Hans Egede etsi Grönlannin kadonneita viikinkejä

Kukaan ei ollut kuullut Grönlannin viikingeistä 300 vuoteen. Vuonna 1721 pappi Hans Egede lähti etsimään ja käännyttämään heitä, mutta hänen vanavedessään seurasi kuolema ja tuho.

Kukaan ei ollut kuullut Grönlannin viikingeistä 300 vuoteen. Vuonna 1721 pappi Hans Egede lähti etsimään ja käännyttämään heitä, mutta hänen vanavedessään seurasi kuolema ja tuho.

Torben Åndahl/Ritzau Scanpix & Christie’s Images/Bridgeman Images

Tanskalais-norjalainen pappi Hans Egede oli pelosta kalpea. Håbet-laiva oli 80 kilometrin päässä Grönlannista, mutta suuret jäälautat pitivät sitä vankinaan. Laiva oli jumissa ahtojäiden keskellä, ja tähystäjä ilmoitti paikaltaan maston nokasta, että jää ulottui joka suunnassa silmänkantamattomiin. Pian tilanne paheni entisestään.

Yksi pienen laivaston kolmesta laivasta oli saanut kylkeensä repeämän, ja sen miehistö yritti parhaansa mukaan tukkia reikää rievuilla. Ovi Egeden kajuuttaan, jossa tämä asui vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa, paiskautui auki, ja Håbetin kapteeni ilmestyi oviaukkoon ahavoituneet kasvot pelosta kalpeina.

Hän totesi repeämän saaneen laivan uppoavan pian ja että sama kohtalo odottaisi pian myös Håbetia. Hän kehotti kaikkia laivalla olijoita valmistautumaan pian koittavaan kuolemaan.

Jää puristi tiukasti laivan kylkiä, kun Egede perheineen risti kätensä rukoukseen.

Eurooppalaisia laivoja uhkasi murskautuminen ahtojään paineessa tai juuttuminen jäihin.

© William Bradford

Lähetyssaarnaajan rukoukset kuultiin. Pitkän epätoivon täyteisen päivän jälkeen jää yhtäkkiä aukesi yhtä nopeasti kuin se oli aiemmin sulkeutunut Håbetin ympärille, ja Egede saattoi jatkaa historiallista matkaansa kohti Grönlantia.

Papin koettelemukset olivat kuitenkin vasta alussa, ja hänen perheellään ja 19-jäsenisellä retkikunnallaan oli edessään yhä uusia vaikeuksia. Kylmä, nälkä ja kuolema vaanivat tulokkaita karulla saarella.

Valkoinen valhe toi avun

Grönlanti oli hallinnut Egeden ajatuksia vuodesta 1708, jolloin hän oli kuullut kauppalaivan vaarallisesta matkasta kaukaiselle saarelle. Egede oli tuolloin pappina pienessä pitäjässä Lofooteilla Pohjois-Norjassa, mutta hän ei kokenut tehtävää omakseen.

Lisäksi hän uskoi muiden tarvitsevan evankeliumien sanomaa norjalaisia enemmän.

Rigt udskåren belgisk prædikestol

Hans Egeden saarnatuoli oli tuskin yhtä hieno kuin tämä, mutta sillä oli yksi etu: vain Egedellä oli siihen avain.

© Science & Society Picture Library/Getty Images & Shutterstock

Nuori pappi haastoi esimiehensä

Hans Egede oli vasta 21-vuotias, kun hänet vuonna 1708 nimitettiin papiksi Våganiin Lofooteille. Nuoresta iästään huolimatta hän otti osaa seurakunnan sisäisiin valtataisteluihin ja muun muassa haastoi riitaa seurakunnan kirkkoherran ja esimiehensä Pareliuksen kanssa.

Egeden riitaisuus toi hänelle virallisen varoituksen ja 24 taalerin sakon, mikä vastasi tuohon aikaan voitynnyrillisen hintaa. Ajan myötä konflikti Pareliuksen kanssa kärjistyi. Egede ilmoitti haluavansa yksinoikeuden saarnata kirkossa, ja seurakunta tuki hänen vaatimustaan.

Hänen esimiehensä kieltäytyivät, ja keväällä 1714 Parelius ilmestyi kirkkoon ja suuntasi suoraan saarnatuoliin. Egede oli kuitenkin valmiina. Hänen pyynnöstään seurakunta oli rakentanut uuden kirkon, jonka saarnatuolissa oli lukko.

Kun Parelius tarttui oveen, se ei hievahtanutkaan, ja Pareliuksen piti poistua kirkosta tyhjin toimin. Köyhän seurakunnan lukuisat konfliktit ja talousvaikeudet saivat Egeden pian haaveilemaan matkasta Grönlantiin.

Muiden aikansa oppineiden tavoin Egede tiesi islantilaisista viikingeistä, jotka olivat noin 700 vuotta aiemmin muuttaneet Grönlantiin. Hän oli lukenut heistä keskiaikaisista islantilaisista saagoista, ja heidän kohtalonsa askarrutti häntä ja monia hänen aikalaisiaan.

Grönlannissa vuonna 1350 kirjoitetun tekstin perusteella hän tiesi, että nykyisen Nuukin tienoilla ei enää elänyt viikinkejä. Euroopassa voitiin vain arvailla, oliko Grönlannin itärannikolla yhä pitkää ja vaaleaa väkeä, sillä kukaan ei ollut kuullut heistä yli 300 vuoteen.

Brittiläiset, hollantilaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset olivat tutkineet Grönlannin rannikkoja 1400- ja 1500-luvuilla, mutta he eivät olleet kertoneet nähneensä siellä vaaleita ihmisiä. Egede uskoi silti, että Grönlannissa eli yhä viikinkien jälkeläisiä. Se, että heitä ei ollut löydetty, johtui vain jäämassoista, jotka eristivät Grönlannin muusta maailmasta valtaosan vuodesta.

Hän tiesi myös, että sata vuotta viikinkien tulon jälkeen Grönlannista oli tullut oma katolinen hiippakuntansa luostareineen, katedraaleineen ja pappeineen.

Silhuet af viking med økse

Tutkijat uskovat, että Grönlannissa asui 1000-luvulla yli 2 000 viikinkiä. Tuolloin ilmasto oli nykyistä lämpimämpi ja soveltui paremmin maanviljelyyn.

© Shutterstock

Viikinkien kohtalo oli arvoitus

Viikingit elivät Grönlannin länsirannikolla 400 vuotta, ja sitten he katosivat. Syy siihen on yhä arvoitus.

Islantilaiset viikingit asettuivat Eerik Punaisen johdolla Grönlantiin vuonna 985, jolloin ilmasto oli lämpimämpi ja maaperä viljavampi. Arkeologiset löydöt osoittavat, että Grönlannin viikingit viljelivät viljaa ja pitivät lehmiä.

Kun ilmasto kylmeni 1300-luvulla ns. pienen jääkauden aikana, sato tuhoutui ja karja kuoli. Luuanalyysit osoittavat, että pieni jääkausi ei välttämättä ollut viikingeille katastrofi, koska he olivat alkaneet syödä inuittien tapaan hylkeitä ja kalaa. Seuraavan vuosisadan aikana Grönlannin viikingit kuitenkin katosivat.

Vaikka ihmiset elivät tuolloin harvoin vanhoiksi, 1300-luvulle ajoitetuista haudoista ei ole juurikaan löydetty kaivauksissa nuorten ihmisten luita. Asiantuntijat uskovatkin, että nuori väki muutti Grönlannista Islantiin tai Pohjoismaihin.

Maastamuutto voi liittyä siihen, että Euroopassa ei enää ollut kysyntää mursunhampaille, jotka olivat siihen asti olleet Grönlannin tärkeimpiä vientituotteita. Norsunluu oli syrjäyttänyt mursunluun markkinoilla. Viimeinen kirjallinen viittaus Grönlannin viikinkeihin on kuvaus vuonna 1408 pidetyistä häistä.

Egede oli kuitenkin varma, että Grönlannin viikingit olivat yhä katolisia. Hän uskoi, etteivät he olleet koskaan kuulleet uskonpuhdistuksesta, koska he elivät niin eristyksissä Euroopasta.

Egede piti katolilaisten viikinkien käännyttämistä protestanteiksi velvollisuutenaan, sillä hänen skandinaavisessa katsannossaan katolilaiset olivat lähes pakanoita.

Nuori pappi pyysi kuningas Fredrik IV:tä lähettämään hänet Grönlantiin. Norja kuului tuolloin Tanskaan, ja yhteydenpito kaukaisessa Kööpenhaminassa asuvaan kuninkaaseen oli hidasta. Niinpä kului vuosia, ennen kuin Egede sai vastauksen. Tilannetta ei helpottanut se, että Pohjolaa piinasivat 1700-luvun alussa niin taudit kuin sodatkin.

Lähetysmatka Grönlantiin maksoi paljon, ja Egede yritti siksi saada norjalaisen Bergenin kaupungin varakkaat kauppiaat tukemaan lähetysretkikuntaa. Hän lupasi toimittaa heille Grönlannista kasapäin halpoja turkiksia, kunhan saarelle olisi perustettu siirtokunta.

Egede vakuutti, että muuan ystävä oli jo luvannut sijoittaa hankkeeseen 300 taaleria. Hans Egede valehteli päästäkseen Grönlantiin.

Kun kauppiaat eivät innostuneet, Egede turvautui hätävalheeseen. 26. marraskuuta 1718 päivätyssä kirjeessä hän esitteli yksityiskohtaisen matkasuunnitelman ja vakuutti, että muuan ystävä oli jo luvannut sijoittaa hankkeeseen 300 taaleria. Todellisuudessa Egede oli sijoittanut matkaan omat vähäiset säästönsä, mutta sitä hän ei kertonut kenellekään.

Huijaus toimi. Varakkaat bergeniläiset kaivoivat kuvettaan ja perustivat Bergenkompagniet-nimisen kauppayhtiön vuonna 1721. Fredrik IV tuki kauppayhtiötä pienellä summalla ja myöntämällä sille yksinoikeuden Grönlannin-kauppaan. Yhtiö sai myös oikeuden perustaa oman armeijan, kerätä veroja ja tuomita kaikki, jotka rikkoivat Tanskan lakia.

Kuninkaan tuen ansiosta Egede pääsi pian lähtemään matkaan kolmella laivalla. Håbetin vapauduttua ahtojäistä ja akuutista vaarasta se otti kyytiin vaurioituneen laivan miehistön ja jatkoi matkaansa. Kaksi kuukautta kestänyt matka päättyi, kun Egede seurueineen saapui Grönlannin länsirannikolle 3. heinäkuuta 1721.

Kööpenhaminan Pyhän Nikolauksen kirkkoa koristaa Egeden pariskunnan muistolaatta.

© Orf3us

Kosteus ja sumu tunkeutuivat kaikkialle

Hans Egede oli Grönlantiin saapuessaan 35-vuotias ja hänen vaimonsa Gertrud 13 vuotta vanhempi. Mukanaan parilla oli neljä lastaan: Poul (12), Niels (11), Kirstine (7) ja Petronelle (6).

Perhe herätti huomiota karulla rannikolla. Egeden yllätykseksi heitä tervehtimään ei ilmestynytkään pitkiä vaaleahiuksisia viikinkejä vaan lyhyitä, tummia inuitteja.

Inuitit olivat tottuneet käymään kauppaa eurooppalaisten valaanpyytäjien kanssa, mutta koskaan ennen mukana ei ollut ollut naisia ja lapsia. Siksi he tuijottivat tanskalaisia ja ”katselivat erityisen mielellään pikkuisia”, Egede kirjoitti myöhemmin. Inuitit sen sijaan eivät tehneet häneen vaikutusta:

”He näyttivät minusta heti jollain tapaa kurjilta, olkoon Jumala heille armollinen.”

Egede ei muutenkaan ollut erityisen kiinnostunut inuiteista, sillä hänen tärkein tehtävänsä oli löytää suojaa tulevaa talvea varten. Rannikkoa tutkittuaan hän valitsi pienen saaren retkikunnan ensimmäiseksi asuinpaikaksi.

Hän nimesi sumuisen ja tuulisen paikan ”Toivon saareksi”, ja sinne rakennettiin kivestä ja turpeesta talo. Talo oli mitoiltaan vain 8 x 15 metriä, ja se jaettiin 13 pieneen huoneeseen. Taloon piti mahtua 25 ihmistä: Egeden perhe sekä retkikunnan kirjapitäjä, puusepät, tynnyrintekijät, kalastajat, muurarit ja kolme keittäjää.

Egeden piti rakentaa talonsa viikinkien tapaan kivestä ja turpeesta, sillä Grönlannissa ei kasva juurikaan puita.

© Shutterstock

Ensimmäinen talvi oli ankara. Kalastus ei sujunut, ja miesten ampumista kiirunoista ei riittänyt kylliksi ruokaa kaikille. Inuitit eivät halunneet myydä tulijoille ruokaa, ja niinpä tulokkaat joutuivat tyytymään kotoa tuotuun puuroon, leipään ja olueen.

Kun synkkyys oli suurimmillaan, valo ja kevät saapuivat Grönlantiin ja Egede saattoi vihdoinkin aloittaa kadonneiden viikinkien etsimisen.

Kartassa oli virhe

Vuonna 1722 Egede tutki nykyisen Nuukin tienoilla sijaitsevaa valtavaa vuonoa soutuveneellä. Hän löysi monia inuittiasumuksia mutta ei viikinkejä. Egede ei kuitenkaan lannistunut. Olivathan Grönlannin viikingit itsekin kertoneet hylänneensä läntisen siirtokuntansa Vesterbygdin.

Jos Egede halusi löytää viikinkien jälkeläiset, hänen on suunnattava itäiseen siirtokuntaan, Østerbygdiin, jonka hän oletti sijaitsevan itärannikolla. Hän lähti matkaan seuraavana keväänä huhtikuussa 1723.

Inuit-familie foran igloer

Inuitit auttoivat mieluusti Hans Egedea hänen etsiessään kadonneita viikinkejä. Ilman heidän apuaan hän olisi tuskin löytänyt viikinkitalojen raunioita.

© Look and Learn/Elgar Collection/Bridgeman Images

”16. huhtikuuta lähdin kotoa muutaman päivämatkan päässä idässä sijaitsevalle Ameralikinvuonolle. Halusin tutkia, olisiko siellä – kuten grönlantilaiset olivat kertoneet – merkkejä muinaisista norjalaisista kristityistä”, Egede kirjoitti.

Matkasta tuli rankka. Kovan tuulen vuoksi Egede miehineen taivalsi vain 20 kilometriä, ennen kuin heidän oli hakeuduttava suojaan.

”Kohtasimme grönlantilaisia, jotka majoittivat meidät telttoihinsa. Yöllä tuuli navakasti kaakosta ja pyrytti lunta. Tuuli kaatoi teltan, jossa minä nukuin, ja meidän oli mentävä suojaan muiden telttoihin”, Egede kuvaili.

Tuuli laantui muutaman päivän kuluttua, ja Egede saattoi alkaa tutkia vuonon pohjukkaa:

”Kohtasimme sielläkin grönlantilaisia, jotka asuivat teltoissa. He kertoivat voivansa viedä minut autioille asuinpaikoille, joissa on joskus muinoin asunut kablunakkeja (heidän nimityksensä meille).”

”Näin selviä merkkejä siitä, että siellä oli asunut ihmisiä, jotka olivat osanneet viljellä maata. Siellä oli paitsi kauniita niittyjä vuonon molemmin puolin myös heidän talojensa raunioita”, Egede kirjoitti.

Kesäkuussa Egede palasi Toivon saarelle, mutta jo kahden kuukauden kuluttua hän lähti taas. Egeden kartan mukaan hän voisi käyttää kanavaa oikotienä itärannikolle, missä Østerbygd hänen käsityksensä mukaan sijaitsi.

Kanavaa ei kuitenkaan löytynyt, ja paikalliset vain pudistivat päätään, kun hän kyseli siitä. Kanava osoittautui myöhemmin erehdykseksi. Kartantekijä oli jostakin syystä sekoittanut Grönlannin Kanadan Baffininlahteen ja sijoittanut siksi Frobisherinsalmen Grönlantiin.

Sitä Egede ei kuitenkaan tiennyt vuonna 1723. Koska kanavaa ei löytynyt, Egede yritti purjehtia itärannikolle Grönlannin eteläkärjen, Kap Farvelin, ympäri.

Egede kirjoitti kokemuksistaan kuivasti ja asiapitoisesti. Vain kuvaus merikäärmeestä eroaa muista. ”Sen ruumis oli luultavasti yhtä paksu kuin laiva ja noin kolme kertaa niin pitkä. Se muistutti muodoltaan käärmettä”, Egede kuvaili poikansa Poulin kertoman perusteella.

© Ellis, R. 1994. Monsters of the Sea. Robert Hale Ltd.

Jää petti yllättäen

Egede jatkoi sitkeästi matkaa. Hän sai useita kertoja apua inuiteilta, jotka suostuivat opastamaan löytöretkeilijöitä osan matkaa. Luonnonvoimat osoittivat kuitenkin matkan varrella voimansa. Kun retkikunta kerran yritti ylittää jäätyneen vuonon, heidän oli käydä hullusti, kun jää petti ja moni mies vajosi veteen.

”Meidän oli pakko pyrkiä kuivalle maalle kiipeämällä jyrkän kallion yli”, Egede kertoi.

Vaivannäkö kuitenkin palkittiin, sillä Egede löysi inuittien osoittamasta paikasta useiden suurehkojen rakennusten raunioita. Osa seinistä oli yhä pystyssä, ja niiden kivet olivat ”hyvin sopusuhtaisia ja tasakokoisia”. Jonkin matkan päässä oli erityisen komea raunio.

Biskopstav og skelethånd

Hans Egede toivoi löytävänsä arvokkaan mursunluisen piispansauvan tai piispan kultasormuksen. Ne löydettiin kuitenkin vasta vuosia myöhemmin kirkosta 15 kilometrin päästä Hvalsøstä.

© Christian Bickel

”Rakennus on vuorenvarmasti ollut kirkko, sillä sen kiviperustukset olivat 48 kyynärää pitkät (30 m) ja 36 kyynärää leveät (22,6 m) – ja olen aivan varma, että se on muinaisten kristittyjen tekoa”, Egede kirjoitti innoissaan.

Egeden harmistukseksi retkikunta ei voinut jatkaa matkaansa. Miehet olivat yli 450 kilometrin päässä Toivon saarelta, ruokaa oli huolestuttavan vähän ja oli jo elokuun loppu. Syksy oli käsillä, ja miehet halusivat päästä kotiin turvaan. Vastahakoisen Egeden ei auttanut muu kuin antaa periksi.

Kotimatkalla Egede osui kuitenkin pari päivää myöhemmin paikkaan, jossa sijaitsee nykyään Qaqortoqin kaupunki.

”Grönlantilaiset kutsuivat sitä Kakoktokiksi, ja siellä oli pyhäkkö ja niitty", Egede kuvaili.

Siellä hän näki suurista, tasaisista kivistä rakennetun kirkon erittäin hyvin säilyneet rauniot.

Egeden seurueen löytämissä haudoissa ei ollut arvoesineitä.

© Nationalmuseet

Egede käski miestensä etsiä jälkiä viikingeistä, mutta he löysivät vain luita ja saviruukkuja, joiden ikää he eivät pystyneet määrittämään. Paikka, jossa he kaivoivat, oli Østerbygd, mutta Egede ei tiennyt sitä, ja hän uskoi koko elämänsä ajan, että Østerbygd sijaitsi itärannikolla.

Seuraavassa helmikuussa hän lähti kylmästä piittaamatta taas löytöretkelle, tällä kertaa Kangerlussuatsiaqinvuonolle. Maaliskuussa voimakas pohjoistuuli ja lumipyry pakottivat hänet kuitenkin kääntymään takaisin. Egede uskoi yhä, että Grönlannissa asui viikinkejä, mutta hän alkoi tajuta, ettei hän luultavasti koskaan löytäisi heitä. Grönlanti oli aivan liian suuri ja sen luonto liian villi.

Kielimuuri aiheutti huvitusta

Koska Egede ei löytänyt viikinkejä käännytettäväksi, hänen oli tyydyttävä saarnaamaan inuiteille. Pettymys muuttui pian innoksi käännyttää grönlantilaisia, jotka uskoivat henkiin ja amuletteihin ja kysyivät neuvoa šamaaneilta. Tehtävä osoittautui kuitenkin haastavaksi.

Tanskalaiset eivät osanneet inuittien kieltä, ja inuitit osasivat vain yksittäisiä eurooppalaisia sanoja käytyään kauppaa hollantilaisten valaanpyytäjien kanssa. Heidän sanavarastonsa soveltui paremmin keskusteluun mursunhampaista ja traanista kuin pelastuksesta ja Pyhästä Hengestä.

Egede saarnasi silti inuiteille ja yritti kääntää Raamatun sanoja. Hyvistä aikomuksistaan huolimatta hän herätti usein inuiteissa hilpeyttä. Egede tiesi, etteivät grönlantilaiset tunteneet leipää ja viljaa eikä esimerkiksi Isä meidän -rukouksen viittaus ”jokapäiväiseen leipään” merkinnyt heille mitään.

Hans Egede saarnasi inuittien yhteisasumuksissa – imettävien naisten, puolialastomien miesten ja metsästyssaaliin keskellä.

© Aron fra Kangeq

Sen sijaan hän käytti mamaq-sanaa, jonka hän oli usein kuullut aterioilla. Sana otettiin kuitenkin vastaan remakalla naurulla. Mamaq ei nimittäin tarkoittanut ruokaa vaan ”onpa herkullista”.

Egede alkoi opettaa inuittien lapsille tanskaa sillä ajatuksella, että osa heistä voisi myöhemmin toimia lähetyssaarnaajina. Vuonna 1725 hän kastoi ensimmäisen grönlantilaislapsen, joka nimettiin Tanskan kuninkaan mukaan Christian Frederikiksi.

Nälkä vaivasi tulokkaita

Lähetystyö vaikutti lupaavalta, mutta yritykset hankkia välttämättömiä tuloja varusteiden ostamiseksi Tanskasta vetivät vesiperän, sillä kaupankäynti ei tuottanut tulosta.

Pienen laivaston kolmas laiva Anne Christine joutui palaamaan Bergeniin lastinaan vain puoli tynnyrillistä traania. Inuitit olivat tottuneet käymään kauppaa hollantilaisten valaanpyytäjien kanssa, ja he olivat yleensä jo myyneet saaliinsa heille, kun tanskalaiset saapuivat paikalle.

Hollantilaiset alkoivat pyytää valaita Grönlannin vesillä vuonna 1719. He metsästivät myös hylkeitä ja jääkarhuja ja kävivät turkiskauppaa inuittien kanssa.

© Bridgeman Images

Talven tullen siirtokunta näki nälkää. Ruoka koostui lähinnä hylkeenlihasta, silloin kun sitä ylipäätään oli, ja päivittäinen ryynivelli riitti vain taittamaan nälältä pahimman terän. Egeden pojan mukaan tanskalaiset olivat niin heikkoja, että he jaksoivat soutaa vain tunnin, ennen kuin airot kirposivat heidän käsistään.

Eräänä päivänä siirtokuntalaiset pääsivät kuitenkin nauttimaan juhla-ateriasta: kaskelotin aivoista.

”Paistoimme aivoista puristetulla öljyllä hyljepihvejä ja lopuista ruisjauhoista tekemiämme pannukakkuja”, Egede kirjoitti.

Hän yritti epätoivoisesti ostaa ruokaa hollantilaisilta, mutta sai sitä vain vähän. Ruokaa oli annosteltava tiukasti, ja velliryynitkin punnittiin lopulta hopeavaa’alla, jottei niitä käytettäisi kerralla enempää kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.

Ruuti- ja luotipula esti miehiä metsästämästä, ja vain täyteen lastatun laivan saapuminen kotimaasta esti viime hetkellä siirtokuntalaisia nääntymästä. Vaikeudet eivät silti olleet läheskään ohi.

Uudet siirtolaiset olivat tuomittuja sotilaita, jotka vapautettiin, naitettiin väkipakolla ja laivattiin Grönlantiin.

© United Archives/Getty Images

Grönlanti oli määrä asuttaa vangeilla

Hans Egeden lähetystyön kuutena ensimmäisenä vuotena Grönlannissa asui vain 25 tanskalaista. Vuonna 1727 luku moninkertaistui, kun kuningas päätti vauhdittaa kolonisaatiota lähettämällä saarelle vankeja.

Grönlannin-kaupasta vastaava Bergenkompagniet meni konkurssiin vuonna 1727, ja Tanskan kruunu otti sen kauppamonopolin haltuunsa. Seuraavana vuonna kuningas Fredrik IV lähetti retkikunnan asuttamaan Kangerlussuatsiaqinvuonon lähellä sijaitsevaa Nipisatin saaren.

Siirtokunnan oli määrä toimia kauppa- ja lähetysasemana ja muun muassa hollantilaisilta valaanpyytäjiltä suojaavana linnoituksena. Retkikuntaa johti vasta nimitetty Grönlannin kuvernööri Claus Enevold Pors. Sotilaiden lisäksi Porsilla oli mukanaan 12 miespuolista vankia.

Ennen lähtöä Tanskasta vangit pakkonaitettiin 12 naisvangin kanssa. Tulevat puolisot valittiin arvalla, ja parit vihittiin Kööpenhaminassa. Hans Egeden sanoin pariskunnat lähetettiin Grönlantiin sillä ”hurskaalla ajatuksella, että he asuttaisivat saaren ja perustaisivat sinne siirtokunnan”. Asiat eivät kuitenkaan sujuneet suunnitelmien mukaan.

Tuoreet avioparit ja liitoista nopeasti syntyneet lapset majoitettiin talveksi retkikunnan laivaan, jossa oli hyytävän kylmä. Keuhkokuume niitti satoa ja tappoi ensimmäisen talven aikana puolet tulokkaista.

Eloonjääneille lähetettiin uudet puolisot, mutta yritys ei koskaan tuottanut tulosta, koska vangit tappelivat, juopottelivat ja vaihtoivat vaimoja. Se ajoi perheet ahdinkoon, johti lasten laiminlyömiseen ja oli huono esimerkki kruunun uusille grönlantilaisille alamaisille.

Vuonna 1727 Bergenkompagniet meni konkurssiin ja Fredrik IV otti Grönlannin-kaupan hallintaansa. Egedelle kuninkaan väliin tulolla ei ollut juurikaan merkitystä, sillä hänen pahin vastustajansa oli Grönlannin karu luonto.

Talvella 1730 lämpötila laski noin 40 pakkasasteeseen. Kun aallot iskivät rantaan, jäälautat hajosivat pieniksi jääpuikoiksi, jotka lävistivät kaiken.

”Pakkanen oli niin kova, että ranskalainen paloviina jäätyi lämmittämättömässä talossa olleessa pullossa”, Egede kirjoitti päiväkirjaansa.

Polttoaineesta oli ainainen pula, joten asuintiloissa ei ollut paljonkaan lämpimämpää kuin ulkona. Egeden Kirstine-tytär kertoi, että kun kiehuvaa vettä kaatoi pöydälle, ”se jäätyi valuessaan saman tien”.

Samana talvena Fredrik IV kuoli, ja uusi kuningas Kristian VI määräsi kaikki tanskalaiset palaamaan Grönlannista kotiin. Kuninkaalla oli valta päättää siirtokuntaa suojelemaan perustettavan varuskunnan rahoittamisesta, ja hän piti sitä ilmeisesti rahan tuhlaamisena. Egeden perhe sai ainoana luvan jäädä Grönlantiin vielä yhdeksi talveksi.

Paloviina mursi jään niin, että Egede saattoi saarnata Raamatun sanaa grönlantilaisille.

© Shutterstock

Alkoholi teki ihmeitä

Inuitit eivät alkuun olleet halukkaita vaihtamaan šamaaniensa taikoja Raamatun sanoihin, mutta sitten Egede sai odottamatonta apua.

1730-luvulla muuan inuittimies oli ollut kuolemaisillaan, kun eräs tanskalainen oli antanut hänelle ryypyn viinaa. Inuitit olivat siihen saakka kaihtaneet viinaa, sillä he olivat nähneet, miten se vaikutti eurooppalaisiin merimiehiin.

Nyt yllättäen toipunut mies kuitenkin vakuutti kaikille, että hän oli saanut tarpeekseen šamaaneista. Hän oli löytänyt tanskalaisen viinapullosta jotakin paljon parempaa.

Huhu ihmeparantumisesta levisi nopeasti ympäröiviin kyliin, ja pian grönlantilaiset alkoivat vaihtaa turkiksia ja lihaa viinaan.

He uskoivat, että väkevä juoma pystyi parantamaan sairauksia, kumoamaan pahoja taikoja ja auttamaan naisia vaikeissa synnytyksissä. Uusi suhde alkoholiin sai inuitit asennoitumaan myös tanskalaisiin suopeammin – ja helpotti Egeden lähetystyötä.

Juopottelu ja alkoholismi saivat kuitenkin Tanskan siirtomaahallinnon rajoittamaan ankarasti alkoholin myyntiä inuiteille 1750-luvulta alkaen. Rajoitukset olivat muodossa tai toisessa voimassa vuoteen 1955 asti.

”Minulle se oli hyvin surullinen uutinen, ja se viilsi sydäntäni enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Kaikki se vaiva ja työ, jonka olimme uhranneet noiden tietämättömien ihmisparkojen opettamiseen, valui hukkaan”, Egede kirjoitti katkerana.

Isorokko tappoi tuhansia

Egeden itsepäinen halu jäädä Grönlantiin ihmetytti kuningasta niin, että vuonna 1732 hän lähetti vakoojan selvittämään, miksi ”pappi ja hänen vaimonsa näkevät vuodesta toiseen niin paljon vaivaa ja ovat jopa käyttäneet valtaosan omaisuudestaan tuohon työhön”.

Vakooja ei löytänyt vastausta kysymykseen, mutta Egeden onneksi kuningas päätti seuraavana keväänä antaa hänen jatkaa lähetystyötä. Lisäksi hän lähetti kolme lähetyssaarnaajaa auttamaan Egedea. Laiva ei kuitenkaan kuljettanut vain auttajia, vaan se toi mukanaan myös isorokon.

Tupilakit oli henkiä, joiden inuitit uskoivat antavan heille voimaa. Pelottavia hahmoja voitiin käyttää myös epäonnen manaamiseen vihamiehille.

© Bridgeman Images/Ritzau Scanpix & Library of Congress

Egede uhkaili šamaaneja

Egeden tullessa Grönlantiin inuitit harjoittivat luonnonuskontoa, jonka mukaan ihmiset ja luonto ovat fyysisesti ja henkisesti yhtä. Noiden kahden maailman yhdistäminen oli angokuttien eli šamaanien tehtävä.

He pystyivät kutsumaan auttajahenkiä ja tekemään taikoja, ja jotkut väittivät esimerkiksi voivansa muuttua näkymättömiksi. Angokutit taisivat myös luonnonlääkinnän ja hoitivat sairaita.

Egede halveksi šamaaneja, joita hän piti esteenä kristinuskon leviämiselle. Hän kutsui heidän menetelmiään ”apinoiden työksi”, ja šamaanit puolestaan pilkkasivat tanskalaisia heikoiksi ja voimattomiksi Grönlannin mahtavien voimien edessä.

Eräs šamaani kerskaili olevansa vastuussa useista kuolemista, joita Godthåbissa koettiin talvella 1728–29. Egedekään ei empinyt turvautua uhkauksiin. Kun muuan šamaani kerran haastoi Egeden manaamaan paholaisen esiin ja pilkkasi häntä, kun paholainen ei ilmestynytkään, Egede menetti malttinsa.

”Säikyttääkseni heidät luopumaan huonoista tavoistaan ja vastahankaisuudestaan uhkailin heitä sanomalla, että kun tänne saapuu meidän maastamme lisää ihmisiä, he tappavat kaikki ne, jotka käyttäytyvät julkeasti ja pilkkaavat Jumalaa”, pappi kirjoitti päiväkirjaansa.

Isorokko levisi Grönlannin rannikolla nopeasti. Egede arvioi, että epidemia tappoi noin 4 000 kaikkiaan 12 000 ihmisestä ennen kuin se laantui. Lukemattomien kuolleiden joukossa oli myös Christian Frederik – ensimmäinen Egeden kastama inuitti.

Kuolema ei jäänyt viimeiseksi. Egede hoiti Gertrud-vaimonsa kanssa sairaita epidemian aikana. Työ uuvutti Gertrudin niin pahoin, että tämä sairastui. Gertrud kuoli 21. joulukuuta 1735, ja surun murtama Egede teetti vaimolleen puisen arkun, jotta hän voisi viedä tämän ruumiin Tanskaan. Egede hyvästeli Grönlannin 9. elokuuta 1736.

Hän saapui Kööpenhaminaan hieman yli kuukautta myöhemmin ja vietti alkuaikansa Tanskassa synkkyyden vallassa. Erityisesti hän poti syyllisyyttä isorokkoepidemiasta.

”Kuvittelin saapuneeni Grönlantiin tuomaan sikäläisille pelastusta ja autuutta, mutta tuloksena oli vain tuhoa ja turmelusta", hän kirjoitti allapäin.

Inuittien joukkokuolema painoi Egedea. Hän halusi julistaa heille Jumalan sanaa mutta toikin tullessaan isorokon.

© The Granger Collection/Ritzau Scanpix

Pian hänen mielialansa kuitenkin koheni, ja vuonna 1737 hän perusti pappisseminaarin kouluttamaan lähetyssaarnaajia Grönlantiin. Hän kirjoitti myös kirjoja kokemuksistaan sekä inuiteista. Vuonna 1740 Egedelle myönnettiin Grönlannin piispan arvonimi.

Vuodesta 1750 kuolemaansa asti vuonna 1758 hän asui tyttärensä luona Falsterin saarella. Pappi, joka käännytti Grönlannin kadonneiden viikinkien sijaan inuitteja, sai lisänimen ”Grönlannin apostoli”.