Kaikki pingviinien munien tähden

Matka alkoi lupaavasti

­Wilson, Bowers ja Cherry-Garrard lähtivät matkaan Rossinsaaren Evansinniemestä torstaina 27. kesäkuuta 1911.

Heillä oli edessään 110 kilometrin matka merijään yli Antarktiksen kaamoksessa.

Lähtöpäivänä alati puhaltava tuuli oli poikkeuksellisesti laantunut, ja pitkä taival alkoi lupaavissa merkeissä.

”Onnea matkaan!” Robert F. Scott huusi miesten ­perään, kun nämä lähtivät hyväntuulisina matkaan vetäen perässään kahta ahkiota, jotka oli pakattu täyteen ruokaa ja varusteita.

Edellisenä iltana Scott oli kirjoittanut päiväkirjaansa: ”Tämä talvinen matka on vaarallinen uhkayritys, mutta nuo kolme ovat juuri oikeita miehiä tehtävään.”

Munienkeruuretkikunnan taivallus alkoi ripeästi, ja kolmikko veti 350 kilon painoista kuormaansa keveästi.

Kahden päivän kuluttua alkoivat kuitenkin vaikeudet. Miehet olivat päässeet Rossin jäähyllyn reunalle, missä siihen saakka tasainen ja kova jää muuttui vaikeakulkuiseksi.

Jalat upposivat syvälle pehmeään lumeen, jokainen askel vaati valtavan voimanponnistuksen, ja ­ahkioiden ­vetäminen kävi hyvin raskaaksi.

Miehet päättivätkin vetää yhtä ahkiota ­aina vähän matkaa kerrallaan ja palata sitten hakemaan toisen.

Päätös pidensi kuljettavaa matkaa tuntuvasti ja ­verotti kolmikon voimia, sillä ­jokaista edettyä kilometriä kohti he joutuivat todellisuudessa tarpomaan kolme.

Hiki jäätyi iholle

Lämpötila laski tasaisesti Wilsonin, Bowersin ja Cherry-­Garrardin taivaltaessa jäälakeudella ainoana oppaanaan kaamostaivaalla loistava Jupiter.

Päivisin pakkasta oli 10–20 astetta, mutta yöllä elohopea putosi jopa 50 pakkas­asteeseen.

Kylmyyden tunnetta pahensi entisestään jäätiköllä alati puhaltava navakka tuuli.

Kun miehet hikoilivat ponnistellessaan eteenpäin, hiki jäätyi heidän iholleen.

Heidän vaatteeensa peittyivät vähitellen ohueen jääkerrokseen, ja makuupussit jäätyivät niin koviksi, ettei niitä pystynyt kunnolla avaamaan tai rullaamaan kokoon.

Jäätyneiden makuupussien pehmittäminen niin, että niihin pystyi ryömimään sisään, kesti lähes tunnin, eikä ohut purjekangasteltta antanut lämpöä kovassa ­pakkasessa.

Vaikka Wilson, Bowers ja Cherry-­Garrard tunkivat sukkansa ja kintaansa kuivumaan takkinsa alle yöksi, kaikki heidän vaatteensa olivat silti aamulla yhä kosteita ja jäisiä.

Ainainen pimeys oli kuitenkin raskainta kestää.

”Pahinta on pimeys. En usko, että 50 pakkasastetta tuntuisi yhtä pahalta päivänvalossa”, Cherry-Garrard pohdiskeli ­itsekseen.

Pienimmätkin tehtävät, kuten kompassin katsominen tai teltan vetoketjun avaaminen, olivat pimeydessä ja pakkasessa työläitä, ja joka aamu kolmikkoa odotti sama urakka: ennen kuin he pääsivät jatkamaan matkaa, heiltä kului neljä–viisi tuntia aamiaisen valmistamiseen retkikeittimellä, teltan ja makuupussien pakkaamiseen ja jäisten saappaiden pukemiseen kohmeisiin jalkoihinsa.

Vetovaljaiden kiinnittäminen ahkioihin oli luku sinänsä. Matkalaisilta kesti usein jopa tunnin pehmittää valjaiden nahkaremmejä niin, että ne saattoi pukea ylleen.

Pian kolmikko myös tajusi, ettei poronnahkaisia makuupus­seja kannattanut edes yrittää rullata päiväksi.

Kun jäistä nahkaa taivutti, se murtui ja taitekohtaan tuli pieniä reikiä.

Jokainen liike oli tuskaa etenkin Cherry-Garrardille, jonka paleltuneet kädet olivat suurten nesteen täyttämien rakkuloiden peitossa.

Pelkästään tulitikun sytyttäminen tai kintaiden pukeminen teki niin kipeää, että hänen teki mieli huutaa ääneen.

Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja hoki taukoamatta mielessään: ”Ole hiljaa ja kestä, maksoi mitä maksoi.”

Myrsky raivosi lähes koko matkan Crozierinniemelle, ja usein miehet etenivät kahdeksan tunnin päivämarssin aikana vain kolme–neljä kilometriä. Matkanteon hitaus ei johtunut pelkästään huonosta säästä ja vaikeakulkuisesta maastosta, vaan myös siitä, että jäykiksi jäätyneissä nahkatamineissa oli hyvin hankala liikkua.

”Meidän olisi todennäköisesti ollut helpompi liikuttaa käsiämme ja jalkojamme, jos vaatteemme olisivat olleet ­lyi­jystä”, Cherry-Garrard totesi myöhemmin kuivasti.

Hän kuvasikin tunteneensa olevansa kuin jäykkä tinasotilas toivottomalla marssilla.

Palelevat vaeltajat uneksivat päivin ja öin lämpimästä mökistä, kuumasta kamiinasta ja höyryävästä kaakaosta, mutta he jatkoivat silti sinnikkäästi eteenpäin.

Heillä oli tärkeä tehtävä suoritettavanaan, eikä mikään mahti maailmassa saanut heitä jättämään sitä kesken.

Pingviinien pesimäpaikalla

Uupuneet miehet olivat vähäpuheisia, ja kun he joskus avasivat suunsa, keskustelut olivat lyhyitä ja ytimekkäitä.

”Miltä jalkasi tuntuvat?” he saattoivat kysyä toisiltaan. ”Ne ovat aivan jäässä”,­ kuului vastaus. ”Sama täällä”, ja siihen keskustelu päättyi.

Matka eteni vaikeuksista huolimatta, ja noin kolmen viikon jälkeen kolmikko oli jo melkein perillä pesimäalueella.

Cherry-­Garrard kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, ­että meno­matkan 19 päivää olivat olleet silkkaa helvettiä ja ­että ­monena päivänä hän olisi toivottanut kuoleman tervetulleeksi kuin vanhan ystävän:

”Sanat eivät riitä kuvaamaan kärsimyksiämme. Vain houkka tekisi saman matkan uudelleen.

Itse olin monta kertaa siinä pisteessä, että toivoin vain nopeaa ja tuskatonta loppua.”

Vaikka matkaa keisaripingviinien pesimäpaikalle oli vielä jäljellä ja paluumatka oli vielä edessä, miehet olivat suorastaan kepeällä mielellä, kun he vihdoin saapuivat Mount Terror -vuoren juurelle noin 6,5 kilometrin päähän Crozierinniemestä.

He rakensivat irtokivistä majan ja ­virittivät mukanaan tuomansa purjekankaan sen katoksi. Lattian virkaa toimitti teltan pohjakangas.

Majan rakentaminen kesti kolme päivää, ja vasta sen valmistuttua miehet saattoivat keskittyä matkan varsinaiseen tarkoitukseen eli pingviininmunien keräämiseen.

Kolmikko joutui ylittämään kallioita ja ahtojääröykkiöitä matkallaan Crozierinniemeen.

Kuuden tunnin hitaan taivalluksen jälkeen etäämpää alkoi lopulta kuulua keisaripingviinien käheitä huutoja, jotka saivat miehet unohtamaan väsymyksensä ja vaivansa.

Pimeyden vuoksi miehet eivät nähneet pingviinejä, mutta niiden ääntelystä ei voinut erehtyä.

Wilson, Bowers ja Cherry-Garrard etsivät reittiä jäälohkareiden ja korkeiden basalttikallioiden välistä alas pingviinien luo – turhaan.

”Niin lähellä ja silti niin kaukana”, huokaisi Wilson, mutta hän ei ­vielä ollut valmis luovuttamaan.

Toisella kerralla miehillä oli parempi onni. Taivas oli kirkas, ja kalpeassa kuunvalossa he onnistuivat laskeutumaan alas aivan pingviinien luo.

He katselivat ympärilleen, ja näky sai heidät haukkomaan henkeään: ­satakunta keisaripingviiniä oli kerääntynyt tiiviiksi ryppääksi hautomaan muniaan.

Kun linnut huomasivat tunkeilijat, ne alkoivat heiluttaa pitkää nokkaansa hermostuneesti ylös ja alas ja lähtivät lyllertämään poispäin kuljettaen kallisarvoista munaa jalkojensa päällä.

Seuranneessa hässäkässä muutama uros kuitenkin pudotti lastinsa, ja miehet onnistuivat keräämään mukaansa kaikkiaan viisi munaa.

He työnsivät munat varovasti kintaisiinsa, jotta ne eivät vain rikkoutuisi.

Sitten he ampuivat kolme pingviiniä saadakseen rasvaa majansa pieneen retki­kamiinaan.

Kuu oli mennyt munajahdin aikana pilveen, ja miesten etsiessä pimeässä reittiä takaisin mökkiinsä kaksi munista rikkoutui.

Lopulta kolmikko löysi takaisin leiriinsä ja pakkasi kolme jäljellä olevaa munaa huolellisesti, jotta edes ne pysyisivät ehjinä.

Tehtävä oli sitä osin suoritettu. Pian kolmikolla oli kuitenkin uusia huolia murehdittavanaan.

Alueelle oli nousemassa lumipyry, ­joka voimistui yön kuluessa vähitellen varsinaiseksi ­rajumyrskyksi.

Myrsky vei teltan mukanaan

Wilson, Bowers ja Cherry-Garrard olivat rakentaneet majansa kallionseinämän viereen siinä luulossa, että paikka olisi suojassa tuulelta.

Nyt he tajusivat tehneensä pahan ­arviointivirheen.

Myrskytuuli puhalsi kallionviertä pitkin niin voimakkaasti, että katoksi viritettyä purjekangasta paikoillaan pitäneet kivet ja jäälohkareet irtosivat.

Purjekangas lepatti ja tempoili kiinnitysnaruissaan, ja makuupusseissaan makaavat miehet pohtivat, mitä he tekisivät, jos purjekangas irtoaisi.

Pian pahin tapahtuikin. Suuri osa kolmikon ­varusteista oli pakattu majan viereen pystytettyyn telttaan, ja yhtäkkiä tuuli riuhtaisi teltan irti kiinnikkeistään ja vei sen mukanaan.

Siinä samassa myös majan purjekangaskatto pullistui tuulessa kuin laivan purje.

Miehet tarttuivat ­kiireesti purjekankaan kulmiin ja yrittivät kiinnittää sitä uudelleen, mutta tuuli oli liian voimakas.

Se tempaisi purjekankaan mennessään, ja katottomaan majaan alkoi nopeaan tahtiin kasaantua lunta.

”Makuupusseihin, nyt heti!” Wilson huusi tovereilleen, jotka olivat kovaa vauhtia hautautumassa lumeen.

Kolmikko ryömi kiireesti makuupusseihinsa niin syvälle, että pussi peitti heidän päänsäkin.

Hermostuneina he kuuntelivat, miten tuuli pieksi majan ­huteria seiniä.

Cherry-­Garrardin mukaan myrskyn aikaansaama meteli kuulosti samalta kuin jos olisi istunut täyttä vauhtia kiitävässä junassa ikkunat auki.

Tuulen tuiverrus hukutti muut äänet alleen, mutta kerran tai pari Bowers työnsi päänsä ulos makuupussistaan ja kysyi tovereiltaan: ”Onko kaikki hyvin?”

”Kyllä, kaikki on hyvin”, Wilson ja Cherry-Garrard ­vakuuttivat yhteen ääneen ja vetäytyivät taas makuupussiensa uumeniin.

Kaikki kolme tiesivät asioiden olevan kaikkea muuta kuin hyvin, mutta totuuden kieltäminen tuntui siinä tilanteessa rohkaisevalta.

Jonkin ajan kuluttua Cherry-Garrard ei enää voinut vastustaa mieleensä pikkuhiljaa hiipivää toivottomuuden tunnetta.

Hän aavisteli Wilsonin ja Bowersin olevan yhtä ­peloissaan kuin hän itsekin, ja hän tiesi hyvin, että majan katon ­karattua tuulen mukana heidän eloonjäämismahdollisuutensa olivat vähäiset.

Jäätynyt makuupussi tuntui hänestä hetki hetkeltä enemmän ruumisarkulta, ja hän kuvaili tuntemuksiaan myöhemmin näin:

”Oli loogista varautua kuolemaan. Olimme viettäneet jo neljä viikkoa karuissa olosuhteissa sellaisessa pimeydessä ja kylmyydessä, jollaista yksikään ihminen ei ollut aikaisemmin kokenut.

Olimme nukkuneet huonosti eikä meillä enää ollut telttaa. Kuudesta öljyannoksesta jäljellä oli enää yksi, ja tuuli oli vienyt osan keittovarusteistamme.

Silloinkin, kun meillä vielä oli teltta, makuupussiin pääseminen vei meiltä joka ilta lähes tunnin. ­Ilman telttaa emme mitenkään pystyisi selviämään hengissä.”

Cherry-Garrard oli aivan varma, että kuolema oli lähellä.

Hän ei enää edes yrittänyt pysytellä lämpimänä tai paukuttaa jalkojaan yhteen saadakseen veren kiertämään.

Hän toivoi lopun tulevan nopeasti, ja jos se olisi tuskallinen, hän voisi aina ottaa morfiinia, jota kolmikolla oli mukanaan lääkelaukussaan.

Hän pelkäsi kipua ­enemmän kuin kuolemaa.

Sitten Cherry-Garrard vaipui uneen ja nukkui syvemmin kuin kertaakaan neljä viikkoa kestäneen vaelluksen aikana.

Ulkolämpötila oli kohonnut pilvisen sään vuoksi sen verran, että lopen uupunut kolmikko saattoi viimeinkin nukahtaa rauhassa.

Miehet torkkuivat makuupusseissaan koko yön ja puoli seuraavaa päivää odottaen lumimyrskyn laantumista – välittämättä siitä, että makuupusseihin tunkeutui hiljalleen lunta niihin tulleista pienistä repeämistä.

Sunnuntaina 23. heinäkuuta myrsky heikkeni vihdoin sen verran, että kolmikko uskaltautui ulos makuupusseistaan.

He pingottivat ­teltan pohjakankaan katoksi majan ­ylle, ja sitten heillä oli vihdoinkin aikaa ajatella ruokaa.

He eivät olleet syöneet tai juoneet kahteen päivään ja yöhön, ja vaikka ensimmäinen myrskyn jälkeinen ateria koostui kaikessa yksinkertaisuudessaan lämpimästä teestä, jossa oli selvä pingviininrasvan sivumaku, ja lihasta, johon oli tarttunut pingviinin höyheniä sekä poronkarvoja makuupusseista.

Siitä huolimatta se maistui taivaalliselta, ja kaikki kolme olivat yksimielisiä siitä, että se oli ­paras ateria, jonka he olivat koskaan syöneet.

Saatuaan mahansa täyteen kolmikko alkoi suunnitella paluumatkaa sekä sitä, miten suojautua tuiskulta ja tuulelta ilman telttaa.

He tulivat siihen tulokseen, että heidän olisi joka ilta kaivettava syvä kuoppa ja pingotettava teltan pohjakangas katoksi sen ylle.

Onni oli kuitenkin kerrankin kovia kokeneen kolmikon puolella: noin 800 metrin päästä majastaan he löysivät jyrkän kallionseinämän juurelta kivenjärkäleisiin tarttuneen telttansa, joka oli kuin ihmeen kaupalla säilynyt lähes ­ehjänä.

Löytö sai miehet tunnekuohun valtaan. He olivat ­uskoneet kuolevansa, mutta nyt he saattaisivat kuin saattaisivatkin selviytyä hengissä paluumatkasta.

Paluu tukikohtaan

Pian miesten lähdettyä paluumatkalle heidän onnensa kuitenkin taas kääntyi huonompaan suuntaan.

Muutama tunti lähdön jälkeen nousi jälleen lumimyrsky, joka pakotti kolmikon pysymään teltassa puolitoista vuorokautta.

Matkalaisten varusteet olivat kokeneet kovia, heidän vaatteensa olivat jäätyneet kivikoviksi, eivätkä miehet itse olleet paljon paremmassa kunnossa.

Heidän silmissään oli tyhjä katse, nenänsä sinersivät, ja kasvojensa iho oli täynnä uurteita ja valkoisia paleltumia.

Kolmikon jalat olivat kärsineet kylmästä niin, että heidän varpaankyntensä olivat irtoamaisillaan, ja sormet olivat niin jäykät, että miehillä oli suuria vaikeuksia saada retkikeitintään sytytettyä.

Jokainen sytytysyritys vaati viisikin tulitikkuaskia, ja kun tuli lopulta syttyi, kaasuliekin heikko lämpö aiheutti lähes sietämätöntä tuskaa lämmittäessään miesten kohmeisten käsien jäätynyttä ihoa ja saadessaan kylmettyneet sormet pistelemään ja kihelmöimään.

Lämmön aiheuttama kipu oli kuitenkin vasta kolmantena miesten ikävien asioiden listalla.

Pahinta oli ryömiä makuupusseihin, joihin oli vähitellen kertynyt niin paljon jäätä, että ne painoivat yli kaksi kertaa enemmän kuin matkan alussa.

Toiseksi pahinta oli maata makuupussissa kylmyyden jäytäessä luita, ytimiä – ja hampaita.

Cherry-Garrardin hampaiden hermot olivat lähestulkoon tuhoutuneet ja hänen hampaansa halkeilivat. Se ei kuitenkaan ollut pahinta.

”Näenköhän enää koskaan vaimoani ja kotimaatani?” Cherry-Garrard mietti mielessään.

Kun myrsky taas laantui, kolmikko jatkoi hidasta vaellustaan jääaavikolla.

Heillä oli enää yksi ahkio, toisen he olivat jättäneet jälkeensä.

Unen puute sai miehet nukahtamaan jaloilleen ja törmäilemään toisiinsa, ja heidän askeleensa olivat kankeita ja vaivalloisia.

Miesten takkien huppuihin oli kertynyt niin paljon lunta ja jäätä, että he eivät pystyneet katsomaan jalkoihinsa kumartumatta lähes kaksinkerroin.

Niinpä he eivät nähneet, minne astuivat, vaan kompuroivat epätasaisella lumella ja putoilivat lumen peittämin railoihin.

Toiset joutuivat käyttämään viimeisetkin voimanrippeensä vetääkseen kaatuneen tai railoon pudonneen toverinsa vaivalloisesti ylös.

Viisi viikkoa lähtönsä jälkeen kolmikko lähestyi napa­retkikunnan Evansinniemellä sijaitsevaa tukikohtaa.

Kello läheni keskiyötä tiistaina 1. elokuuta, kun väsymyksestä puolikuolleet miehet vihdoin saapuivat mökin luo.

Mukanaan heillä oli kolme keisaripingviinin munaa, jotka olivat miltei maksaneet heidän henkensä.

Heidän avatessaan kankein sormin ahkion valjaita mökin ovi avautui ja Antarktiksen yö täyttyi ilonhuudoista: ”Hyvä Jumala! Crozierinniemen ryhmä on palannut!”

Naparetki päättyi huonosti

Norjalainen Roald Amundsen pääsi ensimmäisenä etelänavalle 14. joulukuuta 1911 ja päihitti siten Scottin johtamat britit, jotka saapuivat navalle ­kuukautta myöhemmin.

Brittien naparetki sai ­surullisen lopun, sillä kaikki viisi ­navalle taivaltanutta miestä kuolivat.

Edgar Evans sairastui ja kuoli paluumatkan ensimmäisellä viikolla.

Jalkansa palelluttanut Lawrence Oates taas poistui teltasta lumimyrs­kyyn sanoen: ”Käyn ulkona. ­Minulla voi mennä jonkin aikaa.” ­Hän katosi jäljettömiin.

Retkikunnan johtaja Robert F. Scott, Edward Wilson ja Henry Bowers kuolivat myö­hemmin noin 240 kilomet­rin päässä Evansinniemen tukikohdasta.

He joutuivat lumi­myrs­kyn vangeiksi ja menehtyivät telt­taansa.