James Cook kartoitti maailmaa kolmella merimatkallaan

Rannalla ihmisjoukko heittäytyi polvilleen ja ojensi käsivartensa.

James Cook asetettiin istumaan kahden jumalalta vaikuttavan puuhahmon väliin, ja asukkaat uhrasivat hänelle sian.

Kapteeni oli aivan lamaantunut, kuten hän kirjoitti illalla lokikirjaansa. Enempää hän ei enää kirjoittanutkaan. Ei Havaijista eikä mistään muustakaan paikasta.

Historioitsijat arvelevat saarelaisten uskoneen, että James Cook oli heidän hedelmällisyydenjumalansa Lono.

Ja kapteeni antoi heidän pysyä tässä käsityksessä. Se osoittautui kohtalokkaaksi virheeksi.

Kealakekuan lahdesta Havaijilla tuli kuuluisan merenkävijän James Cookin viimeinen pysähdyspaikka hänen kolmannella suurella tutkimusmatkallaan.

James Cook valittiin kapteeniksi

15 vuotta aiemmin, vuonna 1764, brittiläinen kuninkaallinen tiedeseura, Royal Society, oli valinnut James Cookin johtamaan arvostettua tieteellistä hanketta: Venuksen ylikulun tarkkailua.

Ylikulku on harvinainen ilmiö, jossa ihmissilmin voi nähdä Venus-planeetan lipuvan Auringon editse. Tutkijat uskoivat, että tekemällä mittauksia ylikulun aikana voitiin määrittää Maan ja Auringon välinen etäisyys.

Ilmiötä oli voitu tarkkailla niinkin hiljattain kuin vuonna 1761, mutta mittaukset eivät olleet onnistuneet.

Havainnot oli tehty maantieteellisesti niin lähellä toisiaan, että niitä ei voitu käyttää toivottuihin laskelmiin.

Onneksi seuraava tilaisuus tarjoutui jo vuonna 1769 – viimeinen mahdollisuus yhden ihmisiän aikana.

Vahingosta viisastuneena päätettiin nyt tarkkailla ylikulkua eri puolilta maapalloa, muun muassa Tyynenmeren eteläosasta.

Retkikunnalla oli myös salainen tehtävä. Britit halusivat etsiä tarunomaista Terra Australis Incognita -mannerta, jota antiikin kreikkalainen Klaudios Ptolemaios oli kuvannut maantiedettä käsittelevässä teoksessaan ”Geographia”.

Ounasteltiin, että eteläinen manner olisi kaikkia muita suurempi. Se ulottuisi Intian valtameren ja Etelä-Amerikan Kap Hornin väliselle alueelle ja siellä asuisi yli viisikymmentä miljoonaa ihmistä.

Jos britit löytäisivät sen ensimmäisinä, siitä koituisi heille ennalta arvaamattomia poliittisia, sotilaallisia ja taloudellisia etuja.

Innokkaat seikkailijat olivat jo satojen vuosien aikana kyntäneet merta eteläisillä leveysasteilla löytääkseen Terra Australis Incognitan.

Matkoja ei kuitenkaan yleensä ollut tehty järjestelmällisesti, joten eteläinen pallonpuolisko ja Tyynimeri olivat edelleen käytännössä tuntematonta aluetta.

Sillä, joka olisi oikea henkilö johtamaan tieteellistä retkikuntaa Tyynellemerelle, piti olla sekä erinomaiset navigointitaidot että sotilaallista kokemusta.

Aavoilla merillä ja kaukaisilla saarilla piileskeli merirosvoja ja vihamielisiä alkuasukkaita.

Royal Society ehdotti ensin kapteeniksi toista henkilöä, mutta laivaston ja Royal Societyn neuvottelujen jälkeen tehtävään valittiin kuitenkin 38-vuotias James Cook.

Hiililaivasta tutkimusretken alus

Kokenut merenkävijä James Cook oli jo kartoittanut laajoja osia Pohjois-Amerikan rannikosta ja joista – muun muassa Saint Lawrence -joen Québeciin asti. Pohjois-Amerikassa hän oli myös ollut päihittämässä ranskalaisia seitsenvuotiseen sotaan kuuluneessa Britannian ja Ranskan siirtomaasodassa.

Vasta valittuna retken johtajana James Cook pyysi kaikkien yllätykseksi käyttöönsä hiililaivan Whitbystä.

Löytöretkeilijät lähtivät yleensä matkaan siroilla ja nopeilla fregateilla.

Cook kuitenkin valitsi kaikille matkoilleen kömpelömpiä hiililaivoja. Niiden syväys ei ollut suuri ja pohja oli laakea.

Näin laiva saattoi purjehtia lähellä rannikkoa ilman riskiä törmätä riuttaan tai kivikkoon.

Tärkeintä oli kuitenkin se, että kapteeni Cook tunsi hiililaivat kuin omat taskunsa.

Ne olivat olleet yhdeksän vuotta hänen kotinaan, kun hän varattomista oloista tulleena nuorena miehenä oli rahdannut hiiltä Whitbystä.

Huhtikuussa 1768 likainen Earl of Pembroke saapui laivaston telakalle Lontooseen.

Laivan runkoa piti vahvistaa, ja sen kannelle pultattiin kiinni 12 tykkiä. Lopuksi laiva sai uuden mahtailevamman nimen Endeavour eli pyrkimys.
Lähtövalmistelujen aikana brittiläinen löytöretkeilijä Samuel Wallis palasi kotiin.

Hänellä riitti jännittäviä tarinoita eteläisen Tyynenmeren paratiisisaaresta, jossa oli kauniita naisia ja rento elämäntyyli.

Royal Societyn jäsenet kuuntelivat häntä tarkoin, sillä saari sijaitsi juuri siellä, missä piti seurata Venuksen ylikulkua.

Wallis nimesi saaren kuningas Yrjö III:n mukaan, mutta alkuasukkaat kutsuivat sitä Tahitiksi.

Pian Endeavour suuntasi kohti etelää tarkoituksenaan ylittää Atlantti, kiertää Kap Horn ja jatkaa sitten länteen kohti Tahitia.

Endeavour pääsi Tahitin paratiisiin

”Olimme tuskin ehtineet heittää ankkurin Royal Bay -lahteen, kun alkuasukkaat jo tulivat kanooteillaan ja toivat kookospähkinöitä, jotka näyttivät olevan heille erittäin arvokkaita”, James Cook kirjoitti lokikirjaansa 13. huhtikuuta 1769, kun Endeavour saapui Tahitiin.

Tunnelma laivalla oli sähköinen. Matka oli kestänyt lähes kahdeksan kuukautta – kaksi kuukautta odotettua enemmän, koska portugalilaiset viranomaiset Rio de Janeirossa olivat epäilleet Endeavourin olevan merirosvolaiva ja pysäyttivät sen. Onneksi Venuksen ylikulkuun oli tuolloin vielä seitsemän viikkoa.

Cook tunsi liiankin hyvin merimiesten arvaamattoman mielialan eikä hän ottanut mitään riskejä. Hän laati miehistölle tiukat säännöt.

Alkuasukkaita piti kohdella ystävällisesti ja ”kaikella mahdollisella toverillisuudella”. Oksaakaan ei saanut taittaa puusta sopimatta siitä ensin sikäläisen päällikön kanssa. Vain valitut miehet saivat neuvotella alkuasukkaiden kanssa, ja miesten tuli vahtia laivan lastia tarkasti.

Tahitilaisilla ei ollut mitään metalleja, joten heille pienetkin veitset ja naulat olivat suunnattoman arvokkaita. Kapteeni oli surukseen kuullut tarinoita siitä, miten muiden retkikuntien miehet olivat myyneet nauloja seksin vastineeksi, kunnes laivat olivat olleet hajota liitoksistaan.

Hänen laatimiensa sääntöjen oli määrä taata tutkimusretken jatkuminen samoin kuin estää pahin prostituutio.

Hän käsitti kyllä, ettei hän pystynyt kokonaan estämään miestensä ja saaren kaunottarien välisiä sukupuolisuhteita.

James Cook yritti kuitenkin parhaansa mukaan hillitä sitä, koska hän tiesi, että monilla merimiehillä oli kuppa tai tippuri. Pahaa aavistamattomat saarelaiset saivat helposti tartunnan, joka voisi viedä heiltä hengen.

Jos miehet eivät noudattaneet määräyksiä, heitä rangaistiin piiskaamalla tai sakottamalla tai muulla tavalla, joka vastasi ”rikkomuksen luonnetta”, hän kirjoitti.

Kapteeni oli oikeudenmukainen: säännöt olivat samat kaikille. Eräänä päivänä laivalta katosi 20 paunaa (noin 9 kiloa, toim.) nauloja ja yksi merimiehistä löydettiin taskut pullistelevina.

Cook määräsi hänelle siihen asti ankarimman rangaistuksen, 24 raipaniskua.

Alkuasukkaat varastelivat päivittäin retkikunnalta. Cook takavarikoi kaikki löytämänsä kanootit ja uhkasi polttaa ne, jollei varastettua tavaraa palautettaisi.

Naiset viihdyttivät merimiehiä

Retkikunnan yllätykseksi kaikki saarelaiset eivät olleetkaan niin innokkaita solmimaan tuttavuuksia kuin muiden merenkävijöiden tarinoista oli päätelty.

Ehkä he olivat kyllästyneet eurooppalaisten vierailuihin.

Muutaman vuoden aikana olivat sekä Samuel Wallisin että Louis Antoine de Bougainvillen miehistöt oleskelleet Tahitissa.

Yksi todiste heidän käynneistään oli vaalea, eurooppalaisen näköinen vauva, jota yksi sikäläisistä naisista esitteli ja pyysi samalla korvausta vieraanvaraisuudestaan.

Cook kiristi heti sääntöjä.

Pitääkseen miehet aisoissa hän määräsi heidät rakentamaan Fort Venusta, linnoitusta, josta tutkijoiden oli määrä tarkkailla Venuksen ylikulkua.

Vasta kahden viikon uurastuksen jälkeen miehet saivat puoli päivää vapaata. Suurin osa käytti sen naisten hurmaamiseen.

Eräs upseeri, joka oli purjehtinut Wallisin mukana muutama vuosi aiemmin, totesi naisten olevan ”äärimmäisen ystävällisiä joka tavalla, aivan niin kuin ollessamme täällä edellisellä kerralla”.

Ystävällisyyden koki myös kasvitieteilijä Joseph Banks. Hänen luokseen tuli tahitilainen mies ja kaksi nuorta naista. Mies levitti maahan palan kangasta, jonka päällä naiset tanssivat riisuen samalla vaatteensa. Esitys viestitti, että kaunottaret olivat vapaasti Banksin käytettävissä, ja Banks noudattikin iloisena kutsua.

Banksin avustaja ja piirtäjä, Sidney Parkinson, kirjoitti päiväkirjaansa: ”Suurin osa miehistä on saanut väliaikaisia vaimoja, joita he vaihtavat keskenään. Tämän ilon kunnollisimmatkin eurooppalaiset sallivat vapaasti itselleen. Vieraat maailmankolkat ovat johtaneet miehet turmioon, ja se, mitä Euroopassa pidetään syntinä, on täällä vain viatonta huvia.”

Tahitilaiset eivät tunteneet yksityistä omistusoikeutta, olipa sitten kyse naisista tai esineistä.

Mikään ei kuulunut kenellekään. Kun nauloja, tikareita ja tupakkarasioita katosi laivasta tai leiristä, kyseessä ei ollut alkuasukkaiden tahallinen pahuus. Heillä vain ei ollut mitään käsitystä siitä, että esineet kuuluivat retkikunnalle.

James Cook sai usein tavarat takaisin vain mainitsemalla niistä sikäläiselle päällikölle.

Ystävyys paikallisiin rakoili

Cook raivostui, kun Fort Venuksen vartija ampui kuoliaaksi alkuasukkaan, joka oli anastanut kiväärin. Hänelle tuli kiire luoda uudelleen hyvät suhteet saarelaisiin, mutta pian hän menetti itsekin kärsivällisyytensä.

Kvadrantti, välttämätön väline Venuksen ylikulun tarkkailua varten, oli eräänä aamuna kadonnut.

Avuliaat päälliköt selittivät, että varas oli lähtenyt saaren toiselle puolelle. Kapteeni upseereineen lähti heti hänen peräänsä ja löysikin kvadrantin. Kun Cook seurueineen illalla palasi linnoitukseen, kaikkialla vallitsi kaaos.

Pari upseeria oli käyttänyt samaa taktiikkaa kuin James Cook alkuasukkaiden varastellessa: tärkein päällikkö otettiin vangiksi ja saarelaisille ilmoitettiin, että hänet vapautettaisiin vasta, kun anastetut tavarat on palautettu.

Ilman kapteenin tiukkaa valvontaa kidnappaus oli sujunut liian väkivaltaisesti, ja kun hän saapui linnoitukseen, itkevät saarelaiset ympäröivät hänet.

Hän kiiruhti vapauttamaan päällikköä, mutta kesti päiviä, ennen kuin tunnelma palautui taas sopuisaksi.

Välikohtaus opetti, että ystävyys alkuasukkaiden kanssa perustui hauraaseen yhteisymmärrykseen, jonka tasapaino horjui helposti.

Lopulta koitti Venuksen ylikulun päivä. Laitteet ja tiedemiehet olivat valmiina rannalla, mutta juuri kun Venus oli lipumassa Auringon eteen, saaren ylle nousi sumu.

Miehiltä jäi näkemättä juuri sen tapahtuman alku, jonka vuoksi he olivat matkustaneet tuhansia merimaileja.

Kun he jälleen näkivät sumun läpi, ylikulku oli täydessä käynnissä.

He seurasivat pienen mustan läiskän kulkua Auringon kiekon edessä kuuden tunnin ajan.

Lopuksi he vertailivat tuloksiaan, mutta ne eivät olleet yhdenmukaisia. Ilmiön tarkkailu oli epäonnistunut, eikä James Cook kirjoittanut asiasta enempää lokikirjaansa.

Pienistä torailuista huolimatta oleskelu trooppisessa ja ystävällisessä Tahitissa vaikutti merimiehistä unelmalta, eivätkä he olleet lainkaan halukkaita lähtemään.

Kun Endeavour oli valmis lähtöön, kaksi miestä karkasi uusien puolisoidensa kanssa. Ensin saarelaiset eivät halunneet kertoa, minne he olivat kadonneet, mutta Cook taktikoi jälleen ottamalla päällikön panttivangiksi. Pian karkulaiset saatiinkin laivaan, missä heitä rangaistiin raipaniskuin.

Tarujen mantereen jäljillä

Retkikunta tarttui nyt matkan toiseen tehtävään: etsimään Terra Australis Incognita -mannerta. James Cook itse ei lainkaan uskonut sen olevan olemassa – ainakaan Tyynellämerellä.

Hän oli ottanut mukaansa laivaan tahitilaisen papin ja tämän palvelijan, jotka olivat purjehtineet Tyyntämerta ristiin rastiin. Kumpikaan ei ollut kuullut eteläisestä suuresta mantereesta.

Kapteeni itse ei myöskään ollut nähnyt siitä varjoakaan purjehtiessaan Etelä-Amerikan kärjestä Kap Hornista Tahitiin. Kotimaasta saatu ohje oli kuitenkin selvä.

Endeavourin oli määrä haravoida tarkoin 35. ja 40. leveysasteen välinen merialue.

Sää muuttui rajusti 40. leveysasteen tienoilla. Kylmyys hiipi sisään aluksen kyljistä ja tuuli ujelsi takilassa.

James Cook luopui etsinnästä ja suuntasi taas pohjoiseen lämpimämpää ilmanalaa kohti.

Hän ryhtyi nyt suorittamaan matkan kolmatta ja viimeistä tehtävää: tutkimaan maata, jota hollantilaiset kutsuivat Uudeksi-Seelanniksi. Ehkä se oli osa Terra Australis Incognitaa?

Syyskuun lopussa miehistö näki merilevän kappaleita kelluvan vedessä, mikä oli ensimmäinen merkki maasta.

Muutamia päiviä myöhemmin he näkivät merilintuja, ja 6. lokakuuta nuori laivapoika Nicholas Young huusi maston nokasta ”MAATA!”

Horisontissa miehistö erotti pian sen jälkeen harjanteen, jolle James Cook saman tien antoi nimen ”Young Nick’s Head”, nuoren Nickin pää.

Joseph Banks kirjoitti lokikirjaansa, että he nyt olivat löytäneet etsityn eteläisen mantereen, mutta kapteeni oli epäilevällä kannalla.

Hänen navigointitaitonsa sanoi hänelle, ettei laivan sijainti ollut montakaan sataa kilometriä itään paikasta, jonka löytöretkeilijä Abel Tasman 130 vuotta aiemmin oli nimennyt Uudeksi-Seelanniksi. Edessä näkyvä harjanne oli todennäköisesti maan vastapäinen rannikko.

Jos se oli yhteydessä tarunomaiseen Terra Australis Incognitaan, Uuden-Seelannin täytyi olla niemimaa.

Seuraamalla rannikkoa etelään Cook voisi helposti todistaa teorian vääräksi tai oikeaksi.

Sotaisia maoreita ammuttiin

Endeavour laski ankkurin erääseen lahteen, ja James Cook nousi muutaman miehen kanssa maihin.

Jo laivalta he olivat huomanneet rannalla olevat alkuasukkaat, ja he aikoivat yrittää puhua näiden kanssa.

Kapteeni oli varovainen, sillä alue tunnettiin sotaisista maoreistaan.

Tullessaan lähemmäs hän näki tatuoinnit, jotka peittivät suuria osia kehosta ja kasvoista.

Maorit katosivat metsään, ja tulijat seurasivat perässä. Kun rannalta kuului laukaus, Cook seuralaisineen kääntyi heti takaisin. Yksi maoreista makasi hiekalla kuolleena – ammuttuna, koska hän oli yrittänyt varastaa yhden tutkimusretkikunnan veneistä.

Tapaus ei luvannut hyvää. Surullisena Cook komensi miehet takaisin laivaan. Ensi kohtaaminen Uuden-Seelannin kanssa oli ollut katastrofi.

Seuraavana aamuna hän nousi maihin tahitilaisen papin kanssa toivoen voivansa nyt puhua alkuasukkaiden kanssa. Rannalle kokoontuneet maorit aloittivat eurooppalaisten lähestyessä heimotanssin katsellen kohti taivasta ja pitäen aseitaan uhkaavasti pään ylle kohotettuina.

Pappi huusi heille jotain jo kaukaa, ja kaikkien yllätykseksi he ymmärsivät toisiaan. James Cookille selvisi kuitenkin pian, etteivät maorit tavoitelleet muukalaisten ystävyyttä.

30 miehen ryhmä lähestyi pelottomasti eurooppalaisia.

Yksi heistä syöksähti eteenpäin ja riisti sotilaan kädestä miekan. Cookin määräyksestä varas ammuttiin heti, ja sen jälkeen loput maorit pakenivat.

Ollessaan palaamassa lahdelle ankkuroituun laivaan James Cookin miehet kohtasivat kuusi kanooteilla liikkuvaa vihaista maoria.

Pappi yritti rauhoittaa heitä puhumalla, mutta maorit ryhtyivät hyökkäykseen keihäin ja kivin.

Eurooppalaiset tappoivat kivääreillään nopeasti kolme, ja muut kolme otettiin vangiksi.

Endeavouriin palattuaan kapteeni yritti hyvittää tapahtunutta antamalla vangeille kunnon ruokaa ja hyvät makuusijat. Kun he vaikuttivat tyytyväisiltä, kapteeni vei heidät takaisin rannalle, missä 200 maoria odotti heitä.

Papin puhelahjojen ansiosta vankien palautus ja laivalle paluu onnistuivat nyt taisteluitta. James Cook antoi paikalle nimen Poverty Bay, köyhyyden lahti.

Cook tutki Uutta-Seelantia puolen vuoden ajan. Hän purjehti pääsaarten ympäri ja todisti, että maa ei ollut osa suurempaa mannerta.

Hän kartoitti 4 000 kilometriä rannikkolinjaa, ja tutkijat löysivät yli 400 uutta kasvilajia ennen kuin retkikunta suuntasi kurssinsa itään palatakseen Englantiin.

Jonkin ajan kuluttua Cook havaitsi vielä yhden maakaistaleen, jota hän seurasi kohti pohjoista muutaman päivän ennen kuin hän laski ankkurin vehreään lahteen. Myös siellä alkuasukkaat suhtautuivat muukalaisiin sotaisesti.

Retkikunta ei silti kiirehtinyt lähtöään, sillä maa oli tuntemattomien kasvien ja eläinten aarreaitta.

Niistä piirrettiin kuvia ja kerättiin näytteitä. Joseph Banks ja hänen kollegansa, ruotsalainen luonnontieteilijä Daniel Solander, löysivät alueelta niin
rikkaan kasvimaailman, että Cook, joka aluksi oli nimennyt paikan Rausku-satamaksi, vaihtoi nimen Botany Bayksi, kasvitieteen lahdeksi. Cook miehistöineen oli täten tutustunut Australian rannikkoon.

Mantereen etsintä jatkui

Tutkimusmatka ei ollut kaikilta osin onnistunut, mutta laivasto ja Royal Society kohtelivat silti James Cookia sankarina, kun Endeavour palasi Englantiin.

Retkikunta toi valtavan määrän tietoa eteläisestä Tyynestämerestä.

Koskaan aiemmin ei kukaan ollut matkustanut valtamerillä niin pitkiä matkoja tietäen koko ajan oman sijaintinsa.

Karttojen lisäksi kapteenin muistiinpanoissa oli yksityiskohtaisia kuvauksia tuulista, merivirroista ja kaukaisten maiden asukkaista.

Britannian hallitus halusi yhä selvittää salaperäisen mantereen olemassaolon ja lähetti hänet uudelle pitkälle matkalle.

James Cook tilasi käyttöönsä kaksi hiililaivaa, joista toinen muunnettiin hänen uudeksi pääaluksekseen.

Siihen mahtui 110 miestä ja se sai nimen Resolution. Toinen laiva sai nimen Adventure.

Matka alkoi vuonna 1772. Neljä kuukautta lähdön jälkeen, kun oli purjehdittu 13 vuorokautta suoraan etelään Etelä-Afrikan Kapkaupungista, tähystäjä sai maata näkyviinsä.

Kaukainen läiskä osoittautui kaikkien pettymykseksi vain jäävuoreksi.

Kun kylmyys ja jää estivät jatkamasta matkaa etelämmäs, Cook kääntyi 90 astetta ja jatkoi itään.

Perämiesten piti kerta toisensa jälkeen väistää armottomia jäävuoria, ja kapteeni päätti suunnata jälleen kohti pohjoista. Yritettyään monta kertaa purjehtia etelään Cook pääsi lähemmäs etelänapaa kuin kukaan häntä ennen.

Terra Australis Incognitaa ei kuitenkaan näkynyt. Cook päätteli, ettei koko mannerta ole olemassa.

Luoteisväylää etsimässä

Kun Englannin laivastossa kuultiin James Cookin taitavasta purjehduksesta vaarallisten jäävuorien seassa, hänet ylennettiin.

Royal Society kutsui hänet jäseneksi ja myönsi hänelle kultamitalin. Kunniaa niittänyt kapteeni vastasi myöntävästi, kun häntä pyydettiin jälleen uuden retkikunnan johtoon. Tällä kertaa tarkoituksena oli etsiä meritie Intiaan Amerikan pohjoispuolitse.

Niin sanottua Luoteisväylää oli useaan otteeseen etsitty Atlantin valtamereltä alkaen. Kukaan ei ollut kuitenkaan tässä onnistunut. Laivastossa oltiinkin nyt sitä mieltä, että James Cookin piti aloittaa etsintä tällä kertaa Amerikan toiselta puolelta, Tyyneltämereltä.

Resolution oli vielä purjehduskelpoinen, mutta Adventure korvattiin uudella hiililaivalla, joka sai nimen Discovery.

Retkikunta nosti ankkurit 12. heinäkuuta 1776 ja suuntasi Afrikan eteläpuolitse Intian valtamerelle ja sieltä jo tutuille Tyynenmeren vesille.

Matka jatkui koilliseen, missä kapteeni tammikuussa 1778 näki kiikarillaan yhden Havaijin pienistä saarista. Pari kuukautta sen jälkeen
tultiin lähes tutkimattomalle Pohjois-Amerikan länsirannikolle, jota Cook alkoi kartoittaa tavanomaisella innollaan.

Jäämeressä Alaskan niemimaan pohjoispuolella laivat kohtasivat samat riesat kuin aiemmin etelässä: jäävuoret, myrskyt ja jäätyneen meren.

Koska talvi lähestyi, James Cook päätti viisaasti hakeutua takaisin leudommille vesille, kunnes vuodenaika olisi taas sopiva uudelle yritykselle. Hän suuntasi kurssin kohti Havaijia.

Saarelaiset surmasivat Cookin

Näyttävää saapumista seuraavina päivinä havaijilaiset kohtelivat James Cookia ja tämän miehistöä kuin jumalia.

Pian kapteeni kuitenkin aisti kasvavan epäluulon alkuasukkaissa. Oli aika poistua.

Cook ei ollut saarella täydentänyt lokikirjaansa, mutta yksi upseereista kirjoitti muistiin, ettei hän pitänyt siitä, miten Cook antoi saarelaisten palvoa itseään.

Retkeläisten ehdittyä vain muutaman päivämatkan päähän nousi rajuilma, jossa yksi Resolutionin mastoista katkesi. Ei auttanut muu kuin palata korjaamaan vauriota.

Saarelaiset olivat silmin nähden hermostuneita jälleennäkemisestä.

Kun ensimmäiset James Cookin miehet tulivat rannalle, saarelaiset viskelivät heitä kivillä ja yksi asukas onnistui anastamaan heiltä veneen. Cook ja muutamat kiväärein aseistautuneet sotilaat soutivat maihin ja kokoontuivat päällikkö Kalei’opu’un luo.

Kapteeni selitti, että päällikkö oli heidän vankinsa ja hänet vapautettaisiin vasta, kun vene on palautettu. Tällä kertaa Cookin Tahitissa usein käyttämä taktiikka ei onnistunut.

Rannalla päällikön vaimo ja kaksi muuta päällikköä puuttuivat asiaan.

Kalei’opu’u pysähtyi ja kieltäytyi jatkamasta. Useita alkuasukkaita kerääntyi päällikön, Cookin ja hänen yhdeksän sotilaansa ympärille. Havaijilaiset olivat varustautuneet keihäin ja kivin.

Kun yksi Cookin sotilaista ampui saarelaisen, jännittynyt tunnelma purkautui. Merimiehet käänsivät aseensa kiihtynyttä ihmisjoukkoa kohti ja perääntyivät selkä edellä merta kohti.

Kun vielä kajahti yksi laukaus – tällä kertaa James Cookin pistoolista – saarelaiset kävivät pakenevien englantilaisten kimppuun.

Cook ei ehtinyt nähdä nuijaa, joka osui hänen takaraivoonsa, ennen kuin keihäät ja nuolet tappoivat kuuluisan merenkävijän.

Miehistö onnistui saamaan kapteeninsa ruumiin laivaan, ja hänet haudattiin merellä ennen kuin laivat suuntasivat jälleen kotiin Englantiin.