Jos James Cook oli luullut laivastoelämää jollakin tavalla hohdokkaaksi, hän sai pettyä pahan kerran. Ulospäin sotalaiva Eagle oli kunnioitusta herättävä esimerkki parhaista englantilaisista laivasto-perinteistä, mutta kannen alla todellisuus oli aivan toinen.
Kun Cook astui pimeään ruumaan, häntä vastaan tulvahti hien, virtsan ja homeen löyhkä. Kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen kannen alla, hän näki joukon likaisia merimiehiä, jotka kuluttivat aikaansa juopotellen, kiroillen ja korttia pelaten. Eaglen sisuksiin oli ahtautunut neljäsataa miestä, joiden kanssa Cook viettäisi tulevat kuukaudet merillä.
Sellaista oli elämä Britannian kuninkaallisessa laivastossa, kun Cook vuonna 1755 ensimmäistä kertaa elämässään astui sotalaivaan. Hän oli 27-vuotias eli jo melko vanha tavalliseksi merimieheksi. Hänen syntyperänsäkin erosi tavallisesti laivastouralle pyrkivistä.
James Cook syntyi vuonna 1728, ja hänen oletettiin ryhtyvän isänsä tavoin maatyöläiseksi. Nuorella Jamesilla oli kuitenkin muita suunnitelmia.
Hän pääsi isänsä työnantajan myötävaikutuksella kouluun, jossa hän opiskeli ahkerasti, mutta 17-vuotiaana koulun päätyttyä hän pakkasi tavaransa ja suuntasi kohti rannikkoa tavoitteenaan lähteä merille.
Staithesin kalastajakylässä Cook sai paikan kauppiaan oppipoikana. Hän teki sekalaisia kaupan töitä, kuten järjesteli tavaroita, punnitsi lihaa ja leikkasi juustoa, mutta haaveili koko ajan merille pääsystä.
Öisin hän pänttäsi maantiedettä, tähtitiedettä ja matematiikkaa, ja puolentoista vuoden kuluttua hän lähti läheiseen Whitbyn satamakaupunkiin, jossa hän pestautui töihin hiililaivalle.
Merillä Cook sovelsi kirjojen oppeja käytäntöön, ja hänestä kehkeytyi taitava navigoija. Hän yleni nopeasti, ja eräänä päivänä laivan kapteeni tarjosi hänelle paikkaa varustamon parhaalla aluksella. Cook kuitenkin kieltäytyi kohteliaasti kunniasta.
Satamissa ja Thamesin varren kapakoissa hän oli kuullut kertomuksia kaukaisista maista ja eksoottisista kansoista. Hän uskoi, että Kuninkaallinen laivasto oli oikea paikka miehelle, joka etsi seikkailuja ja kunniaa. Pian hän löysikin itsensä Eaglen löyhkäävästä ruumasta matkalla Atlantin yli.
Laivasto kuin toinen maailma
Laivastossa elo oli toisenlaista kuin hiililaivassa. Laivat olivat täyteen ahdettuja ja likaisia, ja kuri oli kovaa. Cook oli kuitenkin ahkera ja sopeutui hyvin uusiin olosuhteisiin.
Kapteeni huomasi nopeasti hänen tieteellisen lahjakkuutensa ja kykynsä merimiehenä, ja Cook opetettiin kartanpiirtäjäksi. Cookin uralla etenemisen tiellä oli kuitenkin yksi merkittävä este: upseerit tulivat tavallisesti Britannian yläluokan piiristä, ja alhainen syntyperä oli vakava puute.
Cook ei antanut tuollaisen pikkuseikan lannistaa itseään. Jonkin ajan kuluttua hän saikin vastuulleen aluksen navigoinnin ja miehistön, mutta siihen hänen uransa taas uhkasi pysähtyä hänen yhteiskunnallisen taustansa vuoksi.
Kunnianhimoinen ja sinnikäs Cook sai kuitenkin tilaisuuden näyttää vuonna 1759, kun hän oli palvellut Eaglella neljä vuotta.
Laivaston palveluksessa Cook päätyi Kanadaan, missä Englanti ja Ranska taistelivat Pohjois-Amerikan siirtokunnista niin sanotussa seitsenvuotisessa sodassa. Britit olivat edenneet syvälle Kanadaan mutta pysähtyivät Quebecissä Saint Lawrence -joelle. Se oli ranskalaisten hallussa oleva strateginen solmukohta.
Britit eivät tunteneet aluetta riittävän hyvin voidakseen hiipiä vihollisen kimppuun. Cook sai tehtäväkseen tutkia ja kartoittaa joen suualueet ja etsiä paikan, jossa englantilaisjoukot voisivat nousta maihin. Hän onnistui tehtävässään loistavasti.
Cookin yksityiskohtaisen kartan avulla britit nousivat maihin, ja he ajoivat ranskalaiset tiehensä Quebecistä muutamassa päivässä.
Cook sai työstään tuntuvan palkkion, ja hänet kotiutettiin. Englannissa hän avioitui Elizabeth Battsin kanssa ja perusti perheen. Levottomuudet Britannian Amerikan siirtokunnissa saivat kuitenkin merenkulkijan jälleen liikkeelle.
Siirtokuntien itsenäistymispyrkimykset pakottivat Britannian imperiumin etsimään uusia siirtomaita, mikä ruokki haaveita löytää etelästä huhujen suuri tuntematon manner. Britannialla oli palava kiire ehtiä tarunhohtoiselle mantereelle ennen kilpailijoitaan, joten tehtävää varten perustettiin retkikunta.
Retkikuntaan kuuluneet Sandwichin jaarli John Montagu ja Britannian tiedeyhdistyksen Royal Societyn puheenjohtaja, innokas kasvietieteilijä ja luonnonhistorioitsija Joseph Banks halusivat löytää kapteeniksi pätevän navigaattorin, joka ei kuitenkaan olisi arvoltaan liian korkea vaan helposti heidän ohjailtavissaan.
Cook – taitava merenkulkija, loistava navigaattori ja yritteliäs nousukas – olisi oiva valinta.
Cook kasvoi vaatimattomissa oloissa Keski-Englannissa Great Aytonissa.
Hiililaivasta tutkimusalukseksi
Koskaan aiemmin ei laivastossa niin tärkeään tehtävään ollut valittu niin epämääräisen taustan omaavaa miestä. Cook oli ymmärrettävästi imarreltu, mutta ensi töikseen hän torjui amiraliteetin ehdotuksen valmistella matkaan 24 tykin fregatti.
Sen sijaan hän valitsi aluksekseen parkin, jollaiseen hän oli tottunut hiiltä rahdatessaan. Amiraliteetti antoi myöten, hiililaiva Earl of Pembrokesta tehtiin tutkimusalus HMS Endeavour ja Cook lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen.
”Aion purjehtia niin pitkälle kuin ihmisen vain on mahdollista päästä”, kirjoitti Cook päväkirjaansa. Hänen toiveensa toteutui, ja hänen kaksi ensimmäistä matkaansa olivat muutenkin erittäin onnistuneita.
Hän kartoitti tuhansia kilometrejä rantaviivaa ja osoitti, että etelän hedelmällistä suurmannerta ei ollut olemassa. Hän myös keksi, miten määrittää pituusasteita, ja ehkäisi keri-pukin laivoillaan varmistamalla, että miehistö sai monipuolista ruokaa.
Cook suhtautui myös alkuasukkaisiin kiinnostuneesti ja ymmärtäväisesti. Hän perehtyi Tyynenmeren kansojen kieliin ja elintapoihin, ja hänen kuvauksensa ja pohdintansa eri kansojen sukulaisuussuhteista loivat pohjaa myöhempien antropologien tutkimuksille.
Kolmannella matkallaan kapteeni oli kuitenkin muuttunut mies. Ennen niin ymmärtäväinen kapteeni oli ankara miehilleen ja kohteli alkuasukkaita kurjasti. Cook sai surmansa yhteenotossa paikallisen heimon kanssa Havaijilla.
James Cook oli maalaispoika, joka loi mahtavan uran omilla kyvyillään ja ansioillaan ja jätti oman selvän jälkensä maailman historiaan.
Ensimmäinen matka (1768–1771): Cook toi Uuden-Seelannin maailmankartalle
Täysikuu valaisi kirkkaana aaltoja, kun James Cook 18. syyskuuta 1768 lähti Madeiralta matkaan Endeavour-aluksellaan.
Mukana oli runsaasti ruokatarvikkeita, mutta Cook oli jo suunnitellut, missä varastoja voitaisiin täydentää. Kaikki piti ottaa huomioon, sillä kukaan ei tiennyt matkan lopullista päämäärää.
Ensimmäinen etappi ei ollut salaisuus. Päämääränä oli Tahiti, jossa laivalla mukana olevat tutkijat tarkkailisivat Venuksen kulkua auringon editse.
Se oli harvinainen tapahtuma, joka auttaisi tähtitieteilijöitä laskemaan aurinkokunnan etäisyyksiä. Tahiti oli löydetty vuotta aiemmin, ja merimiehet olivat kuulleet huhuja saaren kaunottarista, jotka pitivät kovasti lahjoista. Niinpä miehistö odotti kovasti Tahitille pääsyä.
Saarelle saavuttuaan Cook teki ahkerasti havaintoja alkuasukkaiden elintavoista, ja kun Venuksen ylikulku oli rekisteröity, hän avasi sinetöidyn kuoren, jossa olivat hänen seuraavat ohjeensa.
Ohje määräsi lyhyesti ja ytimekkäästi etsimään etelänavalla sijaitsevan mantereen, jonka siellä uskottiin olevan, kartoittamaan Uuden-Seelannin ja jatkamaan sitten mahdollisimman pitkälle uusille alueille. Cook oli innoissaan: vihdoin alkaisi todellinen tutkimusmatka.
Cook rantautui Australian itärannikolla nykyisen Sydneyn tienoilla Botany Bayssa.
Uutta tietoa Uudesta-Seelannista
Saamiensa ohjeiden mukaan Cook purjehti etelään 40. leveyspiirille eteläistä mannerta etsimään. Mannerta ei kuitenkaan löytynyt, ja Cook suuntasi sen sijaan Uuden-Seelannin rannikolle.
Saari oli löydetty 126 vuotta aiemmin, mutta se oli pääosin kartoittamaton. Piirtäessään saaren rantaviivaa Cook havaitsi hämmästyksekseen, että Uusi-Seelanti koostuikin kahdesta saaresta, ei yhdestä, kuten oli luultu. Nykyään saarten välinen salmi tunnetaan Cookin salmena.
Kesäkuussa 1770 Endeavour purjehti Australian itärannikkoa ja suuntasi avomerelle. Se oli ollut matkalla lähes kaksi vuotta, ja oli aika aloittaa kotimatka.
Kaikkialla ympärillä oli pienempiä saaria, ja varmuuden vuoksi Cook oli määrännyt luotaamaan syvyyttä. Eräänä yönä hän oli hädin tuskin ehtinyt vuoteeseen, kun laivaa ravisteli raju töytäys.
Syy selvisi pian: Endeavour oli törmännyt suureen koralliriuttaan, joka levittäytyy Australian itärannikolle ja tunnetaan nykyään nimellä Suuri valliriutta.
Endeavour oli lähellä tuhoutua teräviin koralleihin, mutta miehistön onnistui korjata aluksen saamat vauriot ja matka saattoi jatkua. Vain hieman yli vuotta myöhemmin Endeavour palasi Doveriin oltuaan merillä 1 074 vuorokautta ja Cook saattoi esitellä matkan tulokset amiraliteetille.
Hän oli piirtänyt Uuden-Seelannin rannikon ja Australian itärannikon ja täyttänyt näin monia Tyynenmeren kartan valkoisia kohtia.
Toinen matka (1772–1775): Cook pääsi pitkälle etelään
Oli vuosi 1772, ja Cook oli ollut toisella matkallaan kolme kuukautta. Tutkimusretken kaksi alusta Resolution ja Adventure olivat ankkurissa Afrikan eteläkärjessä, ja miehistö lepäsi ennen seuraavaa etappia.
Odotettavissa olivat kovat ajat, sillä osoitteena oli Etelämeri. Cook aikoi vihdoin joko vahvistaa tai kumota uskomuksen etelässä sijaitsevasta suuresta tutkimattomasta mantereesta.
Cook sai taistella aikaa vastaan, sillä hänellä oli vastassaan vaarallisia kilpailijoita.
Ranskalaiset eivät aikoneet antaa brittien napata kaikkia jäljellä olevia siirtomaita, ja myös menneitä suuruuden aikojaan muisteleva Espanja oli lähtenyt mukaan kilpaan. Cookilla oli siis kiire ennättää ensimmäisenä Terra Australis Incognitaan, jos se oli olemassa.
Kylmyys koettelee
Kylmä sää hidasti matkaa. Kylmyys hiipi aluksen rungon läpi miesten makuutiloihin ja sai parkkiintuneet merimiehet tärisemään. ”Sumua, räntää ja lunta; köysistö on jäässä ja on hyytävän kylmä”, Cook kirjoitti lokikirjaansa.
Miehistö uneksi ihanasta Etelämeren saaresta, jonka he toivoivat löytävänsä, eivätkä he valittaneet olojaan.
Monet olivat olleet mukana myös Cookin ensimmäisellä matkalla ja olivat uskollisia miehelle, joka tunnettiin siitä, että hän kohteli miehistöään hyvin, piti huolen siitä, että ruokaa riitti, ja käytti harvoin piiskaa. Lisäksi miehet saivat joka aamu lasillisen brandya lämmikkeeksi.
Cookin miehistö kohtasi mystisiä patsaita Pääsiäissaarella.
Kun alukset tammikuussa 1772 ylittivät eteläisen napapiirin ehkä ensimmäisinä historiassa, Cook hämmästyi. Siihen asti ei ollut uskottu suolaisen veden jäätyvän, mutta paksut kerrokset ahtojäätä, jota nyt pakkautui laivan ympärille, kertoivat toista.
Kun Cook näki jäällä pingviinejä, hän vakuuttui siitä, että maata oli lähellä. Niinpä hän päättäväisesti ohjasi Resolutionin paksuun ahtojäähän. Jää kuitenkin pakkautui yhä tiukemmin laivan ympärille, ja lopulta kapteenin oli pakko kääntyä takaisin pohjoiseen, vain 90 kilometrin päässä Etelämantereen rannikolta.
Cook yritti useaan otteeseen päästä etelämmäksi. Hän teki kaikkensa löytääkseen ahtojään ja jäävuorten välistä väylän, jota purjehtia. Muonavarat alkoivat käydä vähiin, ja miehistö sai enää kolmanneksen normaalista päiväannoksestaan.
Kylmyys kalvoi luita ja ytimiä. Cook ei suostunut antamaan periksi, kunnes 30. tammikuuta 1774 hänen oli tunnustettava tappionsa. Jäämassat olivat läpipääsemättömät.
Viimeiseksi tutkimusretkikunta tutki Afrikan eteläpuolisia merialueita. Jotkut aiemmat tutkimusmatkailijat olivat kertoneet nähneensä siellä maata, jota he arvelivat etelämantereeksi.
Muutaman päivän aikana Cook kohtasi vain tuulisia ja jäisiä saaria, joissa ei ollut näköpiirissä puita eikä pensaita, vain lunta ja jäätä, ja joihin oli liian vaarallista yrittääkään nousta maihin. Silloin hän totesi tarinan etelämantereesta olevan myytti.
Jos sellainen olikin olemassa, se olisi jään peitossa ja saavuttamaton. ”Rohkenenkin sanoa, että kukaan ei koskaan tule pääsemään minua kauemmaksi”, hän kirjoitti ja otti kurssin kohti Englantia.
Kolmas matka (1776–1780): Luoteisväylän etsintä päättyi traagiseen yhteenottoon
Asiat eivät olleet hyvin: alus vuosi ja kannen alle virtasi vettä. Kapteeni Cook makasi hytissään uupuneena.
Kurssi oli jälleen kerran otettu kohti etelää, ja jo kolmatta kertaa hän joutui luopumaan yrityksestään löytää uutta maata kuningas Yrjö III:lle. Alus oli sama kuin viime kerralla, Resolution, ja myös monet miehistä olivat tuttuja. Kuitenkin kaikki oli toisin.
Kun kapteeni Cook heinäkuusssa 1776 oli lähtenyt Englannista, hän oli valmiimpi lepokotiin kuin tutkimusmatkalle.
Sen jälkeen kun hän oli palannut kotiin edelliseltä matkaltaan, lukuisat tapaamiset ja hänen piakkoin julkaistavan matkakertomuksensa valmistelu olivat pitäneet hänet kiireisenä. Niinpä hän ei ollut ehtinyt tehdä koepurjehdusta.
Moinen huolimattomuus kostautui. Resolution oli pitänyt viedä monta kertaa maihin korjattavaksi, ja vasta keväällä 1778 Cook pääsi aloittamaan luoteisväylän etsinnän. Olosuhteet Alaskassa olivat petolliset.
Vaaralliset virtaukset heittelivät alusta sinne tänne, ja loputtomat lahdelmat ja poukamat herättivät jatkuvasti turhia toiveita siitä, että väylä odottaisi seuraavan kannaksen takana.
Toivorikkaana Cook tähyili jäiselle merelle, mutta syksyllä 1778 hänen oli annettava periksi. Muonavarat olivat vähissä, eikä hän halunnut ottaa riskiä juuttua jäihin. Retkikunta suuntasi etelään viettääkseen talven lämpimässä.
James Cook kuoli puukoniskuun kahakassa alkuasukkaiden kanssa.
Tällä matkalla Cook saapui saarelle, jota alkuasukkaat kutsuivat nimellä ”O’Why’he” (nyk. Havaiji). Seitsemän viikkoa alukset kiertelivät saarta Cookin piirtäessä sen rantaviivaa.
Kun he vihdoin rantautuivat, Cookia odotti yllätys: alkuasukkaat odottivat Lono-jumalaansa ja pitivät Cookia tämän ruumiillistumana. Cook miehineen sai loistavan vastaanoton, josta he epäilemättä ottivat kaiken irti, mutta se saattoi myös koitua heidän kohtalokseen.
Kun Cook muonavarastot täydennettyään lähti jälleen merelle, Resolutionin masto katkesi ja aluksen piti palata saareen. Vastaanotto oli täysin muuttunut.
Cookin huonosti ajoitettu paluu osoitti, että hän oli vain ihminen. Saarelaiset kohtelivat eurooppalaisia vihamielisesti ja alkoivat varastella näiden tavaroita. Lopulta jännitys alkuasukkaiden ja eurooppalaisten välillä kasvoi kahakaksi, jossa Cook sai surmansa.
Joitakin päiviä myöhemmin miehistö sai kapteeninsa maalliset jäännökset vietyä laivaan. Cookin ruumis upotettiin arkussa Tyynenmereen, jonka tutkimiselle hän oli vihkinyt elämänsä. Tutkimusmatkaa jatkettiin, mutta ilman yhtä historian suurinta tutkimusmatkailijaa.