Fridtjof Nansen: Kolmen vuoden taistelu jäätä vastaan

Norjalainen tutkimusretkeilijä Fridtjof Nansen epäröi. Hän oli eksyksissä 12-henkisen miehistönsä kanssa.

Vain muutama ihminen oli ennen häntä seilannut näillä vesillä, ja jää ja ainainen sumu hankaloittivat matkantekoa. Lisäksi merikortti oli puutteellinen, suorastaan harhaanjohtava: siitä puuttui useita saaria.

”Voikohan tämä saari, jonka rantoja nyt purjehdimme, olla venäläisessä kartassa näkyvä Taimyr?” Nansen pohti päiväkirjassaan 28. elokuuta 1893.

Nansenin laiva oli tutkimusalus Fram, joka kulki Pohjois-Siperian rannikkoa pitkin kohti itää.

Tähystysvuorossa olleen merimiehen piti olla silmä tarkkana päämaston 32 metrin korkeudessa sijaitsevassa tähystyskorissa, jotta laiva pystyttiin ohjaamaan turvallisesti oikealla olevan mantereen ja vasemmalla olevan jäämassan välistä.

Fram jatkoi itään aina Bjelkovinsaarelle asti. Sieltä Nansen lähti avomerelle ja otti kurssin suoraan kohti pohjoista. 20. syyskuuta matkanteko kuitenkin keskeytyi, kun alusta ravisteli yhtäkkiä voimakas
tömähdys.

”Juuri kun iltapäivällä kello 11 istuin kartan ääressä ja ajattelin, että olisimme kohta 78. leveysasteella ja kärsivällisyyteni alkaa loppua, kuulin äänen ja juoksin ulos. Siellä näkyi jäänreuna leveänä ja tiiviinä hohtaen sumussa.”

Fram oli saapunut läpitunkemattomalle ahtojäälle eikä voinut purjehtia enää pidemmälle pohjoiseen. Nansen päätti antaa laivan kiinnittyä jäihin. Pian Fram jäätyikin kiinni. Se tulisi olemaan jäiden vankina seuraavat kolme vuotta.

Jo muutaman päivän kuluttua retkikunta törmäsi yhteen Jäämerellä vaanivista vaaroista.

Lokakuun alussa, kun kolme miehistön jäsentä oli pystyttämässä telttaa havaintojen tekemistä varten jäälle noin sadan metrin päässä aluksesta, he näkivät yllättäen jääkarhun. Miehet pakenivat laivalle, josta Nansen riensi apuun kivääreineen.

”...Se riensi valtavin loikin pakenevien miesten perään. Sitten se havaitsi minut ja pysähtyi hämmästyneenä ikään kuin olisi ajatellut, että mikäs olio se tuossa on. Lopulta se käänsi hieman päätään, ja ammuin sitä kaulaan. Se tuupertui niille sijoilleen liikauttamatta jäsentäkään”, Nansen kuvaili tapahtumaa päiväkirjassaan. Tapahtuma opetti miehille, että laivasta ei koskaan pitänyt lähteä aseistautumattomana.

Se oli ensimmäinen kerta, kun jää tuulen ja merivirtojen ajamana puristui laivaa vasten, mutta pahempaa oli vielä edessä.

Myöhemmin jäät runnoivat Framia niin voimakkaasti, että miehistö valmistautui jättämään laivan keskelle jäistä merta useiden satojen kilometrien päässä kiinteästä maasta.

Aluksen runko oli rakennettu vahvoista tammilankuista, jotta se kestäisi jään paineen, mutta tavaroita ja tarvikkeita vietiin varmuuden vuoksi kiireessä jäälle.

Miehistö nukkui yönsä täydessä vaatetuksessa ja ovet auki, jotta se pääsisi tarvittaessa pakenemaan ulos nopeasti. Mutta jälleen kerran Fram osoittautui jäätä vahvemmaksi ja kesti sen paineen.

Miehistö saattoi jatkaa laivalla melko huoletonta elämäänsä, johon kuului kohtuullisesti töitä, riittävästi lepoa ja runsaasti hyvää ruokaa.

Nansen tiesi, että pimeys ja pitkästyminen olisivat odottamisessa pahinta, joten hän oli ottanut matkaan mukaan runsaasti kirjoja. Lisäksi miehistö pani juhlat pystyyn aina, kun siihen löytyi vähänkin aihetta.

Tieteelliset tutkimuksetkin tuottivat tulosta.

Luotausten mukaan meren syvyys oli 1 500–4 000 metriä ja pohjan lämpötila jäätymispistettä korkeammalla.

Havainnot kumosivat aiemman käsityksen, jonka mukaan napameri oli matala ja kylmä. Kuukausien kuluessa Nansenin turhautuminen kuitenkin lisääntyi, sillä laiva ei liikkunut kohti pohjoisnapaa, kuten hän oli suunnitellut.

Uusi suunnitelma alkoi muotoutua Nansenin mielessä: hän jättäisi laivan jonkun miehistön jäsenen kanssa ja yrittäisi päästä pohjoisnavalle koiravaljakolla.

Matkalla he voisivat tehdä tieteellisiä mittauksia. Vaarana oli se, että he eivät löytäisi takaisin Framille vaan joutuisivat löytämään tien kotiin omin päin.

Tuntemattomassa maastossa heidän pitäisi päästä Frans Joosefin maalle, Huippuvuorille tai Grönlantiin pelastuakseen.

Nansen ei vielä paljastanut ajatuksiaan muille. Hän halusi ensin nähdä, miten pitkälle alus pääsisi kesän kuluessa.

Levoton Nansen tarkkaili herkeämättä jäätä ja kävi päivittäin hiihtämässä.

Hän harjoitteli myös koiravaljakon käsittelyä ja ohjaamista, ja päivä päivältä ajatus vahvistui hänen mielessään.

Lisäksi he valmistivat sukset, molemmat päät oli taivutettu, jotta miehet pystyisivät jatkamaan matkaa suksen kärjen katkettuakin.

Lopuksi miehistö rakensi rekiä ja kajakkeja. Ne olisivat tarpeen, jos retkeläiset joutuisivat avoveteen.

Maaliskuussa 1895 Framin ylittäessä 84. leveysasteen kaikki oli valmista lähtöön. Nansen oli hermostunut. Hän oli aiemminkin heittäytynyt seikkailuun, jonka lopputuloksesta ei ollut varmuutta. Nyt vastuu tuntui kuitenkin tavallistakin raskaammalta.

”Olen päässyt viime päivinä levolle vasta puoli neljältä tai puoli viideltä aamulla. En mieti ainoastaan sitä, mitä kaikkea meidän on otettava matkalle mukaan. Minua huolestuttaa, että minun on jätettävä laiva ja luovutettava sen komento ja vastuu muille. Pitää muistaa kaikki, mistä laivalle jäävien tulee pitää huolta: tieteellisiä tutkimuksia ja havaintojen tekemistä on jatkettava aivan kuten tähänkin asti jne.”

Nansen uskoutui päiväkirjalleen ennen lähtöään.

Hän ei voinut millään käsittää, että he eivät olleet vielä saavuttaneet maata. 24. heinäkuuta Nansen havaitsi mustan juovan horisontissa: ”Mitä pidempään katsoin juovaa, sitä enemmän epäilin silmiäni, ja lopulta tartuin kiikareihin. Olin tuskin saanut ne suunnattua kohteeseensa, kun tajusin kuin salamanlyömänä, että sen täytyi olla maata, eikä se ollut edes kovin kaukana! (…) Tulimme molemmat villiksi ilosta.”

Musta juova oli Torupsinsaari, ja miehet valmistautuivat talvehtimaan siellä. Kotiin he eivät enää tänä vuonna pääsisi.

He rakensivat itselleen alkeellisen majan yksinkertaisilla työkaluilla, kuten suksisauvalla, mursun luusta tehdyllä lapiolla ja mursun hampaasta tehdyllä hakulla.

Majassa pystyi seisomaan, mutta se oli vain kahden metrin levyinen ja vähän yli kolmen metrin pituinen.

Alueella oli runsaasti mursuja, joista he saivat vuotia kattotarpeiksi, ihraa polttoaineeksi ja lihaa syödäkseen.

He olivat valmiina edessä olevaan pitkään kaamokseen seuranaan vain toisensa: viimeiset koirat he olivat ampuneet juuri ennen saapumistaan saarelle.

Nansen hyppäsi veteen ja alkoi uida kajakkeja kohti, mutta pian hän tunsi, miten kylmyys ja uupumus alkoivat verottaa hänen voimiaan.

Johansen käveli jäällä levottomana edestakaisin. Lopulta Nansen pääsi kajakkien luo, mutta vaikeudet eivät loppuneet siihen.

”Sain otteen kajakin reunasta ja ajattelin huojentuneena, että olimme pelastuneet. Yritin vetää itseni ylös, mutta kehoni oli niin jäässä, etten pystynyt. Hetken tunsin epätoivoa. Olin päässyt niin pitkälle, mutta en jaksanut kiivetä”, muisteli hän myöhemmin.

Lopulta hän onnistui kuitenkin ponnistautumaan kajakkiin. Sitten hän vieläkin kylmästä kangistuneena meloi kanootit turvaan, mutta malttoi ampua matkalla vielä pari lintuakin.

Hän oli tavannut brittiläisen tutkimusmatkailija Fredrick George Jacksonin Lontoossa neljä vuotta aiemmin.

He tervehtivät toisiaan kohteliaasti kuin Henry Stanley ja pitkään kadoksissa ollut tohtori Livingstone Afrikassa aikoinaan tiedustelemalla toistensa vointia.

Jackson ei heti tunnistanut Nansenia. Siististi pukeutunutta ja sileäleukaista brittiä vastassa oli villimies likaisissa ryysyissä, sotkuisessa tukassa ja takkuisessa parrassa.

Kesti tovin ennen kuin Jacksonille valkeni, kuka Nansen oli, ja hän toivotti norjalaisen kollegansa sydämellisesti tervetulleeksi. Ilmeni, että Nansen ja Johansen olivat saapuneet eteläisellä Frans Joosefin maalla sijaitsevaan Kap Floraan.

Brittiläinen tutkimusretkikunta oli oleillut alueella syksystä 1894 läh-tien tarkoituksenaan muun muassa saarten kartoittaminen. Britit odottivat Lontoosta laivaa, jonka piti tuoda heille varusteita ja uusi miehistö. Samalla laivalla norjalaiset pääsisivät kotiin.

Viimein 13. elokuuta Nansen ja Johansen palasivat Norjaan Vardøn satamaan. Samana päivänä Fram irtautui jäistä.

Miehistön omaiset ja kaupungin viranomaiset ottivat miehet vastaan tilaisuutta varten pystytetyssä paviljongissa.

Yliopistolla pidetyssä juhlassa miehistö kruunattiin laakeriseppelein, ja juhlat jatkuivat kuninkaanlinnassa, jonka parvekkeelta Nansen ja Framin kapteeni Otto Sverdrup vilkuttivat kansalle.

Taistelu jäitä vastaan oli päättynyt.