Espanjalaiskapteenit halusivat lyödä Kolumbuksen saavutukset

Kolumbus kuoli vuonna 1506, mutta hänen unelmansa eli yhä. Meritien löytäminen Kiinaan ja Aasian Maustesaarille oli Espanjalle ensiarvoisen tärkeää, ja innokkaita lähtijöitä oli jonossa asti, vaikka löytöretket olivat hengenvaarallisia.

Maailman ympäri pystyi purjehtimaan

1500-luvun alussa Espanja valtasi siirtomaita Amerikasta mutta lähetti samanaikaisesti yhä retkikuntia kohti Kiinaa jatkamaan Kolumbuksen työtä.

Ensimmäistä johti portugalilainen Fernão de Magalhães, joka oli turhaan tarjoutunut oman kotimaansa kuninkaalle johtamaan tutkimusmatkaa Maustesaarille Kaukoitään.

Espanja sen sijaan tarttui tarjoukseen ja asetti hänet johtamaan viiden aluksen retkikuntaa, sillä Magalhães oli jo osoittanut arvonsa merenkävijänä purjehtimalla Afrikan eteläkärjen ympäri Intiaan.

Jos Magalhães löytäisikin sadunhohtoisille Maustesaarille purjehtimalla Amerikan ympäri, Espanja pääsisi suoraan käsiksi muskottiin ja neilikkaan, jotka olivat painonsa arvoisia kullassa.

Magalhães lähti matkaan vuonna 1519, ja tehtyään useita turhia yrityksiä edetä Etelä-Amerikan jokisuistoissa hän leiriytyi nykyisen Argentiinan eteläosaan.

Talvi oli niin ankara ja tuntematon meri pelotti niin kovasti, että leirissä syntyi kapina, mutta Magalhães sai sen nujerrettua kovin ottein.

Kevään koittaessa Magalhães löysi salmen Etelä-Amerikan eteläkärjen halki ja pääsi lopulta uudelle merelle, josta hän käytti nimeä mar Pacífico eli Tyynimeri.

Magalhães lähti ensin seuraamaan Chilen rannikkoa pohjoiseen ja otti kurssin luoteeseen vasta reilun 500 kilometrin jälkeen.

Retkeläiset arvelivat tuntemattoman meren ylityksen kestävän ehkä kolme päivää, mutta se kesti lopulta kolme kuukautta ja 20 päivää.

Aavalla valtamerellä muonavarat alkoivat pahentua. Magalhãesin kirjuri, venetsialainen Antonio Pigafetta, raportoi inhoten lokikirjaan, mitä se tarkoitti käytännössä:

”Me söimme pelkkiä vanhoja laivakorppuja, jotka olivat jauhautuneet tomuksi ja kuhisivat matoja ja. Massa haisi korppuja nakertaneiden rottien ulosteilta, ja me joimme vettä, joka oli keltaista ja haisi pahalle.”

Oli Magalhãesilla onneakin, kun hän luoteeseen suuntautuneen kurssinsa ansiosta ei eksynyt Australian eteläpuolelle ja Etelämeren jääkylmiin vesiin vaan osui Tyynenmerenvirtaan juuri oikeassa paikassa.

Suotuisat pasaatituulet puhalsivat vauhtia hänen kolmen jäljellä olevan laivansa purjeisiin kaikkea muuta kuin tyynellä merellä.

Kun Magalhães vuonna 1521 nousi lopulta maihin filippiiniläiselle Cebun saarelle, moni hänen miehistään oli menettänyt henkensä ja jäljellä olevistakin moni keripukin takia hampaansa.

Matkaa Maustesaarille eli Molukeille oli vielä 1 500 kilometriä, ja sinne asti pääsi enää kaksi laivaa ja matkaan lähteneistä 270 merimiehestä vain 115. Myös Magalhães itse oli kuollut Filippiineillä taistelussa alkuasukkaita vastaan.

Komennon oli ottanut Magalhãesin jälkeen arvojärjestyksessä seuraavana ollut Juan Sebastián Elcano, ja hän onnistui Molukeilla ostamaan saarelaisilta useita tonneja mausteneilikkaa.

Elcano purjehti Afrikan eteläkärjen kautta takaisin Espanjaan. Kolme vuotta kestäneeltä matkalta palasi syyskuussa 1522 yksi ainoa laiva ja 18 miestä, mutta sitä pidettiin silti onnistuneena, sillä se oli todistanut, että Aasian rikkauksien luo pääsi meritietä myös Amerikan eteläpuolitse.

Espanjan kuningas malttoi tuskin odottaa, että pääsisi lähettämään uuden retkikunnan matkaan.

Vuonna 1525 Espanjasta lähtikin seitsemän laivaa Magalhãesin retkikunnan jäljissä valtaamaan Maustesaaria Espanjalle.

Elcano, joka oli jo kerran kiertänyt maailman, olisi ollut retkikunnalle luonteva johtaja, mutta hän oli baski, ja Espanja pelkäsi jo tuohon aikaan baskien itsenäisyyspyrkimyksiä.

Niinpä Elcano sai jälleen lähteä matkaan kakkosmiehenä, ja tällä kertaa retkikunnan johtoon värvättiin aatelismies García Jofre de Loaísa.

Loaísa menehtyi matkalla

Loaísa hyödynsi Elcanon kokemuksia muun muassa antamalla merimiesten käydä säännöllisesti maissa, kalastaa ja poimia Afrikan saarilta tuoreita hedelmiä keripukin torjumiseksi.

Sitten laivat ylittivät Atlantin ja etsiytyivät Magalhãesinsalmeen päästäkseen sen kautta Tyynellemerelle.

Voimakkaat myrskyt riepottelivat Loaísan aluksia Magalhãesinsalmessa, ja kolme niistä tuhoutui täysin paiskautuessaan kallioita vasten ja loputkin vaativat korjaustöitä.

Tyynellämerellä myrsky tuhosi vielä yhden laivan ja eksytti loput kauas toisistaan. Loaísa ja Elcano jatkoivat matkaa suunnattoman valtameren yli yksin lippulaivallaan Victorialla.

Se vuoti, ja laivaan syöksyi niin paljon vettä, että 145 hengen miehistö sai hädin tuskin pidettyä sen pinnalla.

Kun retkikunta lopulta sai maata jalkojensa alle Mariaanien saarilla 2 500 kilometriä Filippiineiltä itään, 30 miestä oli kuollut nälkään ja keripukkiin. Kuolleiden joukossa olivat myös Loaísa ja Elcano.

Retkikunnan uusi johtaja, Martín Íñiguez de Carquizano, ohjasi Victoriaa Magalhãesin lokikirjojen avulla yhä edemmäs kohti Maustesaaria.

Saavuttuaan sinne vuonna 1526 hän joutui pian vaikeuksiin portugalilaisten kanssa, jotka halusivat puolustaa neilikka- ja muskottikaupan monopoliaan.

Portugali oli rakentanut yhdelle saarista linnoituksen pitääkseen muut yrittäjät loitolla, ja kun espanjalaiset perustivat vastavuoroisesti oman linnoituksensa naapurisaarelle, tilanne kärjistyi väkivaltaiseksi.

Victoria upposi taistelun tuoksinassa, mutta espanjalaiset saivat pidettyä jalansijansa. Tosin seuranneiden rauhanneuvottelujen yhteydessä portugalilaiset myrkyttivät Carquizanon, ja pienen espanjalaisjoukon komentajaksi nousi Hernando de la Torre.

Pelastusretkikunta keräsi uutta tietoa

Espanjalaisten ja portugalilaisten taistellessa Maustesaarilla yksi Loaísan retkikunnan eksyneistä aluksista oli löytänyt Etelä-Amerikan länsirannikolle ja purjehtinut Meksikoon.

Sen kapteeni lähetti viestin konkistadori Hernán Cortésille, joka oli juuri voittanut asteekit ja valloittanut suuria alueita Väli-Amerikasta. Cortés päätti lähettää retkikunnan pelastamaan Loaísan, jonka hän oletti olevan hengissä Maustesaarilla.

Lokakuussa 1527 matkaan lähti kolme laivaa, jotka oli rakennettu Meksikon länsirannikolla – vaativa urakka kaukana eurooppalaisista telakoista.

Tapaus oli historiallinen myös siksi, että kyseessä oli ensimmäinen espanjalainen retkikunta, joka lähti liikkeelle Amerikasta.

Sitä komensi Álvaro de Saavedra, joka huomasi pian, että myös Meksikosta lähdettäessä pystyi löytämään samat merivirrat, jotka olivat vieneet Magalhãesin Tyynenmeren yli.

Voimakas myrsky upotti kaksi Saavedran laivaa lähellä Mariaaneja, ja vain hänen oma aluksensa ja 40 miestä pääsivät Maustesaarille asti pienen espanjalaisjoukon tueksi.

Heistä ei kuitenkaan ollut juuri apua taistelussa portugalilaisia vastaan, joten de la Torre pyysi Saavedraa hakemaan Meksikosta lisää miehiä.

Kukaan ei vielä tiennyt, löytyisikö Tyyneltämereltä myös sellaisia tuulia ja merivirtoja, jotka auttaisivat laivoja takaisin kohti Amerikkaa, mutta Saavedra lähti yrittämään.

Kun ruokavarastot hupenivat matkan varrella ja Saavedra kuoli, hänen miehistönsä kuitenkin luovutti ja palasi de la Torren luo.

Portugalilaiset ottivat espanjalaiset vangiksi, ja pian Espanjan kuningas luopui Maustesaaria koskevista vaatimuksistaan – vastineeksi hän sai morsiamekseen Portugalin kuninkaan sisaren.

Espanja ei kaikesta huolimatta vieläkään antanut periksi Kolumbuksen unelmasta päästä meritse Kiinaan.

Olivathan Magalhães ja Loaísa todistaneet, että kauempana pohjoisessa oli kaupankäyntiin sopivia saaria, joista portugalilaiset eivät olleet kiinnostuneita, ja Saavedra puolestaan osoittanut, että matkaan voisi lähteä myös suoraan Meksikosta.

Villalobos kohtasi sitkeää vastarintaa

Seuraavaa retkikuntaa johti Ruy López de Villalobos. Hänen tehtävänään oli kartoittaa merireitti Meksikosta Magalhãesin 21 vuotta aiemmin löytämälle Cebun saarelle ja sitä ympäröivään saaristoon ja perustaa sinne siirtokunta käymään kauppaa kiinalaisten kanssa.

Vuonna 1542 Villalobos lähti Meksikosta lähes 400 miehen kanssa kuudella laivalla.

Valitettavasti hän laski väärin Tyynenmeren laajuuden ja tarvittavien muonavarojen määrän, mutta espanjalaiset saapuivat silti lopulta perille voimattomina ja luurangonlaihoina.

Villalobos antoi saariryhmälle Espanjan kruununprinssin Filipin kunniaksi nimen Las Islas Filipinas eli Filippiinit.

Saarelaiset eivät olleet valmiita ruokkimaan muukalaisia, ja espanjalaiset joutuivat hankkimaan ruokaa aseiden avulla.

He kohtasivat alkuasukkaiden taholta sitkeää vastarintaa, ja esimerkiksi yhdessä yhteenotossa kuoli 50 espanjalaista. Yritettyään kaksi vuotta valloittaa Filippiinejä Villalobos antoi lopulta periksi – yhä nälkäisenä.

Tammikuussa 1544 hän purjehti Maustesaarille hankkiakseen ruokaa ystävällismielisiltä ruhtinailta, jotka olivat aiemmin tukeneet espanjalaisia taistelussa Portugalia vastaan.

Pian paikalle saapui kuitenkin runsaasti portugalilaisia, jotka vaativat Villalobosia lähtemään alueelta.

Hän oli lähettänyt laivan hakemaan apua Meksikosta, mutta vastaiset merivirrat ja voimakkaat pasaatituulet pakottivat aluksen kääntymään takaisin.

Villalobosin oli pakko antautua 18. helmikuuta 1546. Onnettomana hän luovutti aluksensa portugalilaisille ja lähti purjehtimaan vankina kohti Intiaa.

Hän ei kuitenkaan päässyt sinne asti vaan kuoli sairauteen huhtikuussa 1546 Ambonin maustesaarella.

Ei tiedetä, kuinka moni Villalobosin alkuperäisestä 400 miehestä palasi portugalilaisilla laivoilla Espanjaan, mutta espanjalaisissa lähteissä heitä mainitaan nimeltä vain 20.

Espanja ei antanut periksi

Espanja ei taipunut vieläkään, sillä ajatus jalansijasta Kiinan lähellä olevilla saarilla oli rahallisesti liian houkutteleva.

Vuonna 1556 kruununprinssi Filipistä tuli Espanjan kuningas Filip II, ja hän alkoi vuorostaan varustaa jälleen uutta retkikuntaa.

Magalhãesin, Loaísan, Saavedran ja Villalobosin matkojen ansiosta Espanjalla oli nyt paljon aiempaa enemmän tietoa Tyynestämerestä ja sen saarista, ja ratkaiseva läpimurto oli lähellä.

Retkikunnan johtaja Miguel López de Legazpi oli perusteellinen mies, joka tutki tarkasti edeltäjiensä onnistumisia ja virheitä.

21. marraskuuta 1564 hän lähti viidellä hyvin varustetulla laivalla Meksikosta Navidadin kaupungista.

Legazpilla oli mukanaan 350 merimiehen lisäksi munkki Andrés de Urdaneta, joka osoittautui myöhemmin retkikunnan tärkeimmäksi jäseneksi.

Urdaneta oli toiminut 20 vuotta aiemmin Loaísan retkikunnan kirjurina ja ollut kahdeksan vuotta portugalilaisten vankina Maustesaarilla.

Legazpi sai houkuteltua Urdanetan mukaan lupauksilla tuhansista pakanoista, jotka Urdaneta voisi käännyttää kristityiksi Saavedran kuvaamalla suurella Uuden-Guinean saarella.

Uusi-Guinea oli maailman Portugalin ja Espanjan etupiireihin jakavan linjan itäpuolella, joten Urdaneta ei uskonut joutuvansa osallistumaan mihinkään laittomaan.

Vasta heidän ollessaan kaukana merellä Legazpi luki Urdanetalle kuninkaalliset määräyksensä, jolloin tälle paljastui, että he olivatkin matkalla suoraan Portugalin puolelle Filippiineille – mutta olisihan sielläkin onneksi paljon pakanoita Urdanetalle käännytettäväksi.

Legazpi purjehti tarkasti karttaa seuraten ja auringon korkeutta mitaten ja saapui 93 päivän jälkeen Mariaaneille ruokavarastoja täydentämään.

Retkikunnan ja alkuasukkaiden välillä syttyi taisteluja, ja espanjalaiset polttivat kyliä.

13. helmikuuta 1565 espanjalaiset saapuivat Filippiineille Samarin saarelle, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi yksikään heistä ei ollut kuollut matkalla nälkään tai keripukkiin.

Filippiineillä oli runsaasti mahdollisuuksia solmia liittoja paikallisten ruhtinaiden kanssa muita päälliköitä vastaan, ja Legazpi onnistuikin hankkimaan itselleen lukuisia liittolaisia.

Hän perusti siirtokunnan Cebun saarelle ja tutki sieltä käsin saarivaltakuntaa, jota hän hallitsi Espanjan kuninkaan valtuuttamana kuvernöörinä.

Legazpin retkikunnan ensimmäinen osa onnistui siis loistavasti, mutta nyt edessä oli sen vaarallinen toinen osa: etsiä meritie takaisin Tyynenmeren yli.

Munkki mahdollisti kaupan

Legazpi lähetti parhaan navigoijansa, munkki Urdanetan, etsimään purjehdusreittiä itään.

Portugalilaiset olivat pitkään tienneet Atlantin merivirtojen pyörivän laajassa ympyrässä Euroopasta länteen, alas Etelä-Amerikan itärannikkoa, takaisin Atlantin poikki ja sitten ylös Afrikan länsirannikkoa takaisin Portugaliin, ja Urdaneta uskoi, että vastaavat merivirrat voisi löytää myös Tyyneltämereltä.

Urdaneta purjehti viikkokausia kohti pohjoista, kunnes hän 3 000 kilometrin päässä Filippiineiltä löysi virtauksen Japanin rannikon edustalta.

Ruokavarat kävivät vähiin, mutta laiva eteni pahimpia myrskyjä vältellen ja päätyi lopulta Tyynenmeren Amerikan puoleiselle rannikolle Pohjois-Kalifornian kohdalle.

Lukuisia merimiehiä kuoli nälkään ja keripukkiin matkalla, ja kun retkikunnan rippeet pääsivät vihdoin Meksikoon, kaikki olivat niin heikkoina, että Urdanetan oli itse pudotettava ankkuri.

Urdaneta oli purjehtinut 14 000 kilometriä 130 päivässä ja tehnyt päivittäin useita tähtitieteellisiä mittauksia sekstantin edeltäjällä astrolabilla, joten hän pystyi kuvaamaan reittinsä tarkasti.

Niin Tyynenmeren valloituksessa oli otettu viimeinen askel, ja 73 vuotta sen jälkeen, kun Kolumbus oli löytänyt Amerikan, Espanja lopulta toteutti hänen unelmansa ja avasi kauppayhteyden Kiinaan meritse.

Seuraavien 250 vuoden ajan espanjalaiset laivat seurasivat Urdanetan reittiä Filippiineille. Sieltä kiinalaisilta kauppiailta ostettuja tuotteita vietiin laivoilla Meksikon länsirannikolle, sitten karavaaneilla Karibianmeren puoleisiin satamakaupunkeihin ja edelleen laivalla Eurooppaan.

Espanja ei koskaan saanut perustettua siirtokuntaa Kiinaan, mutta eipä sille ollut juuri tarvettakaan, sillä Filippiinit osoittautuivat ihanteelliseksi paikaksi varmistaa maalle suora yhteys Aasian rikkauksiin.