootilla Hispaniolaan pyytämään apua Ovandolta.

Kun Méndez lähti melomaan kohti Hispaniolaa muutaman intiaanioppaan kanssa 7. heinäkuuta 1503, kaikki tiesivät hänen edessään oleva merimatka oli hengenvaarallinen. Mendéz oli kuitenkin heidän ainoa toivonsa.

Kuunpimennys säikäytti intiaanit

Méndezin lähdöstä oli kulunut jo puoli vuotta, eikä häntä kuulunut takaisin.

Useimmat espanjalaiset olivat jo luopuneet toivosta päästä koskaan takaisin ­kotiin, ja Kolumbus asteli levottomana La Capitanan kannella merelle tähyten. Yhä useampi espanjalainen sairastui, ja Fernando Kolumbuksen mukaan ”terveet alkoivat juonitella ja riidellä”.

2. tammikuuta 1504 miesten turhautuneisuus kärjistyi, ja heistä 48 hyväkuntoisinta tarttui kapteeni Francisco Porrasin johdolla aseisiin.

He valtasivat kymmenen kanoottia, jotka ­espanjalaiset olivat rakentaneet lahdelle tulonsa jälkeen.

Sitten he lähtivät melomaan rannikkoa pitkin aikeenaan meloa 150 kilometrin matka Jamaikalta Hispaniolaan. Noin 20 kilometrin päässä korkeat aallot alkoivat kuitenkin vyöryä kanoottien laitojen yli. Espanjalaiset eivät osanneet käsitellä heppoisia kanootteja aallokossa, ja he joutuivat pelastautumaan lähimmälle rannalle.

Kapinalliset luopuivat toivosta päästä Hispaniolaan ja ryhtyivät sen sijaan ryöstelemään alkuasukkailta niin ruokaa kuin naisiakin. Rosvoilu kostautui myös Kolumbuksen kanssa leiriin jääneille, sillä alkuasukkaat alkoivat karsastaa myös heitä.

”He alkoivat tuoda meille vähemmän ruokaa kuin tarvitsimme. Se oli vakava ongelma, emmekä tienneet, ­mitä meidän olisi pitänyt tehdä”, Fernando ­Kolumbus muisteli myöhemmin.

Haaksirikkoutuneet alkoivat nälkiintyä, ja heidän ­johtajansa oli sairaampi kuin koskaan. Ovela ­Kolumbus keksi kuitenkin ratkaisun ongelmaan tutkittuaan mukanaan olevaa almanakkaa, jota hän käytti apuna navigoidessaan merellä. Vuosi 1504 oli karkausvuosi, ja almanakan mukaan 29. helmikuuta oli ­luvassa täydellinen kuunpimennys.

Kolme päivää ennen kuunpimennystä Kolumbus kutsui seudun heimopäälliköt luokseen. Hän julisti, että kristittyjen Jumala oli vihastunut, koska intiaanit eivät tuoneet heille tarpeeksi ruokaa, ja kolmen päivän kuluttua hän langettaisi intiaaneille rangaistuksen.

Kun Kuu alkoi ­pimentyä 29. helmikuuta, espanjalaisten leiriin alkoi tulvia pelokkaita intiaaneja. He toivat mukanaan suuria määriä ruokaa, jonka he toivoivat auttavan lepyttämään muukalaisten Jumalan.

Kolumbus asteli dramaattisesti ­kajuuttaansa ja odotti siellä, kunnes pimennys oli syvimmillään ja koko Kuu oli värjäytynyt verenpunaiseksi. Sitten hän tuli ulos ja julisti:

”Jumala antaa teille anteeksi, ja pian Kuun raivon laantuu!”

Intiaanit vajo­sivat polvilleen ja kiittelivät Kolumbusta vuolaasti nähtyään, että pimennys alkoi väistyä.

Väsynyt löytöretkeilijä palasi kotiin

Kuunpimennyksen jälkeen espanjalaiset saivat taas tarpeeksi syödäkseen, mutta pelastus koitti vasta 29. kesäkuuta 1504 eli vuosi Jamaikaan ­tulon jälkeen, kun lahdelle vihdoin purjehti espanjalainen laiva.

Diego Méndez oli kuin olikin päässyt Hispaniolaan, mutta kuvernööri Ovando oli 11 kuukauden ajan kieltäy­tynyt lähettämästä laivaa noutamaan ­vihaamaansa Kolumbusta.

53-vuotias Kolumbus oli tyytyväinen tuntiessaan aaltojen keinunnan taas jalkojensa alla, kun hän asteli laivaan Fernandon ja Bartolomeon kanssa.

Mukana olivat myös kapinalliset, sillä hän arveli olevan hyväksi maineelleen, että hän toisi mukanaan Espanjaan mahdollisimman monta miehistönsä jäsentä.

Kolumbuksen maine ei silti koskaan palannut entiselleen. Hänen viimeinen matkansa oli epäonnistunut, sillä hänellä oli tuomisinaan vain jonkin verran kultaa.

Myös hänen terveytensä romahti, ja kun laiva saapui Espanjaan marraskuussa 1504, hänet piti kantaa maihin.

Kolumbus kuoli puolitoista vuotta myöhemmin Fernandon ja Méndezin valvoessa hänen kuolinvuoteensa ääressä. Useimmat muut eurooppalaiset olivat jo unohtaneet hänen nimensä.