Huonoja ennusmerkkejä oli riittämiin. Tutkimusretken kolme kuukautta kestänyt purjehdus yli Atlantin oli sujunut lähes ongelmitta, mutta tilanne muuttui espanjalaisten noustua maihin Hispaniolan saarella Karibialla.
Pánfilo de Narváezin johtaman matkan kaikkiaan 600 miehestä 140 päättikin jäädä mieluummin trooppiselle saarelle kuin jatkaa matkaa kohti tuntematonta Pohjois-Amerikkaa.
Kun retkue muutaman viikon kuluttua pysähtyi Kuubaan täyttämään varastojaan, 60 miestä ja 20 hevosta hukkui kahden aluksen upotessa hirmumyrskyssä.
Kuubasta lähdettyään laivat juuttuivat 15 päiväksi Floridan niemimaan edustalla olevalle riutalle, ja taas meri nieli 20 hevosta.
Huhtikuussa vuonna 1528 retkikunta kuitenkin onnistui lopulta nousemaan maihin Floridan länsirannikolla, jossa valkoisia vieraita oli vastassa joukko pelokkaita alkuasukkaita.
Intiaanit yrittivät huitomalla ja elehtimällä saada espanjalaiset konkistadorit kääntymään takaisin, mutta retken johtaja Narváez ei kallistanut korvaansa heidän pyynnöilleen.
Espanjalaiset iskivät maansa lipun rantahiekkaan ja julistivat ottavansa maan haltuunsa Espanjan kruunun nimissä.
Miehet alkoivat heti kantaa varusteitaan maihin ja toivat laivoista myös rippeet siitä, mikä kerran oli ollut joukko ylväitä sotahevosia: 42 nälkiintynyttä konia.
Narváez oli Floridan vastanimetty kuvernööri, jonka tehtävä oli tutkia maata ja hankkia siirtomaa-alueita. Ennen kaikkea tavoite oli kuitenkin etsiä kultaa ja rikkauksia.
Espanjalaisilla oli vain heikko aavistus siitä, mitä Floridan rannikon jälkeen seuraisi.
Päälliköstä seuraava mies, Cabeza de Vaca, kirjoitti päiväkirjaansa:
”Kukaan ei tiedä meidän sijaintiamme tai sitä, ketkä näitä alueita asuttavat.”
De Vaca, joka oli myös kuninkaan rahastonhoitaja, oli ahkera kirjoittaja. Juuri hänen päiväkirjoistaan jälkipolvet ovat saaneet lukea tutkimusmatkalle osallistuneiden kohtaloista.
1500-luvulla Pohjois-Amerikka oli maailmankartalla vielä suuri valkoinen alue, jota muun muassa Espanja himoitsi alaisuuteensa.
Alastomia jättiläisiä
Kun espanjalaiset löysivät intiaanikylästä merkkejä kullasta, heidät valtasi kullanhimo. Alkuasukkaat kertoivat kullan olevan peräisin kauempaa pohjoisesta Apalachenin kaupungista.
Sieltä espanjalaiset löytäisivät niin paljon kultaa kuin ikinä haluaisivat. Valloittajat lähtivät siltä istumalta jalan ja luurangoiksi kuihtuneilla hevosilla ratsastaen etsimään kultaa.
Marssi yli jokien ja halki upottavien soiden ja laajojen metsien oli kuitenkin epäinhimillisen rankkaa.
Raskaat varusteet pureutuivat miesten lihaan, ja muonaksi mukaan otetut kilo laivakorppuja ja neljänneskilo silavaa kullekin oli pian syöty loppuun.
Kun miehet lopulta pääsivät perille, kultakaupunki osoittautui 40:ksi olkikattoiseksi majaksi. Espanjalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet.
”Pelkästään se, että olemme vihdoin suurten vaikeuksien jälkeen päässeet tähän paikkaan, jossa kerrottiin olevan kultaa, saa meidät unohtamaan kaikki vaikeutemme”, kirjoitti Cabeza de Vaca.
Cabeza de Vaca oli yksi ensimmäisiä Pohjois-Amerikkaa tutkineita eurooppalaisia.
Kultaa kylästä ei löytynyt, mutta sen sijaan siellä oli runsaasti maissia – ja joukko vihamielisiä asukkaita, jotka ryhtyivät jousin ja nuolin hyökkäykseen espanjalaisia vastaan.
De Vaca maanmiehineen oli kauhuissaan, mutta hän antoi myös tunnustusta vastustajilleen:
”Seistessään siinä uhkaavina, suurina ja alastomina he näyttävät etäältä katsottuna jättiläisiltä.
He ovat sopusuhtaisia, hoikkia, ketteriä ja voimakkaita. Heillä on miehen käsivarren paksuiset jouset, ja he osuvat tarkasti kohteeseensa 20 askelen päästä.”
Muukalaiset saivat pian tuta, että intiaanien nuolet tunkeutuivat voimalla myös heidän vahvojen varustustensa läpi. Moni oli valmis vannomaan nähneensä nuolten porautuvan jopa paksun tammen lävitse.
Intiaanien nuolet surmasivat muutamia espanjalaisia, ja vaikka myös joitakuita alkuasukkaita kaatui taistelussa, voittajasta ei ollut epäilystäkään.
Nuolisateen saattelemana espanjalaiset vetäytyivät Apalachenista ja alkoivat etsiytyä rannikkoa kohti.
Hylättynä vieraalla maalla
Matkalla kohti Meksikonlahtea tappava epidemia kaatoi kolmanneksen miehistä, ja nälästä ja uupumuksesta kärsivät terveetkin pysyivät hädin tuskin jaloillaan.
Masentunut retkikunta pääsi lopulta rantaan, jossa he tähyilivät heitä hakemaan tulevia laivoja. Tähyily oli turhaa. Aluksia ei syystä tai toisesta näkynyt, ja miehet olivat epätoivoisessa tilanteessa.
Ne, joilla oli vielä voimia jäljellä, kävivät intiaanikylässä ryöväämässä maissia. Viimeisenä keinona miehet päättivät rakentaa lauttoja, joilla he pääsisivät Meksikoon.
De Vaca suhtautui suunnitelmaan varautuneesti: ”Tehtävä tuntuu mahdottomalta, eihän kukaan meistä tiedä mitään laivanrakennuksesta.
Meillä ei ole työkaluja, rautaa, tervaa, köysiä eikä mitään, mitä tarvittaisiin. Muonavarammekin alkavat olla lopussa.”
Joku keksi, että kaikki, mikä sisälsi rautaa – jalustimet, kannukset ja aseet – sulatettiin nauloiksi, sahoiksi ja kirveiksi.
Purjeet tehtiin paidoista, ja hevoset pääsivät ensin harjoistaan ja hännistään, joista valmistettiin köysiä, sitten hengestään, sillä nälässä riutuville miehille kelpasi nyt ruuaksi huonompikin kopukka.
- päivänä syyskuuta 1528 viisi pientä lauttaa oli vihdoin saatu valmiiksi ja jäljellä olleet 247 espanjalaista kapusivat niihin.
”Istumme niin tiiviisti, että liikkuminen on mahdotonta. Niin kurjasti ovat asiamme, että meidän on purjehdittava kuohuvalle merelle, eikä yksikään meistä omaa edes vähäisintäkään navigaatiotaitoa”, de Vaca kirjoitti.
Puoli kourallista maissia päivässä
Kaksi kuukautta epätoivoiset valloittajat purjehtivat rannikkoa pitkin janoissaan, nälissään ja viluissaan.
Ruuaksi heillä oli puoli kourallista maissia miestä kohti päivässä, mutta heillä ei ollut mitään, millä huuhtoa maissi kurkustaan alas. Hevostennahoista tehdyt juomaleilit tyhjenivät nopeasti, ja oltuaan viisi päivää ilman juomavettä miesten jano oli niin kova, että moni alkoi epätoivoissaan juoda merivettä.
Viisi miehistä hörppi suolaista vettä niin ahnaasti, että he menehtyivät nopeasti.
Mississippin suulla virtaukset työnsivät lautat erilleen.
- marraskuuta 1528 kaksi lautoista ajautui kuitenkin saareen (nykyinen Galveston). Miehet raahautuivat maihin, jossa heitä oli vastassa sata nuolin ja jousin aseistautunutta intiaania.
Alkuperäisestä tutkimusretkikunnasta oli jäljellä enää nämä 80 haaksirikkoutunutta miestä. Myös tutkimusmatkan johtaja Narváez oli kuollut.
De Vaca kuvaili ihaillen, miten intiaanien nuolet lävistivät espanjalaisten varustukset.
Alastomat ja nälkiintyneet espanjalaiset tuijottivat kauhistuneina tervetulokomiteaa tietäen hyvin, että heidän kohtalonsa oli intiaanien käsissä.
Vain kolme miehistä oli riittävän voimissaan pysyäkseen pystyssä, ja kaikkien aseet oli jo kauan sitten valettu nauloiksi ja työkaluiksi.
Sydän kurkussa espanjalaiset odottivat intiaanien reaktioita.
Helpotus oli valtava, kun isännät riensivät majoihinsa hakemaan kutsumattomille vieraille ruokaa ja juomavettä.
Lisäksi intiaanit tuntuivat myötäelävän espanjalaisten kärsimykset. De Vacan mukaan ”he ymmärsivät täysin kurjuutemme ja istuutuivat viereemme itkemään ainakin puoleksi tunniksi niin hartaasti, että koko ympäristö raikui.”
Yllättävä kohtaaminen
Talven edetessä intiaanien ruokavarastot hupenivat uhkaavasti ja kaikki, mikä kelpasi ravinnoksi, syötiin: hämähäkkejä, muurahaisenmunia, matoja, käärmeitä ja pikkuliskoja.
Ruokaa ei kuitenkaan ollut kylliksi, ja espanjalaisia kuoli yksi toisensa jälkeen nälkään.
Epätoivoissaan elossa olevat alkoivat syödä kuolleita tovereitaan, mikä kauhistutti intiaaneja. Ikään kuin kurjuutta ei vielä olisi riittämiin, sekä valloittajia että intiaaneja alkoi koetella ankara tauti, mahdollisesti punatauti.
Keväällä 1529 puolet alkuasukkaista oli menehtynyt, ja espanjalaisia oli jäljellä enää 15.
Myös de Vaca oli sairastunut vakavasti, joten kun hänen toverinsa päättivät lopulta lähteä rannikkoa pitkin länteen kohti Meksikoa, hän jäi vielä vuodeksi saarelle, jolle hän antoi nimen Isla de Malhado – epätoivon saari.
Elämä saarella oli jatkuvaa eloonjäämistaistelua, ja de Vaca kirosi kohtalonsa, joka oli vienyt hänet niin kauaksi sivistyksestä alkeellisiin olosuhteisiin:
”Elämäni on sietämätöntä. Kaiken muun työn lisäksi minun on kaivettava juuria vedestä tai maasta. Sormistani on lähtenyt nahka, ja karkeat oljet saavat ne vuotamaan verta. Terävät korret repivät ihoani joka puolelta, eikä minulla ole riepuakaan päälle pantavaksi.”
Ankara elämä pakotti de Vacan etsimään muita keinoja pysyä hengissä, ja hän päätti ryhtyä kierteleväksi kauppiaaksi rannikon ja sisämaan heimojen välille.
Liikeidea osoittautui onnistuneeksi. Hänet otettiin kaikkialla avosylin vastaan ja hänelle tarjottiin ruokaa, juomaa ja yösija. Alkuasukkaat pitivät de Vacan tarjoamia tuotteita arvossa.
Erityisen kysyttyjä olivat simpukat ja näkinkengät, joista intiaanit valmistivat muun muassa hedelmäveitsiä.
Olojen parantuminen ei kuitenkaan tehnyt de Vacaa onnelliseksi. Viikkokausia kestäneillä vaelluksilla kylästä kylään jatkuvat säänvaihtelut kiusasivat lähes alastomana kulkevaa de Vacaa.
”Intiaanit ovat vaikka itse syömättä, jotta ruokaa riittäisi meille.” Espanjalainen Cabeza de Vaca, noin 1534.
Vaikka hän oli oppinut tulemaan toimeen niin luonnon kuin alkuasukkaidenkin kanssa, hän kaipasi maanmiehiään.
Niinpä toimittuaan neljä vuotta kiertävänä kaupustelijana hän lähti toiveikkaana kohti Meksikoa.
Matkalla tapahtui ihme. Kesällä 1533 de Vaca kohtasi intiaaniheimon, joka kertoi, että naapurikylässä oleskeli espanjalaisia.
De Vaca etsiytyi kylään, jossa hän tapasi kolme tutkimusretken jäsentä: Andres Dorantesin, Alonso del Castillon ja orja Estevanin.
”Nähdessään minut he järkyttyivät kovasti, sillä he olivat luulleet minun jo ajat sitten kuolleen”, de Vaca kirjoitti.
Pian hänelle selvisi, että he olivat retkikunnan ainoat eloonjääneet. Hän oli kuitenkin syvästi kiitollinen nähdessään taas tutut miehet, ja ilo oli molemminpuolinen.
”Kiitämme Jumalaa siitä, että saamme olla taas yhdessä. Tämä päivä on yksi elämämme onnellisimmista”, de Vaca riemuitsi muistiinpanoissaan.
8 vuoden tahaton tutkimusmatka
Ylväistä espanjalaiskonkistadoreista tuli Pohjois-Amerikassa kurjia pakolaisia. De Vacasta tuli suurelta osin tahtomattaan yksi mantereen ensimmäisistä eurooppalaisista tutkijoista. Kahdeksan vuoden aikana hän vaelsi 9 000 kilometrin matkan nykyisen Yhdysvaltojen etelävaltioiden alueella.
Elokuu 1527
140 retkikunnan jäsentä kieltäytyy jatkamasta matkaa ja jää maihin Hispaniolan saareen.
Syyskuu 1527
Retkikunta ankkuroituu Kuubaan. 60 miestä ja 20 hevosta hukkuu kahden laivan upotessa myrskyssä.
Huhtikuu 1528
Espanjalaiset nousevat maihin Floridan länsirannikolla ja julistavat alueen kuuluvan Espanjan kuninkaalle.
Kevät 1529
Retkikunta on kutistunut 15 mieheen. Sairasta de Vacaa lukuun ottamatta kaikki päättävät lähteä Méxicon kaupunkiin.
Kesä 1533
De Vaca kohtaa retkikunnan kolme ainoaa hengissä olevaa jäsentä.
Syksy 1534
Espanjalaiset pakenevat intiaaniheimon luota oltuaan sen orjina puolitoista vuotta.
Heinäkuu 1536
Kahdeksan vuoden jälkeen Narváez-retkikunnan neljä henkiin jäänyttä miestä saapuu Espanjan varakuninkaan hoviin Méxicoon.
Jumalalliset espanjalaiset
Jälleennäkemisen riemua varjosti se seikka, että espanjalaiset olivat käytännössä intiaanien orjia. Vajaat puolitoista vuotta miehet palvelivat alkuasukkaita koko ajan pakoaikeita hautoen.
Pako onnistui viimein syksyllä 1534, kun miehet kaktusviikunoiden satoa korjatessaan huomasivat tilaisuutensa tulleen ja hiipivät pakoon yön pimeydessä.
Vaellettuaan joitakin päiviä rankassa ja tuntemattomassa maastossa he saapuivat Teksasin pohjoispuolen vuoristoseudulla sijainneeseen intiaanikylään.
Alkuasukkaat ottivat heidät jälleen ystävällisesti vastaan ja antoivat heidän yöpyä majoissaan.
Jo ensimmäisenä yönä kyläläiset hakeutuivat muukalaisten luo valittamaan vaivojaan, sillä he olivat kuulleet huhuja, että valkoisella miehellä oli taikavoimia.
He kääntyivät Castillon puoleen ja pyysivät tätä parantamaan heidät. Lähes heti, kun tämä kokeilumielessä teki ristinmerkin heidän ylleen ja siunasi heidät, heidän kipunsa helpottuivat suuresti.
Intiaanit juhlivat vieraitaan kolme päivää, ja ympäristöön levisi kulovalkean tavoin huhu miesten taikavoimista, joilla nämä pystyivät parantamaan sairaita.
Pian kylään virtasi heikkoja ja sairaita kaikkialta. Joukossa oli muun muassa viisi kuumetautista miestä, jotka eivät pystyneet enää liikkumaan omin voimin.
Saatuaan lahjaksi jousia ja nuolia Castillo teki ristinmerkin heidän yllään ja rukoili. Käsittely vaikutti nopeasti, sillä jo seuraavana aamuna kaikki viisi olivat taas jaloillaan terveinä, pirteinä ja syvästi kiitollisina.
”Kaikkialla maassa puhutaan vain niistä ihmeparantumisista joita Jumala, meidän Herramme, tekee meidän kauttamme”, de Vaca kirjoitti.
Hän painotti, että espanjalaiset yrittivät kerta toisensa jälkeen selittää intiaaneille, että he eivät olleet poppamiehiä eikä heillä ollut yliluonnollisia voimia, mutta turhaan.
Pelätessään menettävänsä aiempien syntiensä tähden Jumalan armon ja sitä mukaa myös parantajan kykynsä Castillo kieltäytyi enää parantamasta intiaaneja, jolloin nämä kääntyivät toiveikkaina de Vacan puoleen.
Ihme kyllä osoittautui, että myös hänellä oli kyky parantaa vain henkäisemällä sairaaseen päin ja lukemalla Ave Marian ja Isä meidän -rukouksen. Eräskin kuoleman kourissa virunut mies nousi sairasvuoteeltaan de Vacan vierailun jälkeen.
Espanjalaisten poppamiestaidot saivat niin suuren suosion, että alkuasukkaat alkoivat pitää heitä jumalten lahjana.
Koska miehillä oli valta elämästä ja kuolemasta, he olivat varmasti Auringon lapsia, intiaanit päättelivät.
”On Jumalan tahto, että potilaamme levittävät sanaa parantumisestaan”, arveli de Vaca, joka sai vaivojensa palkaksi runsaasti lahjoja.
”Intiaanit ovat vaikka itse syömättä, jotta ruokaa riittäisi meille, ja osoittavat lahjoillaan kiitollisuutensa”, de Vaca kirjoitti.
Hän ei epäröinyt täyttää alkuasukkaiden toiveita vaan henkäili, teki ristinmerkkejä, siunasi sairaita ja toisteli Isä meidän -rukousta ja Ave Mariaa väsymättä.
De Vaca kirjoitti lähes 500 vuotta sitten Amerikan alkuasukkaiden eurooppalaisia kummastuttavista tavoista.
Rahastonhoitajan kirja avasi eurooppalaisille uuden maailman
Vuonna 1542 eurooppalaiset saivat ensimmäistä kertaa ihmetellä Pohjois-Amerikan intiaanien kummallisia tapoja.
Vaikka Cabeza de Vacan tarinat matkasta halki Pohjois-Amerikan keskittyivät pitkälti espanjalaisvalloittajien kokemiin vaikeuksiin, ne sisälsivät myös paljon arvokkaita etnografisia havaintoja.
De Vaca oli ensimmäinen eurooppalainen, joka kuvaili Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöä ja sen tapoja, ja hänen kirjoituksistaan eurooppalaiset saivat harvinaisen katsauksen kulttuuriin, joka poikkesi heidän omastaan.
De Vaca kertoo muun muassa Galvestonin saarella elävistä miehistä, joiden nännit ja alahuuli oli lävistetty sormenpaksuisilla putkilla.
”Naiset tekevät kaiken raskaan työn”, hän kertoo ja selittää, että poppamiehellä saattoi olla 2–3 vaimoa, kun tavallisten miesten oli tyytyminen yhteen.
”Nämä ihmiset rakastavat lapsiaan yli kaiken, ja kun lapsi kuolee, vanhemmat, suku ja koko kylä surevat kokonaisen vuoden.”
Toisesta heimosta de Vaca kertoo, että rakkaus lapsiin ei ollut niin ylitsevuotavaa:
”Miehet saattavat heittää vastasyntyneen tyttölapsen koirille estääkseen tyttöä joutumasta myöhemmin naimisiin toiseen heimon kuuluvan miehen kanssa. Itselleen miehet ostavat vaimon toisesta heimosta. Hinta on jousi ja kaksi nuolta.”
De Vaca kuvailee kolmannessa kylässä kohtaamaansa näkyä vastenmieliseksi:
”Oleskellessani kylässä näin jotakin hyvin epämiellyttävää: siellä saattoivat miehet olla keskenään naimisissa.
Nämä miehet ovat seksuaalisesti kykenemättömiä ja naismaisia, he pukeutuvat naisten vaatteisiin, mutta he käyttävät jousta ja nuolta ja heillä on parta.
Olemme nähneet intiaanien joukossa monia tällaisia miehiä. He ovat muita rotevampitekoisia ja pidempiä, ja lisäksi he ovat vahvempia kuin muut miehet.”
Kirurgintaidot tekivät vaikutuksen
Tutkimusmatkalaiset viipyivät San Antonion alueella kahdeksan kuukautta, minkä jälkeen he keväällä 1535 jatkoivat taas vaellustaan kohti kristittyjen hallitsemia alueita.
Matkan ensimmäiset viikot olivat rankkoja, ja miehet saivat taas kokea, miltä tuntuu olla nälkäkuoleman partaalla.
Parhaanakin päivänä he saattoivat löytää syödäkseen vain jokusen raa’an hedelmän, ja lopulta he olivat niin nälkäisiä, että joutuivat pyydystämään ravinnokseen pari tielleen osunutta koiraa.
Miesten suureksi onneksi heidän maineensa oli kiirinyt heidän edellään.
Kun he saapuivat intiaanikylään, heitä kohdeltiin sankareina ja heidät otettiin kaikkialla vastaan avosylin ja suurin juhlallisuuksin.
”On väsyttävää hönkiä – – jok’ikisen heidän suupalansa ylle.” Espanjalainen Cabeza de Vaca, noin 1535.
Intiaanit hukuttivat heidät ruokaan ja lahjoihin ja vaativat saada saattaa kulkijoita näiden loppumatkan ajan.
Espanjalaisiin kohdistunut kunnioitus kasvoi entisestään, kun de Vaca operoi intiaanin, joka oli saanut nuolen rintaansa. De Vaca avasi veitsellä miehen rinnan ja poisti nuolenkärjen, minkä jälkeen hän ompeli haavan kiinni kahdella pistolla.
Leikkauksen jälkeen potilas voi jälleen hyvin ja nuolenkärki kulki kädestä käteen ja seudulta toiselle todisteena espanjalaisten jumalallisista taidoista.
Kun de Vaca oli kunnostautunut kirurgina, intiaanien hyvälle tahdolle ei löytynyt rajoja ja espanjalaisten saattoseurue kasvoi nopeasti 3 000–4 000 henkeen.
Se ei kuitenkaan ainoastaan ilahduttanut valkoisia miehiä, joiden mielestä kuuluisuus riistäytyi jo käsistä.
Kahdeksan kuollutta käänsi intiaanien pään
”On väsyttävää hönkiä tai tehdä ristinmerkki jok’ikisen heidän suupalansa ylle.
Naiset raahaavat luoksemme kaktusviikunoita, hämähäkkejä, matoja ja kaikkea, mitä löytävät, sillä he mieluummin nääntyvät nälkään kuin syövät mitään, mikä ei ole kulkenut meidän käsiemme kautta”, valitti de Vaca.
Valituksestaan huolimatta hän ei ylenkatsonut osaansa puolijumalana.
Kerrankin espanjalaisille ja alkuasukkaille tuli erimielisyyttä siitä, mitä reittiä piti kulkea, ja kiista puhkesi ilmiriidaksi.
Samana päivänä monet intiaaneista sairastuivat, ja kahdeksan heistä kuoli.
De Vaca lähti leiristä viettääkseen yön yksinäisyydessä metsässä.
Hän toivoi intiaanien uskovan hänen vetäytyneen hiljaisuuteen keskustelemaan korkeampien voimien kanssa, ja suunnitelma onnistui.
Kun de Vaca lopulta palasi leiriin, intiaanit rukoilivat, ettei hän enää uhraisi heistä useampia.
Lisäksi he suostuivat seuraamaan häntä sitä reittiä pitkin, minkä hän sattuisi valitsemaan.
Orjakauppiaat vainusivat saalista
Matkalla etelään espanjalaisista ihmeentekijöistä tuli myös itsestään kauppatavaraa.
Vaihtuva intiaanisaattue kuljetti heitä kylästä kylään valtavan kohun saattelemana, ja saattue kääntyi takaisin vasta, kun se oli saanut kylältä riittävästi lahjoja palkkioksi siitä, että oli tuonut valkoihoiset parantajat juuri tämän heimon luo.
Espanjalaiset käyttivät kaikki tilaisuudet hyväkseen levittääkseen kristinuskoa.
He kertoivat intiaaneille, että taivaassa asui mies, jota kutsuttiin Jumalaksi ja joka oli luonut maan ja taivaan.
He kertoivat, että kaikki mitä he tekivät, oli Jumalasta, ja että kaikki hyvä tuli Jumalan kädestä. He vakuuttelivat alkuasukkaille, että jos nämä toimisivat heidän oppiensa mukaan, elämä muuttuisi paljon onnellisemmaksi.
Pian de Vaca sai kuitenkin huomata, ettei kaikki, mitä espanjalaiset tekivät Jumalan nimessä, tuonut onnea.
Saapuessaan keväällä 1536 Tyynenmeren rannikolle Lounais-Meksikoon häntä kohtasi järkyttävä näky.
Espanjalaiset ihmisryöstäjät olivat riehuneet alueella ja pelästyttäneet alkuasukkaat järjiltään.
”Sydämemme täyttyy surusta nähdessämme, kuinka niin kaunis ja rehevä maa on hylätty ja poltettu. Intiaanit pelkäävät asua siellä, ja he kuolevat mieluummin kuin joutuvat jälleen espanjalaisten julmuuksien armoille.
He kertoivat meille, että espanjalaiset kristityt olivat vieneet mukanaan puolet miehistä sekä kaikki naiset ja lapset”, de Vaca kirjoitti raivostuneena.
Muutamaa viikkoa myöhemmin matkalaiset kohtasivatkin neljä espanjalaista orjakauppiasta, eikä jälleennäkeminen muiden kristittyjen kanssa ollut niin iloinen kuin de Vaca oli toivonut.
Vuonna 1539 Hernando de Soto seurasi de Vacan jäljillä. Hän vapautti intiaanien vankina pitämän maanmiehensä ja jatkoi pohjoiseen tämä oppaanaan.
Orjakauppiaat vaativat de Vacaa luovuttamaan 600 häntä saattanutta intiaania orjiksi. De Vaca ei kuitenkaan suostunut. Hän yritti taivutella saattajansa palaamaan kotikyliinsä, mutta taivuttelu oli turhaa.
”He eivät halua lähteä, ennen kuin ovat saattaneet meidät toisten intiaanien luokse, sillä he pitävät sitä tehtävänään. He pelkäävät menettävänsä henkensä, jos he palaavat kyliinsä täyttämättä velvollisuuttaan.”
Orjakauppiaat, jotka toivoivat saavansa helpon saaliin, yrittivät vakuuttaa intiaaneille olevansa samaa rotua kuin näiden saattelemat neljä muukalaista, mutta intiaanit eivät ottaneet vakuutteluja kuuleviin korviinsa vaan uskoivat, että kristityt orjakauppiaat valehtelivat.
De Vaca kumppaneineen oli saapunut auringonnoususta ja parantanut sairaita, orjakauppiaat saapuivat auringonlaskusta ja surmasivat terveitä.
De Vacan joukko oli tullut alastomina ja paljain jaloin, kun taas orjakauppiailla oli vaatteet, hevoset ja keihäät.
De Vaca miehineen ei vaatinut mitään, kun taas orjakauppiaat ryöstivät kaikki, jotka kohtasivat, eivätkä antaneet kenellekään mitään.
Lopulta de Vaca onnistui suostuttelemaan intiaanit palamaan kyliinsä lupaamalla, että kristityt jättäisivät heidät rauhaan.
Myöhemmin hän kuitenkin käsitti luvanneensa turhia: kristityt olivat vanginneet kaikki kuusisataa alkuasukasta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Pohjois-Amerikassa asui seitsemän miljoonaa intiaania 1500-luvulla, mutta espanjalaisten tultua väkiluku romahti.
Liian pehmeät sängyt
Heinäkuussa 1536 espanjalaiset saapuivat vihdoin Méxicon kaupunkiin, missä Espanjan varakuningas Mendoza otti heidät loisteliaasti vastaan.
Heidän odysseiansa oli päättynyt kahdeksan vuoden ja lähes 9 000 kilometrin jälkeen.
De Vacan ja hänen matkakumppaneidensa paluu sivistyksen pariin ei kuitenkaan sujunut ongelmitta.
Kesti aikansa, ennen kuin he tottuivat heille annettuihin hienoihin vaatteisiin.
Myös pehmeät sängyt tuntuivat oudoilta: ”Moneen yöhön en osannut nukkua muualla kuin lattialla”, de Vaca kirjoitti.
Jotakin hän sentään tunsi tutuksi omasta kulttuuristaan: jo seuraavana päivänä saapumisestaan Méxicoon hän meni katsomaan härkätaistelua.
De Vaca ei halunnut palata
Espanjan varakuningas yritti suostutella de Vacaa ja tämän matkakumppaneita lähtemään uudelle tutkimusmatkalle pohjoiseen.
De Vaca ja hänen maanmiehensä Castillo ja Dorantes kieltäytyivät kunniasta.
Vain neljäs eloonjäänyt, marokkolainen orja Estevan, lähti vapaaehtoisesti oppaaksi uudelle retkikunnalle.
De Vaca palasi Espanjaan.
Vuonna 1541 hänet lähetettiin Argentiinassa olevan La Platan alueen kuvernööriksi, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän menetti virkansa kapinan seurauksena ja hänet tuotiin kahleissa takaisin Espanjaan.
Hän kuoli unohdettuna Sevillassa vuonna 1557.