Kaikki pingviinien munien tähden
Samaan aikaan kun Robert F. Scott valmistautui etelänavan valloitukseen vuonna 1911, kolme hänen retkikuntansa jäsentä uhmasi Etelämantereen kylmyyttä ja suuntasi kohti keisaripingviinien pesimäaluetta etsimään pingviininmunia ja samalla vastausta eläintieteilijöitä askarruttaneeseen kysymykseen.

Bowers, Wilson ja Cherry-Garrard (vasemmalta oikealle). Miehillä oli kullakin vedettävänään 350 kiloa painava reki.
Kolme napatutkijaa raahusti kumarassa eteenpäin hyytävän tuulen puhaltaessa säälimättä jäälakeuden ylitse.
Näkyvyys pyryssä oli niin surkea, että oli lähes samantekevää, pitivätkö miehet silmiään auki vai kiinni.
Tuisku pieksi miesten kasvoja, ja ympärillä oli säkkipimeää.
Kolmikko törmäili tuon tuostakin toisiinsa ja kompuroi epätasaisella jäällä tai vajosi vyötäröään myöten lumen peittämiin railoihin, jotka halkoivat jäätikköä ristiin rastiin.
Brittiläisen lintutieteilijän Edward Wilsonin johtama kolmikko oli ottanut miltei mahdottoman tehtävän: heidän piti noutaa keisaripingviinien munia lintujen pesimäalueelta Etelämantereen merijäältä.
Miehet uskoivat vakaasti, että keisaripingviinin munat auttaisivat antamaan uutta tietoa yhdestä tieteen suurista arvoituksista: mikä on evoluution puuttuva rengas matelijoiden ja lintujen välillä.
Siksi kolmikko oli valmis uhraamaan jopa henkensä hankkiakseen tutkijoille kallisarvoisia munia.
39-vuotias Edward Wilson oli lintutieteilijä, lääkäri ja taidemaalari. Hänen kaksi toveriaan olivat 28-vuotias Henry Bowers ja 25-vuotias Apsley Cherry-Garrard.
Näistä kummallakaan ei ollut lainkaan aiempaa kokemusta naparetkeilystä, mutta Wilson oli Etelämantereella jo toista kertaa.
Hän oli seitsemän vuotta aikaisemmin, vuonna 1907, osallistunut brittiläisen napatutkijan Robert Falcon Scottin johtamaan Discovery-retkikuntaan.
Scott johti myös tämänkertaista Terra Nova -retkikuntaa, jonka 65 jäsentä olivat saapuneet Etelämantereelle keskellä Antarktiksen kesää tammikuussa 1911.
Scottin tavoitteena oli päästä ensimmäisenä etelänavalle, mutta etelänavan valloituksen ohessa retkikunnan oli määrä myös tehdä havaintoja ja tieteellistä tutkimusta.
Keisaripingviinien munien kerääminen kuului retkikunnan ennalta laadittuun tieteelliseen ohjelmaan.
Aiemmat naparetkeilijät olivat vanginneet useita keisaripingviinejä, mutta niiden muniin tutkijat eivät vielä olleet päässeet käsiksi.
Syy siihen oli yksinkertainen: keisaripingviinien ainoa tuolloin tunnettu pesimäpaikka oli Rossinsaaren itäisimmässä kolkassa syrjäisellä Crozierinniemellä.
Lisäksi pingviinit munivat keskellä Etelämantereen hyistä talvea, jolloin niiden pesimäpaikalle oli lähes mahdotonta päästä.
Wilson oli etukäteen varoittanut kahta toveriaan, että Rossinsaaren toiselle puolelle suuntautuva matka olisi rankka, ja kuvaillut sitä ”poikkeuksellisimmaksi munienkeruuretkeksi, jota koskaan oli tehty ja jota koskaan tehtäisiin”.
Todellisuus osoittautui vielä paljon Wilsonin ennakoimaa raskaammaksi. Etelämanner on maapallon kylmin manner, ja vaikka sää rannikolla onkin kesäaikaan siedettävä, sisämaassa on etenkin talvella jäätävän kylmää ja tuulista.
Olosuhteet ovat vaikeimmat keskitalvella, jolloin koko mantereella vallitsee antarktinen kaamos.
Wilsonin, Bowersin ja Cherry-Garrardin retkellä koitti hetkiä, jolloin väsynyt kolmikko olisi mieluummin suonut kuolevansa kuin viettänyt enää päivääkään hyisellä jäälakeudella.