Britannian laivastolle kuuluvan HMAV Bountyn miehistö oli monenkirjavaa joukkoa, mutta aluksen 33-vuotias kapteeni William Bligh oli itse ollut mukana värväämässä miehistöä alukselleen, ja miesten epämääräisestä ulkomuodosta huolimatta hän luotti heihin.
Kukaan ei voinut edes aavistaa, että kapteenin tarkkaan valitsemat miehet pettäisivät hänet ja ryhtyisivät merenkulun historian kuuluisimpaan kapinaan.
Erityisen mieltynyt Bligh oli toiseen perämieheensä, länkisääriseen Fletcher Christianiin. 23-vuotias Christian oli kapteeni Bligh’n hyvä ystävä mutta myös taitava merimies, joka oli nuoresta iästään huolimatta tehnyt Bligh’hiin hyvän vaikutuksen kahdella aikaisemmalla purjehduksella.
Epäonnekseen nuori Christian kärsi ylenpalttisesta kämmenten hikoilusta – Bligh’n muistiinpanojen mukaan Christian ”tahri hikisillä kämmenillään kaiken mihin koski” – mutta hän oli terävä ja kunnianhimoinen nuorukainen ja arvokas lisä minkä tahansa laivan miehistöön.
Bligh itse oli kokenut merikarhu, joka oli kiertänyt kaikki maailman meret ja palvellut kapteenina muun muassa James Cookin historiallisella kolmannella tutkimusmatkalla.
Kun HMAV Bounty 23. joulukuuta 1787 lähti purjehtimaan kohti Tyyntä valtamerta ja Tahitin saarta, kapteeni Bligh oli varma matkan onnistumisesta.
Hän tunsi Tyynenmeren hyvin, hän oli käynyt Tahitilla aiemminkin ja hän oli tyytyväinen hiljattain kokonaan uudelleen varusteltuun Bountyyn, jota hän nimitti hellästi ”omaksi pikku laivakseen”.
28 metrin pituinen HMAV Bounty oli varustettu kuljettamaan leipäpuun taimia Tyynen valtameren saarilta.
Bounty oli kelluva kasvihuone
Bountyn tehtävänä oli noutaa Tahitilta leipäpuun taimia ja kuljettaa ne istutettaviksi Länsi-Intiaan, jotta brittiläiset plantaasinomistajat voisivat ruokkia niiden hedelmillä orjiaan.
28 metrin pituinen ja seitsemän metrin levyinen rahtilaiva oli muunnettu kasvien kuljettamista varten: kapteenin ruokasalina normaalisti toimivaan peräkajuuttaan oli rakennettu kasvihuone, jonka varustukseen kuului muun muassa 800 istutusruukkua, lapioita, vaikuttava kokoelma kasvitieteellisiä teoksia sekä kaakeliuuni taimien lämmittämiseksi kuukausia kestävän merimatkan aikana.
Suurilla purjelaivoilla oli aina ahdasta, mutta Bountyssa tilaa oli vielä tavallistakin vähemmän. Jopa laivan kapteeni joutui tyytymään pieneen hyttiin, jossa oli hädin tuskin tilaa hänen merikartoilleen. Kapteenin hytin takana olivat muiden upseerien makuutilat vain kankaisella oviverholla erotettuna.
Tavalliset merimiehet elivät vielä ahtaammin: he joutuivat nukkumaan vieri vieressä seitsemän metrin levyisessä ja 11 metrin pituisessa tilassa vailla päivänvaloa, raitista ilmaa tai minkäänlaista yksityisyyttä.
Bounty oli lastattu ääriään myöten täyteen muonaa ja varusteita 18 kuukauden mittaista merimatkaa varten. Kannellekin oli kasattu tavaraa niin, että miehistö joutui pujottelemaan tavarakasojen ja laivan kolmen jollan välissä. Ahtaudesta huolimatta miehistön mieliala oli korkealla ja tunnelma laivalla oli leppoisa.
”Me ymmärrämme toisiamme ja tulemme ymmärtämään jatkossakin. Uskon vakaasti matkamme onnistumiseen”, kapteeni Bligh kirjoitti lokikirjaansa pian Bountyn lähdön jälkeen.
Pitääkseen miehistön tyytyväisenä alkumatkan kylmästä säästä ja myrskyävästä merenkäynnistä huolimatta Bligh jakoi miehille anteliaasti ylimääräisiä rommi- ja tupakka-annoksia.
Kokemuksensa ansiosta hän kuitenkin ymmärsi myös kurin merkityksen. Laivalla kapteenin sana oli laki, eikä Bligh sietänyt ohjesäännön rikkomuksia.
Kaikki Britannian laivaston aluksilla purjehtineet tiesivät, mitä rikkomuksista seuraisi: piiskaaminen vihatulla yhdeksänsiimaisella piiskalla eli kattiruoskalla.
Pitkä purjehdus oli vasta alussa, kun kapteeni kutsui kaikki miehet kannelle kertoakseen heille säännöistä, jotka hallitsivat elämää laivalla.
Hytit ja kajuutat oli pidettävä moitteettoman puhtaina, miehistön vaatteiden oli oltava aina siistit, kynnet piti pitää lyhyinä ja ne tarkastettaisiin joka sunnuntai. Lisäksi kaikki Bountyn kannet ja pinnat piti kuurata säännöllisesti etikalla, jotta syöpäläiset pysyisivät kurissa.
Jotta matruusit saisivat riittävästi lepoa ja pysyisivät terveinä, Bligh otti käyttöön kolme vahtivuoroa tavanomaisen kahden sijaan.
Siten neljän tunnin mittaista vahtivuoroa seurasi aina kahdeksan tunnin lepoaika, jolloin miehet ehtivät nukkua pitempään keskeytyksettä. Bligh nimitti kolmannen vahtivuoron päälliköksi Fletcher Christianin tietämättä, kuinka kohtalokkaaksi päätös myöhemmin osoittautuisi.
Aiempien purjehdustensa perusteella Bligh uskoi, että terveellinen ruoka sekä runsas liikunta olivat onnistuneen matkan edellytyksiä.
Niinpä hän määräsi miehistön syömään aamuisin puuroa sokerilla ja voilla höystettynä, ja niin kauan kuin hapankaalia ja mallasuutetta riittäisi, miehet saisivat niitä syödäkseen.
Terveellisen ruokavalion tavoitteena oli säästää miehistö merimiesten pahimmalta vitsaukselta, keripukilta.
Bligh määräsi myös, että miehistön tuli kokoontua kannelle joka päivä kello 16 tanssimaan kolmen tunnin ajan laivan puolisokean viulistin soittaman musiikin tahtiin. Bligh uskoi vakaasti tanssin ja liikunnan terveysvaikutuksiin.
William Bligh miehistöineen keräsi neljässä kuukaudessa yli tuhat leipäpuun tainta.
Tropiikki kuumensi tunteet
Laivaelämän eristäytyneisyys ja tiukat rutiinit alkoivat pitemmän päälle käydä miehistön hermoille, ja miesten tunteet alkoivat kuumentua Tyynenmeren paahtavassa auringossa.
Syksyllä 1788 tykkimies John Mills ja apulaiskasvitieteilijä William Brown kieltäytyivät tanssimasta, minkä johdosta kapteeni eväsi heiltä heidän rommiannoksensa ja uhkasi heitä lisärangaistuksilla, mikäli he kieltäytyvät uudemman kerran.
Myös laivan yliperämies John Fryer aiheutti kapteenille päänvaivaa. Fryerin ja Bligh’n välit olivat viilenneet hyytäviksi: Fryer kieltäytyi aterioimasta Bligh’n seurassa ja miehet puhuivat toisilleen vain pakon edessä.
Eripuran syynä oli mitä ilmeisimmin kateus. Fryer oli matkan alusta asti kokenut asemansa uhatuksi, ja hänen mielestään kapteeni suosi kaikessa Fletcher Christiania, jonka tämä pian ylensikin luutnantiksi.
Fryerin kauna kärjistyi 9. lokakuuta Bountyn ollessa ankkurissa Tasmanian edustalla Bruny Islandin luona. Fryerin tehtäviin kuului tarkastaa ja allekirjoittaa joka toinen kuukausi laivan tilikirjat, mutta tuolloin hän kieltäytyi.
Hän ilmoitti allekirjoittavansa tilikirjat vain, jos kapteeni Bligh vahvistaisi omalla allekirjoituksellaan, että Fryer ei ollut syyllistynyt purjehduksen aikana mihinkään kiellettyyn.
Bligh ei suostunut kiristykseen vaan komensi välittömästi kaikki miehet kannelle ja luki näille ääneen laivaston ohjesäännön.
Fryer tajusi, että kapteenia vastaan hangoittelu voisi vaarantaa hänen koko uransa laivastossa, ja nöyrtyi allekirjoittamaan tilikirjat.
Myös laivan viinaanmenevä lääkäri Thomas Huggan aiheutti Bligh’lle harmia. Kapteenin ja lääkärin suhteet kiristyivät entisestään, kun 21-vuotias merimies James Valentine yllättäen kuoli 10. lokakuuta 1788.
Bligh oli raivoissaan Valentinen kuolemasta, ja hän syytti siitä Huggania tämän diagnosoitua todennäköisen verenmyrkytyksen virheellisesti ”astmaattisiksi vaivoiksi”.
Paria viikkoa myöhemmin Huggan sulkeutui hyttiinsä ja ilmoitti kärsivänsä reumakivuista.
Kun hänet vielä samana päivänä tavattiin hiiviskelemästä ympäri laivaa viinaa etsimässä, Bligh raivostui. Hän määräsi lääkärin hytin tutkittavaksi ja tyhjennettäväksi viinasta.
Kun Huggan seuraavana päivänä ilmestyi kannelle, hän vapisi ja oli kalpea kuin haamu.
Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana hän oli kuitenkin selvin päin, mikä olikin hyvä asia, sillä hänellä oli tärkeä tehtävä suoritettavanaan ennen rantautumista Tahitille: hänen piti tarkastaa koko miehistö sukupuolitautien varalta. Kaikkien huojennukseksi Huggan ilmoitti kaikkien miehistön jäsenten olevan terveitä kuin pukit.
Saapuminen paratiisiin
Kun Bounty lipui Tahitin Matavainlahteen 27. lokakuuta 1788 kymmen kuukautta kestäneen merimatkan jälkeen, sitä vastassa oli joukko alkuasukkaita kanooteissaan.
Miehistön odotukset olivat korkealla, sillä he olivat kuulleet kerrottavan paratiisisaaresta ja sen ihanista neidoista pelkkää hyvää.
Todellisuus kuitenkin ylitti kaikki odotukset moninkertaisesti. Lumoutuneina miehet katselivat kullanruskeita kaunokaisia, jotka kiipesivät notkeasti Bountyn kannelle tarjoamaan tulijoille lahjaksi kookospähkinöitä ja porsaita.
Tahiti oli todellinen paratiisi, ja sen hohtavan hiekkarannat, vehreä luonto, värikkäät kukat ja ennen kaikkea kauniit naiset, jotka kauppasivat sulojaan rautanauloista, poikkesivat rajusti siitä, mihin brittimiehet olivat kotona tottuneet.
Bligh joutui kerran toisensa jälkeen kieltämään miehiään kiskomasta rautanauloja laivan rakenteista, ja hän joutui usein ankarastikin muistuttamaan, että matkan varsinainen tarkoitus oli kerätä leipäpuun taimia eikä kisailla auringossa.
Taimien keruu oli odotettua työläämpää, eivätkä hennot taimet menestyneet brittien hoivissa.
Lisäksi Bountyn miehistö viihtyi leppoisassa paratiisissa enemmän kuin hyvin, ja kuri alkoi höltyä. Miehistön jäsenten ja paikallisten neitojen välille syntyi romansseja, ja esimerkiksi Fletcher Christian rakastui paikallisen päällikön tyttäreen Maimitiin.
Miehistö ei enää piitannut tiukoista säännöistä vaan syyllistyi yhä useammin erilaisiin rikkomuksiin.
He laiminlöivät velvollisuuksiaan, kulkivat ympäriinsä ruokkoamattomina ja nukahtelivat vahtivuoroillaan.
Kun kolme miestä karkasi paveluksesta 5. tammikuuta 1789, Bligh’n mitta tuli täyteen. ”Yhtä kelvottomia merimiehiä saa hakea. He jättävät käskyt noudattamatta ja käyttäytyvät muutenkin niin huonosti ettei heihin ole luottamista”, kapteeni kirjoitti.
Bligh määräsi useille miehistön jäsenille piiskarangaistuksen, myös kolmelle karkurille, jotka oli löydetty ja tuotu takaisin laivaan.
Bligh haukkui miehistönsä pataluhaksi ja solvasi näitä mitä kekseliäimmillä haukkumanimillä. Ainoa, joka välttyi kapteenin raivolta, oli lääkäri Huggan.
Syy siihen oli yksinkertainen: lääkäri oli kuollut marraskuussa 1788 ”juoppouteensa ja velttouteensa”, kuten kapteeni Bligh asian ilmaisi.
Miehistön mitta alkaa täyttyä
Kun Bountyyn lopulta oli saatu lastattua 1 015 elinvoimaista leipäpuun tainta, kapteeni Bligh ilmoitti miehistölle lähdön hetken koittaneen.
Juuri ennen lähtöä Bountyn kansi kuhisi tahitilaisnaisia, jotka olivat tulleet jättämään rakastetuilleen helliä jäähyväisiä. Kun alus viimein nosti ankkurinsa 4. huhtikuuta 1789, moni miehistön jäsen jäi haikeana tuijottamaan taakse jäävää Tahitia.
Tahitilta lähdön jälkeen Bligh joutui tuon tuostakin nuhtelemaan miehistöään, jolla oli suuria vaikeuksia tottua taas kurinalaiseen laivaelämään.
Fletcher Christian koki joutuneensa syyttä suotta vihaisen kapteenin silmätikuksi.
Kun hänet huhtikuun lopulla Tongasaarilla lähetettiin maihin noutamaan vettä, joukko alkuasukkaita säikäytti hänet pakenemaan kiireen vilkkaa veneeseen, jolloin Bligh soimasi häntä pelkurimaiseksi vätykseksi.
”Pelkäätkö todellakin muutamaa alastonta villimiestä”, kapteeni pilkkasi ystäväänsä.
Muutamaa päivää myöhemmin Bligh tulistui taas huomattuaan, että laivan kookospähkinävarasto oli huvennut lähes olemattomiin.
Hän määräsi kaikki miehet kannelle tekemään tiliä siitä, kuinka monta kookospähkinää kukin oli tuonut laivaan ja kuinka monta kukin oli syönyt.
Kun tuli Christianin vuoro, tämä totesi tyynesti: ”Toivon hartaasti ettette luule minun alentuneen varastamaan teiltä pähkinöitä.”
”Juuri niin luulen sinun tehneen, senkin kirottu rakki”, mylvi Bligh ja syytti Christiania juonittelusta. ”Piru teidät periköön, te pelkurit! Te olette pelkkiä juonittelevia varkaita ja lurjuksia”, kapteeni Bligh raivosi.
Christian kuunteli ystävänsä purkausta nöyryytettynä ja kyyneleet silmissään, kunnes Bligh viimein lopetti ja marssi hyttiinsä. Myöhemmin samana päivänä Bligh kutsui Christianin aterioimaan hyttiinsä, mutta tämä kieltäytyi kutsusta huonovointisuuteen vedoten.
Myöhemmin illalla nöyryytetty Christian suunnitteli hyppäävänsä laivasta ja uivansa läheiselle saarelle. Hänen toverinsa saivat hänet luopumaan vaarallisesta aikeesta, mutta Christianin mielessä alkoi kyteä uusi suunnitelma.
- huhtikuuta Christian nousi kannelle hyvin varhain aamulla. Hän oli kello neljä alkavan vahdin päällikkö, mutta se ei ollut syynä aikaiseen aamuherätykseen.
Yhdessä Charles Churchillin, John Millsin ja Thomas Burkittin kanssa hän tunkeutui Bligh’n hyttiin, herätti nukkuvan kapteenin, sitoi tämän kädet ja raahasi tämän kannelle.
Aseistautuneet miehet tuuppivat pelkkään yöpaitaan pukeutunutta Bligh’ta kovakouraisesti eteenpäin, ja tämä huusi kovaan ääneen muuta miehistöä tulemaan avukseen.
Häly oli herättänyt muun miehistön, jonka tungeksi ihmeissään kannella, missä Christian määräsi miehet laskemaan yhden laivan kolmesta jollasta vesille.
Bligh’n ääni oli karjumisesta käheä, mutta hänen huutonsa kaikuivat yhä Christianin korvissa.
Kapteeni anoi armoa
Christian määräsi kapteenin kannattajat laskeutumaan jollaan, ja lopuksi hän käski Bligh’n itsensäkin kavuta veneeseen.
Bligh laskeutui vastahakoisesti köysitikkaita ja yritti samalla vielä kerran vedota Christianiin: ”Älä unohda, että minulla on kotona Englannissa vaimo ja neljä lasta! Olet itsekin keinuttanut lapsiani polvellasi!”
Christian katsoi kapteenia suoraan silmiin. Sitten hän puuskahti: ”Kapteeni Bligh… Asia on niin, että olen helvetissä. Helvetissä!”
Jolla laskettiin veteen. Moni Bountyn kannelle jäänyt pyysi päästä mukaan, mutta jollaan ei mahtunut enää yhtään enempää ihmisiä, ja niin he joutuivat jäämään kapinallisten kanssa laivaan vasten tahtoaan.
Kapinalliset katkaisivat jollan kiinnitysköyden, ja vene alkoi heti lipua poispäin laivasta. Bountyn kannelta kuului jäähyväisiksi kirouksia ja solvauksia, mutta myös epätoivoisia pyyntöjä olla unohtamatta laivaan jääneitä tovereita.
Kapteeni Bligh huusi laivaan jääneille vielä viimeiset sanat, ennen kuin vene lipui liian kauas: ”Älkää surko, pojat. Jos vielä pääsen takaisin Englantiin, pidän huolta, että oikeus tapahtuu!”
Pitkäikäisin kapinallinen oli John Adams, joka eli Pitcairnin saarella vuoteen 1829 asti.
Draama jatkui kapinan jälkeen
Kapinalliset jättivät kapteeni Bligh’n ja 18 hänelle uskollista miehistön jäsentä jollaan keskelle merta. Karkotetut saivat muonaa viideksi päiväksi, mutta heidän vaarallinen matkansa turvaan kesti paljon pitempään.
Bligh kohtalotovereineen joutui päättämään, etsiäkö turvaa ystävällismielisten alkuasukkaiden luota joltakin lähisaarelta vai pyrkiäkö Alankomaille kuuluvaan Timoriin, jonne oli matkaa 6 700 kilometriä.
Bligh valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, ja niin miehet lähtivät pitkälle purjehdukselle seitsenmetrisessä avoveneessä, jota ei ollut suunniteltu avomerellä purjehtimiseen.
Bligh tovereineen selviytyi kuin ihmeen kaupalla vaarojentäyteisestä matkasta, joka on jäänyt historiaan yhtenä merenkulun uroteoista.
47 päivää kestäneen purjehduksen jälkeen riutuneet miehet saapuivat Timorin satamaan. Matkalla he olivat kokeneet monia rajumyrskyjä, selvinneet hengissä valtavista aalloista ja kärsineet nälkää ja janoa. Bligh’n navigointi- ja johtamistaitojen ansiosta matkalla menehtyi vain yksi mies.
18:sta kovia kokeneesta miehestä lopulta vain 13 palasi Britanniaan. Loput olivat liian sairaita ja heikkoja matkustamaan tai kuolivat pitkän kotimatkan aikana.
Kapteeni Bligh selviytyi koettelemuksista ja palasi Britanniaan maaliskuussa 1790. Hän kirjoitti oitis oman versionsa Bountyn tapahtumista. Bligh jatkoi uraansa laivastossa ja osallistui muun muassa Napoleonin sotiin.
Etsintä päättyi haveriin
Kapinalliset eivät hirsipuun pelossa uskaltaneet palata Britanniaan. Heistä 16 päätti jäädä Tahitille, mutta Fletcher Christian ja kahdeksan muuta jatkoivat Bountylla matkaa autiolle ja syrjäiselle Pitcairnin saarelle.
Tieto Bountyn kapinasta herätti Britanniassa suurta kohua. Marraskuussa 1790 laivasto lähetti Pandora-nimisen fregatin etsimään kapinallisia, ja kuukausia kestäneen etsinän jälkeen Pandoran miehistö löysikin Tahitille jääneet miehet.
Heistä kaksi oli kuollut, ja loput 14 vietiin kahleissa Pandoralle. Kotimatkalla laiva kuitenkin upposi ja neljä kapinallista hukkui.
Britanniaan tuoduista kymmenestä kapinallisesta neljä vapautettiin heti ja kolme tuomittiin mutta armahdettiin myohemmin. Kolme miestä – Ellison, Burkitt ja Millward – tuomittiin kuolemaan osallisuudesta kapinaan, ja heidät hirtettiin 29. lokakuuta 1792.
Pitcairniin asettuneet kapinalliset saivat olla pitkään rauhassa, sillä heidän pieni yhteisönsä löydettiin vasta vuonna 1808.
Tuolloin kapinallisista oli elossa enää John Adams, joka asui saarella yhdeksän tahitilaisnaisen ja 20 lapsen kanssa. Adams ei joutunut oikeuteen, ja hän eli saarella kuolemaansa saakka.