Ranskan hurskas kuningas Ludvig IX lähetti munkki Vilhelm Rubrukin mongolien maahan käännyttämään pakanoita ja taivuttamaan heidät taistelemaan kristittyjen puolella. Vilhelm epäonnistui tehtävässään.

© Bridgeman Images & Art Archive/Picture Desk

Keskiaikainen munkki rauhanmatkalla

Ranskan kuninkaalla oli rohkea suunnitelma: hän halusi liittoutua mongolien kanssa lyödäkseen Jerusalemin vallanneet muslimit. Suunnitelman onnistumiseksi mongolien oli käännyttävä kristityiksi. Käännytystehtävä uskottiin munkki Vilhelmille, joka matkusti villiin itään.

perjantai 27. lokakuuta 2017 teksti Stine Overbye

Heidän naisensa ovat uskomattoman lihavia. He istuvat ratsailla hajareisin miesten tavoin. He eivät milloinkaan synnytä makuultaan vaan kyykyssä. 

He eivät koskaan pese vaatteita, sillä he uskovat, että, että Jumala suuttuu sellaisesta ja aiheuttaa ukonilman, jos vaatteita ripustetaan kuivumaan. 

Jos joku rohkenee silti pestä pyykkiä, he pieksevät hänet pahanpäiväisesti ja ottavat pyykin pois.

Mikään yksityiskohta ei ollut liian vähäpätöinen jätettäväksi pois matkakertomuksesta, jonka flaamilainen munkki Vilhelm Rubruk lähetti 1200-luvulla kuninkaalleen Lud­vig IX Pyhälle. Munkki oli ollut matkalla lähes kolme vuotta.

Hän oli matkustanut arojen yli mongolien valtakuntaan ja nähnyt idän ihmeitä enemmän kuin yksikään länsimaalainen ennen häntä.

Ludvig IX oli lähettänyt Vilhelmin muutaman seuralaisen kanssa kauas itään käännyttämään sen asukkaita kristityiksi ja hankkimaan Ranskalle liittolaisia taistelussa Pyhän maan vallanneita muslimeja vastaan. 

Matkallaan mongolien maan halki Vilhelm oli silti toiminut enemmän tutkimusmatkailijana kuin lähetyssaarnaajana.

Kun Vilhelm viimein palasi kotiin pitkältä matkaltaan loppukesällä 1255, hän tarttui välittömästi sulkakynään kirjoittaakseen kokemuksensa muistiin. 

Hän oli luvannut kuninkaalle perusteellisen selostuksen idän matkastaan ja aikoi pitää lupauksestaan kiinni. Hän aloitti kirjoituksensa nöyrästi: 

”Teen siis kuten toivoitte, vaikka tunnen itseni hieman araksi. Pelkään, etten löydä oikeita sanoja, joilla olisi soveliasta kirjoittaa Teidän ylhäisyydellenne.” 

Mongolit ovat häpeämättömiä juoppolalleja

Kesäkuun alussa 1253, hieman yli kolme viikkoa Konstantinopolista lähtönsä ja Krimille tulonsa jälkeen, Vilhelm tapasi ensimmäiset tartarit eli mongolit. 

”Koin astuvani ikään kuin toiseen maailmaan”, hän kirjoitti, ennen kuin hän alkoi kuvailla heidän elämäänsä.

”Tartareilla ei ole missään pysyvää kaupunkia eikä mitään käsitystä siitä kaupungista, joka on tuleva”, Vilhelm hämmästeli. Eniten häntä silti ihmetyttivät mongolien valtavat teltat. 

Teltan halkaisija saattoi olla yhdeksän metriä, ja niitä kuljetettiin vankkureilla. Vankkureita veti 22 härkää, jotka oli sidottu laivan maston pituiseen aisaan.

”Rikkaalla moalilla [mongolilla] eli tartarilla saattaa hyvinkin olla sadat tai jopa kahdetsadat kirstuvankkurit, ja hänen leirinsä näyttää kokonaiselta kaupungilta. Batulla on 26 vaimoa, ja joka ainoalla vaimolla on kookas talo tai useampiakin – – leiri on siis melkein kuin suuri kylä, vaikka siinä ei juuri miehiä asu.”

Närkästyneenä Vilhelm totesi, että mongolit eivät ainoastaan olleet moniavioisia vaan he myös nauttivat runsaasti väkijuomaa. He kirjaimellisesti pakkojuottivat toisiaan ottamalla kiinni korvista ja kiskomalla suun auki, minkä jälkeen he kaatoivat juomaa alas kurkusta.

”Kaikki juovat, niin miehet kuin naisetkin. Toisinaan he juovat keskenään kilpaa erittäin inhottavaan ja ahnaaseen tapaan”, Vilhelm selitti ja lisäsi, että seurueessa leirin herra istui aina sen vaimonsa vieressä, jonka kanssa hän oli jakanut sängyn yöllä.

Vilhelmin elämä ei juuri olisi voinut enempää erota mongolien elämäntavoista. Fransiskaanimunkkina hän oli sitoutunut elämään selibaatissa ja niukkuudessa. 

Katolisen sääntökunnan ihanteena oli köyhyys, eikä Vilhelm voinut omistaa mitään. 

Hänen oli tehtävä työtä, kerjättävä ruokansa ja omistettava elämänsä köyhien auttamiselle, rauhan edistämiselle ja lähetystyölle.

Etenkin viimeksimainittu tuotti Vilhelmille vaikeuksia, vaikka mongolit olivatkin erittäin uteliaita kuulemaan kristinuskosta. 

Tulkin avulla munkki yritti sinnikkäästi vakuuttaa kohtaamansa ihmiset siitä, että heidän kannatti ottaa kaste, mutta menestys oli vähäistä. Kesäkuun lopulla vuonna 1253 Vilhelm oli ensimmäistä kertaa onnistua. 

Hänen luokseen tuli mies, joka kuunteli ihmeissään munkin saarnaamaa Jumalan sanaa ja innostui valtavasti, kun hän kuuli voivansa saada anteeksi kaikki syntinsä, jos hän vain antaisi kastaa itsensä. 

Kun Vilhelm valmistautui pyhään toimitukseen, mies muutti kuitenkin mielensä.

Mies ilmoitti, että hänen piti ensin neuvotella vaimonsa kanssa. Kun mies seuraavaa päivänä palasi munkin luo, hän ilmoitti, ettei hän uskaltanutkaan ottaa kastetta. 

Hän perusteli päätöstä sillä, että hän ei kristittynä saisi enää juoda käytettyä tammanmaitoa eli kumissia, jolla mongolit sammuttivat janonsa ja jota he nauttivat pitojuomana. 

Eurooppalaisten käsityksiä mongoleista leimasivat pelko ja taikausko. Kristityt kuvittelivat idän olevan täynnä paholaismaisia hirviöitä, mikä näkyi ajan piirroksissa.

© White Images & Scala Archives

Huhut kristityistä mongoleista liioiteltuja

Euroopassa liikkuneen huhun mukaan mongoliruhtinas Sartak ja jotkut muutkin olivat kristittyjä. Kun Vilhelm saapui Sartakin leiriin Volgan rannalle heinäkuun lopulla 1253, hän huomasi huhun olevan perätön.

”Ei hän ole kristitty, vaan moal”, vakuuttivat Sartakin hovin kirjuritkin. 

Sartak oli kyllä utelias, selasi Vilhelmin virsikirjaa, sormeili ristiä, jota munkki kantoi aina mukanaan, ja tahtoi tietää, esittikö se Jeesusta, mutta Vilhelm joutui toteamaan matkakertomuksessaan: 

”Ja he [mongolit] ovat tulleet niin ylpeiksi, että vaikka he kenties uskovatkin jotain asioita Kristuksesta, he eivät kuitenkaan halua, että heitä kutsuttaisiin kristityiksi. He nimittäin haluavat kohottaa oman kansansa nimen, joka on moal, kaikkien muiden yläpuolelle.”

Vilhelm oli tuonut Sartakille kirjeen Ranskan kuninkaalta, joka anoi mongoleja suhtautumaan myötämielisesti kristittyihin ja vihamielisesti ristin vihollisiin. 

Sartak ei halunnut ottaa kantaa pyyntöön, koska hän ei uskaltanut kohottaa sormeaankaan ilman isänsä Batu-kaanin lupaa, ja kehotti Vilhelmiä menemään tämän luo. 

Batu-kaani oli Kultaiseksi ordaksi kutsutun mongolivaltion johtaja. Kultainen orda oli vuosikausia tehnyt ryöstöretkiä Itä-Eurooppaan ja levittänyt kauhua koko maanosaan.

Matkalla Batu-kaanin leiriin Sarain kaupungiin, joka sijaitsi alempana Volgalla, Vilhelm pelkäsi ensimmäistä kertaa henkensä puolesta, sillä reitti kulki ryöväreistään kuulun aroseudun halki. 

Jousin ja nuolin aseistautuneet ryövärit olivat lyöttäytyneet 20–30 miehen joukoiksi, ja he tappoivat vastaantulevat ja varastivat heidän hevosensa.

Vilhelm selvisi matkasta ehjin nahoin mutta oli kuolla nälkään. 

Sartakin luona viettämänsä neljän päivän aikana hänelle ei ollut ollut tarjottu muuta kuin kumissia, ja hän joutui tekemään kahden päivän matkan Batun luo mukanaan tuomiensa korppujen voimin. 

Pilkan kohteena Batu-kaanin leirissä

Osa matkasta Batun leiriin tehtiin Volgaa pitkin veneellä, ja kun Vilhelm lopulta pääsi maihin, mongolit kerääntyivät ihmettelemään häntä. 

Paljasjalkainen ja harmaata munkinkaapua kantava mies näytti hyvin oudolta katolisen kirkon lähettilääksi. Leirin asukkaat naureskelivat munkille suureen ääneen.

Kaanin edustaja saattoi Vilhelmin Batun teltalle ja painotti sitä, ettei Vilhelm saanut puhua ilman kehotusta ja että hänen oli polvistuttava ja puhuttava lyhyesti. 

Batu istui vaimojensa ympäröimänä valtaistuimella, joka oli pitkä ja leveä kuin sänky ja kauttaaltaan kullattu. 

Hän tarjosi Vilhelmille kumissia kallisarvoisesta pikarista ja kehotti sitten munkkia puhumaan. Vilhelm ei arkaillut vaan lausui:

”Teidän tulee tietää, etteivät taivaalliset asiat ole saatavillanne, ellette tule kristityiksi, sillä Jumala sanoo, että joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”

Kun tulkki oli kääntänyt Vilhelmin sanat, Batu-kaani naurahti, minkä jälkeen seurueen muut jäsenet alkoivat huutaa ja pilkata munkkia. Batu käski muiden olla hiljaa ja kysyi munkilta, ketä vastaan ranskalaiset oikein sotivat.

”Saraseeneja vastaan, koska he ovat tuhoamassa Jerusalemia, Jumalan kotia”, sanoi Vilhelm.

Poikansa Sartakin tavoin Batu-kaanikin kieltäytyi ottamasta kantaa Ranskan kuninkaan toiveeseen muodostaa yhteinen rintama kristittyjen kanssa. 

Sen sijaan hän suositteli Vilhelmille, että tämän kannattaisi kääntyä asiansa kanssa suurkaani Möngken puoleen. Tämä asui mongolien pääkaupungin Karakorumin lähistöllä.

Möngke-kaani oli mongolivaltakunnan perustajan, Tšingis-kaanin lapsenlapsi, ja suurkaanina hän pystyi vaikuttamaan koko mongoli-imperiumiin. Hänen sanansa oli laki.

Karakorum oli lähes viiden kuukauden matkan päässä Batu-kaanin leiristä Volgalla, ja kaani antoi vieraanvaraisesti Vilhelmin käyttöön oppaan. 

Opas varoitti munkkia etukäteen siitä, että matkan aikana saattoi vallita ajoittain niin suuri kylmyys, että se sai kivet ja puut halkeamaan, ja ettei tämä pääsisi pitkälle paljain jaloin ja pelkässä munkinkaavussa. 

Opas varustikin Vilhelmin lampaannahkaturkilla, nahkahousuilla, varsikengillä, huopikkailla ja hevosilla. 

Hevosia vaihdettiin matkan varrella, mutta mongolit antoivat vieraille aina kurjia kaakkeja, minkä vuoksi munkki joutui kulkemaan pitkiä matkoja myös jalan.

Vilhelm oli lopen uupunut ja paleli eikä saanut kerättyä voimia. Aamuisin hän sai pienen annoksen hirssivelliä, ja vasta illalla oli tarjolla ravitsevampaa ruokaa, kuten lampaanlapaa, joka sekin tarjottiin seudulta saatavien polttopuiden vähäisyyden vuoksi usein lähes raakana. 

Suvaitsevainen Mongolia

Mongolien valtakunnassa oli sen suuruudenaikoina yli sata miljoonaa asukasta, ja vaikutusvaltaiset kaanit olivat maailmalla kysyttyjä liittolaisia.

  1. Muslimit: Islam ei tehnyt vaikutusta mongolien ylimpään johtajaan Möngkeen. Saraissa Batu-kaanin veli Berke kääntyi muslimiksi vuonna 1252. Kun hän peri Kultaisen ordan 1257, valtakunnasta tuli islamilainen.

  2. Šamaanit

    : Šamanismi oli hallitseva uskonto mongolien valtakunnassa aina 1500-luvulle saakka. Šamaani oli neuvonantaja ja ennustaja, joka piti yhteyttä jumaliin ja henkiin. 

  3. Kristityt

    : Vilhelm ei onnistunut levittämään kristinuskoa mongolien keskuuteen, eikä siinä onnistunut kukaan muukaan lähetyssaarnaaja. Toisaalta mongolit olivat tarjonneet katolisen kirkon kerettiläisinä pitämille nestoriolaisille turvapaikan. Suvaitsevaisessa Mongoliassa on yhä kristittyjä yhteisöjä.

Vilhelm rukoili paholaiset pakosalle

Vilhelmin seurue vuoroin ratsasti ja vuoroin käveli syvien laaksojen halki ja korkeiden lumipeitteisten huippujen yli. 

Matkan ensimmäisinä viikkoina ateriat nautittiin usein hiljaisuuden vallitessa, koska opas selvästi halveksi Vilhelmiä. 

Jonkin ajan kuluttua opas kuitenkin alkoi kysellä munkin taustoista ja halusi muun muassa tietää, oliko paavi yli viisisataa vuotta vanha, kuten hän oli kuullut.

Kun ryhmä joulukuussa 1253 saapui Altaivuorten solaan nykyiselle Kazakstanin ja Mongolian rajalle, opas kieltäytyi jatkamasta yhtään pidemmälle ennen kuin Vilhelm oli suostunut rukoilemaan. 

Korkeiden kallioiden lomassa piileskeli oppaan mukaan lauma paholaisia, jotka sieppasivat ihmisiä tai silpoivat heidän sisäelimensä. 

Opas arveli, että rukoukset karkottaisivat paholaiset, joten Vilhelm kajautti tämän mieliksi uskontunnustuksen.

Seurue pääsi solan näpi ehjin nahoin, eikä opas enää suhtautunut munkkiin niin varauksellisesti. Hän pyysi Vilhelmiä kirjoittamaan suojakseen kristittyjä tekstejä. 

Munkki raapustikin paperilapuille uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen, jotka opas työnsi kiitollisena hattunsa alle. Kastetta opas ei silti halunnut.

Retkikunta kulki teitä, jotka yhdistivät mongolien pääkaupungin Karakorumin mahtavan valtakunnan kaikkiin kolkkiin. 

Matkalla Vilhelm näki muun muassa jakkihärän ja kirjoitti siitä kuvauksen ensimmäisenä eurooppalaisena. Hän kuuli myös saksalaisista, jotka mongolit olivat siepanneet orjiksi kaivoksiinsa ja pajoihinsa.

Täällä kaukana Euroopasta Vilhelm tapasi kristittyjä niin sanottuja nestoriolaisia. Kohtaaminen ei ilahduttanut munkkia. 

Nestoriolaiset olivat nimittäin vanha kristitty lahko, joka uskoi, että neitsyt Maria oli synnyttänyt Jeesus-nimisen ihmisen eikä jumalallista Kristusta. 

Vuonna 431 katolinen kirkko oli tuominnut nestoriolaisten opin kerettiläiseksi ja pakottanut sen tunnustajat pakenemaan. He olivat löytäneet turvapaikan mongolien parista, eikä Vilhelm säästellyt sanojaan kuvatessaan heitä.

”He ovat täysin oppimattomia ja moraalisesti kelvottomia. He ovat koronkiskureita ja juoppoja, ja osalla on jopa useita vaimoja, kuten mongoleilla”, Vilhelm ilkkui. 

Häntä myös suututti se, että nestoriolaiset eivät edes yrittäneet käännyttää mongoleja kristinuskoon.

Kaiken kaikkiaan Vilhelm suhtautui torjuvasti ihmisiin, joiden uskonto poikkesi hänen omastaan. Matkalla suurkaanin luo hän sai selville, että oli olemassa vielä uskonto, josta eurooppalaiset eivät olleet koskaan kuulleetkaan: buddhalaisuus. 

Sen kannattajat harjoittivat munkin mielestä pöyristyttäviä käytäntöjä, kuten polttivat vainajansa. Buddhalaispapit ajoivat sekä hiuksensa että partansa pois, minkä vuoksi ”he näyttivät frankeilta”, ja kulkivat sahraminkeltaisissa vaatteissa. Kun he kokoontuivat temppeliin, he eivät sanoneet sanaakaan.

”He käyttävät usein noitatoimissaan lappusia, joihin on piirretty kirjainmerkkejä. Näitä virkkeitään he ripustelevat temppelit täyteen”, kertoi Vilhelm, joka antautui useita kertoja keskusteluihin buddhalaisten kanssa viisastumatta lainkaan heidän maailmankuvastaan.  

Suurkaani juotti tulkin humalaan

Lähes puolen vuoden matkan jälkeen Vilhelm saapui joulun aikaan vuonna 1253 Möngke-kaanin leiriin. 

Siellä munkki päätti lähteä tapaamaan suurkaania paljain jaloin, kuten oli tapana hänen kotimaassaan, mutta hän joutui katumaan sitä pian, sillä maa oli kovaa kuin kivi ja valkoisena huurteesta ja hänen varpaansa jäätyivät niin, että hän tuskin pystyi kävelemään. 

Hän unohti silti palelevat jalkansa pian, kun hänet ja hänen tulkkinsa vietiin hallitsijan luo. 

Teltta oli sisältä koristeltu kauttaaltaan kullanvärisillä kankailla, ja keskellä komeutta odotti suurkaani sängyssään yllään täplikäs ja kiiltävä turkki, joka näytti olevan hylkeennahkaa. 

Munkki arveli suurkaanin olevan noin 45-vuotias ja kuvasi tätä litteänenäiseksi ja keskimittaiseksi. Tämän vierellä istui nuori vaimo ja täysikasvuinen tytär, joka Vilhelmin mukaan oli ”aikamoinen rumilus”.

Vieraanvaraisesti Möngke-kaani tiedusteli, mitä hän voisi tarjota juotavaksi. Tähän Vilhelm vastasi: ”Herra, emme ole sellaisia ihmisiä, jotka etsivät nautintoa juomasta. Meille siis kelpaa se, mikä on teille mieleen.”

Vilhelmin käteen työnnettiin pikari riisiviiniä. Hän tyytyi kohteliaisuuttaan siemailemaan viiniään varovasti, mutta hänen tulkkinsa kaatoi kellertävän juoman kurkkuunsa halukkaasti. Tulkin pikari täytettiin kerta toisensa jälkeen, kunnes hän juopui silminnähden.

”Meidän tehtävämme on opettaa ihmisiä elämään Jumalan lain mukaan”, Vilhelm kertoi ja ojensi Möngke-kaanille Raamatun, jota hallitsija alkoi heti selata. Sitten munkki jatkoi tulkin avustuksella:

”Pyydämme teitä myöntämään meille luvan oleskella maassanne, jotta voisimme palvella Jumalaa teidän, vaimojenne ja lastenne puolesta. Meillä ei ole antaa teille kultaa, hopeaa eikä jalokiviä. Meillä on antaa teille vain itsemme, ja tarjoudummekin palvelemaan ja rukoilemaan Jumalaa puolestanne.”

Suurkaani kuunteli kärsivällisesti vieraansa puheen loppuun, minkä jälkeen hän vastasi: 

”Kuten Aurinko levittää säteensä kaikkialle, niin leviää kaikkialle myös minun ja Batun valta. Emme siis tarvitse kultaanne ja hopeaanne.”

Suurkaani näytti olevan yhtä pahasti juovuksissa kuin tulkki, ja Vilhelmin oli turha yrittää saada jatkosta tolkkua. Ensimmäinen tapaaminen mongolien ylimmän hallitsijan kanssa päättyikin tuloksettomana. 

Suurkaani Möngke ja hänen alamaisensa eivät halunneet luopua kumissin juomisesta kristittyjen jumalan vuoksi. 

© Bridgeman Images & Art Archive/Picture Desk

Vilhelm lähetettiin Karakorumiin

Huhtikuussa 1254 Möngke-kaani lähetti Vilhelmin ja hänen matkatoverinsa Karakorumiin. Vilhelmillä ei ollut paljon hyvää sanottavaa mongolien pääkaupungista, jonka Tšingis-kaani oli perustanut vain 35 vuotta aiemmin.

Karakorum oli niin suuri, että asukkaille piti tuoda joka päivä elintarvikkeita viidelläsadalla härkävankkurilla. 

Kaupunkia ympäröivän muurin takana sijaitsevassa suurkaanin palatsissa oli jopa neljätuhatta diplomaattia koko tunnetusta maailmasta, sekä maista, joista Vilhelm ei ollut edes koskaan kuullut, kuten Koreasta. 

Joukossa oli kiinalaisia, arabeja ja myös Vilhelmin maanmiehiä. 

Munkki tapasi muun muassa mongolien sieppaaman kultasepän Guillaume Bouchierin, joka oli tekemässä Möngke-kaanin palatsiin suurta taidonnäytettä: kymmenen metriä korkeaa puuta hopeasta ja muista jalometalleista. 

Puun oksista oli määrä virrata alkoholijuomia hallitsijan vieraille.

Vilhelm on ainoa tutkimusmatkailija, joka on kirjoittanut kuvauksen mongolien legendaarisesta pääkaupungista, joka pian menetti merkityksensä ja autioitui.

Ennustajat olivat sikäläisiä pappeja

Suurkaanin vieraana ollessaan Vilhelm huomasi, että hän ei suinkaan ollut ainoa, joka tavoitteli mongolien suosiota. 

Nestoriolaiset, buddhalaiset ja muslimit pyörivät Möngke-kaanin ympärillä kuin ”kärpäset hunajassa”, ja hallitsija suhtautui kaikkiin kärsivällisesti.

Suurkaani jakeli lahjoja ja ystävällisiä sanoja, mutta hän ei vaikuttanut innostuvan sen paremmin kristillisyydestä kuin mistään muustakaan uskonnosta. 

Vilhelm saarnasi aina tilaisuuden tullen, mutta se herätti kuulijoissa vain naurua tai ihmetystä. 

Suurkaani saattoi käyttää munkkia satunnaisesti ja käskeä munkin vaikkapa rukoilla Jumalalta lauhkeampaa ilmaa tai heikompaa tuulta, mutta tärkeissä kysymyksissä Möngke-kaani kuunteli vain ennustajiaan.

Vilhelmin mukaan Möngke teki epäröimättä kaiken, minkä ennustajat eli papit neuvoivat häntä tekemään.

”Ennustajat myös ilmoittavat suotuisat ja epäsuotuisat päivät, jolloin asioita hoidetaan. Tästä syystä heikäläiset eivät koskaan kokoa armeijaa eivätkä lähde sotaan kuulematta ennustajien mielipidettä”, Vilhelm kuvaili.

Vilhelm selitti, että suurkaani lisäksi poltti neuvoja saadakseen lampaanluita ennen kuin hän teki mitään, esimerkiksi päästi ketään taloonsa. 

Jos luut halkesivat tulisijassa pitkittäin, hän toimi kuten oli suunnitellutkin. Jos luut halkesivat poikittain, hän jätti asian sikseen. 

On vain yksi herra, Tšingis-kaani

Mitä enemmän aikaa Möngke-kaanin leirissä vierähti, sitä pienemmiksi kävivät Vilhelmin toiveet kristillisen sanoman levittämisestä. 

Kun hänelle joskus harvoin suotiin audienssi suurkaanin luokse, hän sai etiketin mukaan puhua vain, jos häneltä kysyttiin jotain, ja suurkaani itse oli äänessä suurimman osan aikaa.

31. toukokuuta 1254 Vilhelm toivoi taas tilaisuutta puhumiseen, kun Möngke-kaani kutsui hänet luokseen.

”Me mongolit uskomme, että on vain yksi Jumala, jonka kautta me elämme ja kuolemme. Hänelle me avaamme sydämemme. – – Mutta kuten Jumala on antanut käteen monta sormea, niin Hän on antanut ihmisillekin useita teitä. Teille Jumala antoi kirjoitukset, mutta te kristityt ette niitä noudata. – – Meille hän antoi ennustajat. Me teemme niin kuin he meille sanovat ja elämme rauhassa”, Möngke-kaani julisti ja kumosi puhuessaan neljä pikarillista kumissia. 

Viimeiseen asti Vilhelm toivoi, että suurkaani jotenkin ihmeen kaupalla alkaisi tunnustaa kristinuskoa, mutta hallitsija käänsi aina keskustelun johonkin muuhun.

”Olet ollut täällä pitkään. Haluan, että menet takaisin. – – Sinulla on edessäsi pitkä matka. Voimista itseäsi aterioimalla, jotta pääset kotimaahasi hyvässä kunnossa”, kaani suositteli Vilhelmille ja antoi tälle kirjeen vietäväksi Ranskan kuninkaalle. Kirjeessä luki muun muassa:

”Taivaassa on vain yksi ikuinen Jumala ja maan päällä on vain yksi herra, Tšingis-kaani, Jumalan poika.”

Tämän jälkeen Vilhelmin oli myönnettävä, että hänen yrityksensä käännyttää pakanallinen arojen kansa oli päättynyt nolostuttavaan tappioon.

Kun Vilhelm heinäkuussa 1254 aloitti kotimatkansa, hänen oli onnistunut kastaa vain kuusi ihmistä mongolivaltakunnan yli sadasta miljoonasta asukkaasta. 

Katolisen kirkon toiveet lähetysalueen perustamisesta itään olivat kariutuneet, eikä Vilhelmin ollut onnistunut taivuttaa mongoleja edes kristittyjen liittolaisiksi.

Kaksi vuotta lähtönsä jälkeen Vilhelm palasi kristittyjen pariin ja pääsi kirjoittamaan matkakertomuksensa Lud­vig IX:lle. 

Se päättyi katkeraan toteamukseen: ”Mielestäni kenenkään veljen ei enää ole aihetta matkustaa tartarien luokse, niin kuin minä olen tehnyt.”

Mukanaan Vilhelmillä oli myös kirje kuninkaalle Möng­ke-kaanilta. Kirjeessä tämä vaati ranskalaisia mongolien alamaisiksi ja maksamaan näille heti suojelurahaa.

Lue lisää Vilhelmin matkasta

Vilhelm Rubrukin matkakertomuksen voi lukea englanniksi internetistä: depts.washington.edu/silkroad/texts/rubruck.html. 

Sitaatit suomentanut Sami Jansson teokseen:

Vilhelm Rubruk: Matka Mongoliaan vuosina 1253–1255: Veli Vilhelm Rubrukin matkakertomus Ranskan kuninkaalle Ludvig IX:lle, Faros, 2010. 

Ehkä sinua kiinnostaa...