Epäonnistuneesta merirosvosta tuli arvostettu tutkija

Dampier valtasi orjalaivan

Puoli vuotta aiemmin keväällä 1683 William Dampier oli pestautunut Revengelle Virginiassa Pohjois-Amerikassa työskenneltyään tupakkaviljelmillä ja pidettyään taukoa ryöstelystä lähes vuoden.

Vapaa ja ajoittain tuottoisakin piraatin elämä oli hänellä kuitenkin verissä, joten kun hänen vanha ystävänsä merirosvopäällikkö John Cook tarjosi hänelle pestiä aluksellaan, hänen ei tarvinnut kauan empiä.

Cookin suunnitelma oli etsiä uusia ryöstelyvesiä Chilen ja Perun rannikoilta. Hyödyntääkseen pasaatituulia hän aikoi purjehtia Länsi-Afrikkaan ja sitten takaisin Atlantin yli myötätuuleen kohti Etelä-Amerikan kärkeä ja lopulta ylös Tyynenmeren rannikkoa.

Afrikan rannikolle pysähdyttäisiin vain väliaikaisesti, mutta miksi jättää käyttämättä hyväkseen paikallisia mahdollisuuksia?

Dampierin suosituksesta miehistö päätti epäröiden antaa Afrikalle mahdollisuuden. Päätös oli onnistunut, sillä marraskuisena aamuna vuonna 1683 tanskalainen Charlotte Amalia lipui läheltä ohi.

Piraatit livahtivat sen perään, ja ennen kuin tanskalaiset ymmärsivät, mitä tapahtui, merirosvot olivat saaneet sen kiinni ja heittivät entraushaat aluksen laidan yli. Salamannopeasti rosvot hyökkäsivät laivaan johtajanaan kaitakasvoinen ja suurinenäinen mies, William Dampier.

Sapelit välähtivät auringossa. Tanskalainen upseeri kaatui verta vuotaen kannelle, ja merirosvot ehtivät ampua kymmentä matruusia, ennen kuin tanskalaiset ehtivät aseisiin.

Hyökkäys oli pian ohi, ja yllätettyjen ja lyötyjen tanskalaisten katsoessa vierestä merirosvot alkoivat arvioida saalista. 60 afrikkalaisen naisorjan lisäksi lasti koostui monenlaisesta kauppatavarasta, kuten rautaharkoista, kuparitangoista, aseista, tupakasta ja viinasta.

Orjat vapautettiin ja aluksen miehistö laskettiin maihin Sierra Leonessa.

Merirosvot sytyttivät vanhan aluksensa palamaan, ja sen vajotessa liekehtien pohjaan Dampier ryöväritovereineen purjehti tiehensä tanskalaisten fregatilla, jolle he antoivat uuden nimen Bachelor’s Delight – poikamiehen ilo.

Dampier ei ollut poikamies, toisin kuin useimmat muut miehistön jäsenet. Hänellä oli Judith-niminen vaimo, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin vuonna 1676 oleskeltuaan lyhyesti kotimaassaan. Dampier ei kuitenkaan ollut luonteeltaan sitoutuvaa tyyppiä.

Kaipuu merille ja seikkailunhalu kuohuivat hänen suonissaan, ja vaikka merimiehen elämä oli välillä raakaa eloonjäämiskamppailua, hänelle se oli ainoaa oikeaa elämää.

Merirosvo ahnehti tietoa

Kierrettyään Etelä-Amerikan kovassa merenkäynnissä Bachelor's Delight saapui maaliskuussa 1684 Juan Fernándezin saarille Tyynellämerellä.

Miehistö oli saanut kokea kovia matkalla. Puolet miehistöstä oli pahoin keripukin heikentämiä, ja kapteeni Cook riutui kovassa kuumeessa. Dampier puolestaan oli virkeä ja iloinen.

Vaikka olot olivat Tyynellämerellä merirosvoille kovat, hänellä oli muuta ajateltavaa: kaikkialla oli uusia eksoottisia eläimiä. Etelä-Amerikan rannikot kuhisivat hylkeitä ja merileijonia.

Erityisen vaikutuksen Dampieriin tekivät merileijonat, joiden pää ”muistutti leijona päätä” ja jotka olivat ”niin lihavia, että yhden sellaisen rasvasta saa keittämällä tynnyrillisen öljyä”.

Sillä välin kun Dampier imi ahneesti uusia vaikutteita ja raapusti muistiinpanojaan, kapteeni Cookin tila huononi jatkuvasti, kunnes hän heinäkuussa 1684 kuoli. Muut jatkoivat ryöstelyä, mutta vaikka heidän välillä onnistui kaapata laiva tai hyökätä espanjalaisten satamakaupunkiin, saaliit jäivät vähäisiksi.

Bachelor's Delight oli pitkään joutunut taistelemaan rinta rinnan muiden piraattikoplien kanssa, kuten kapteeni Charles Swanin ja hänen Cygnet-aluksensa.

Kun Dampier kuuli, että punakka ja hyväntuulinen Swan aikoi ottaa kurssin yli Tyynenmeren kohti Aasiaa, hän päätti siirtyä tämän joukkoihin.

Mahdollisuus nähdä uusia maailmankolkkia ja mahdollisesti päästä käsiksi arvokkaisiin saaliisiin, kuten mausteisiin, helmiin ja silkkiin, houkuttelivat Dampieria. Niinpä hän maaliskuussa 1686 oli jälleen matkalla uusiin seikkailuihin.

Kaikki Cygnetin merirosvot eivät olleet yhtä ihastuneita ajatukseen valtavan meren ylityksestä, ja Dampier kirjoitti:

”Niin suurta oli tietämättömyys, että jotkut arvelivat, että Swan aikoi purjehtia heidät pois tästä maailmasta.”

Omatunto soimasi kapteenia

Kapteeni Swan vei aluksensa paikkoihin, joissa harva eurooppalainen oli käynyt. Ensimmäinen pysähdys 52 päivää kestäneen yksitoikkoisen Tyynenmeren ylityksen jälkeen oli Guamissa.

Saari oli tärkeä täydennysasema Manilasta tulossa oleville espanjalaisaluksille, jotka vuosittain purjehtivat Filippiinien ja Meksikon välillä.

Ensitöikseen piraatit ottivat panttivangiksi espanjalaismunkin, minkä jälkeen he vaativat saaren espanjalaiselta kuvernööriltä lunnaita.

Tämä lähetti heille heti kuusi pikkupossua, joiden Dampier kirjoitti olleen herkullisinta lihaa, mitä hän oli koskaan maistanut.

Seuraavina päivinä kuvernööri suorastaan hukutti rosvot ruokaan siinä toivossa, että nämä nostaisivat pian purjeensa ja jatkaisivat matkaa. Hän tiesi varsin hyvin, mitä vieraat olivat miehiään.

Niinpä hän piti huolen siitä, että suuri espanjalainen kauppalaiva, joka oli tulossa meksikolaisesta Acapulcon satamakaupungista, kiersi hänen saarensa kaukaa.

Guamissa Dampierin luontoinnostus puhkesi kukkaan. Hän kirjoitti sivu-kaupalla muun muassa kookospalmusta, eksoottisesta leipäpuusta sekä alkuasukkaista, joilla oli pitkät ja kapeat kasvot ja jotka olivat ”taitavimpia laivanrakentajia, mitä tiedän”.

Toinen kesäkuuta 1686 Cygnet lähti kuvernöörin suureksi helpotukseksi matkaan ja purjehti kohti Mindanaoa, Filippiinien toiseksi suurinta saarta.

Sen asukkaat olivat Dampierin kuvauksen mukaan ”vilkkaita”, vaikka heitä pidettiin yleensä vilpillisinä ja laiskoina.

Häntä hämmästytti erityisesti se, että miehillä oli useita vaimoja. Paikallisella sulttaanilla oli jopa 30 vaimoa, joiden luona hän vieraili vuoroöinä.

Rajujen sadekuurojen vuoksi merirosvojen piti oleskella Mindanaossa tammikuuhun 1687 asti, jolloin sää selkiintyi.

Pitkä pysähdys kävi miesten hermoille, ja he riitelivät siitä, minne päin seuraavaksi lähdettäisiin.

Kapteeni Swan puolestaan oli alkanut katua ryövärin elämäänsä ja päättänyt jäädä Mindanaoon. 36 muuta merirosvoa noudatti kapteeninsa esimerkkiä, ja Cygnetille jäi enää 90 miestä, joista yksi oli Dampier.

Pian kaksi miehistä kuoli. Ruumiinavaus paljasti, että heidän maksansa olivat ”mustat, hauraat ja kuivat kuin korkinpalaset”.

Dampier uskoi, että saaren asukkaat olivat myrkyttäneet miehet, mutta todennäköisesti miesten kuolinsyy oli liiallisesta paloviinan kittaamisesta johtuva maksakirroosi.

Aboriginaalit olivat ”viheliäisiä”

Mindanaosta lähdettyään roistot ryöstelivät joitakin pienehköjä laivoja, mutta he unelmoivat yhä suuren espanjalaisaluksen kaappaamisesta Manilan ulkopuolella.

Suunnitelmasta oli kuitenkin luovuttava myrskyjen vuoksi, joten miehistö päätti purjehtia Filippiineiltä itään ja Intian valtameren yli Punaisellemerelle, jonka piti olla piraattien paratiisi.

Pitkään purjehdittuaan Dampier kumppaneineen näki vihdoin maata 4. tammikuuta 1688. Paikka oli Uusi Hollanti (nykyisin Australia), jonne yksikään englantilainen ei aiemmin ollut astunut jalallaan. Alkuasukkaat eli aboriginaalit kauhistuivat näkyä ja juoksivat kirkuen pakoon suurten valkoihoisten miesten astuessa maihin.

Dampier ei juurikaan tuntenut sympatiaa alkuasukkaita kohtaan, joita hän piti ”viheliäisenä joukkona”. Nämä olivat Dampierin kuvauksen mukaan laihoja, ja heillä oli ulkonevat kulmakarvat:

”He pitävät aina silmäluomiaan kiinni kärpästen vuoksi, jotka ovat täällä jatkuvana kiusana eivätkä pysy loitolla, vaikka kuinka huitoisi. Alkuasukkaat eivät koskaan avaa silmiään muiden ihmisten tapaan.”

Cygnet vietti Australian vesillä kolme kuukautta ja purjehti sitten luoteeseen.

Dampier oli täydellisen kyllästynyt miehistön jatkuvaan kinasteluun ja kaipasi omaa rauhaa. Hän odotti tilaisuutta jäädä maihin, ja se tuli toukokuussa 1688 Bengalinlahdella sijaitsevilla Nikobaarien saarilla.

Dampier meloi kanootilla Sumatraan ja sai heinäkuussa vuonna 1688 pestin brittilaivaan, jonka päämäärä oli Tonkininlahti nykyisen Vietnamin ja Etelä-Kiinan alueella.

Matkakertomukset kiinnostivat

Seuraavina vuosina Dampier tutustui muun muassa jalkapatikassa Vietnamiin, jonka ”asukkaat ovat viehkeitä mutta mustahampaisia”, ja jossa ”elefantinkärsät ovat suurta herkkua”. Vietnamista matka jatkui Malesiaan ja Intiaan.

Punataudin ja koti-ikävän vaivaamana Dampier otti tammikuussa 1691 pestin brittiläiseen laivaan, joka oli matkalla kotiin, ja syyskuussa 1691 hän astui maihin Etelä-Englannissa.

Oltuaan yli kaksitoista vuotta merillä Dampier palasi kotiin tyhjätaskuna.

Rahan ja omaisuuden sijaan hänellä oli kuitenkin tuomisinaan jotakin lähes yhtä arvokasta: paksut päiväkirjansa, joihin hän oli kirjoittanut tiheään muistojaan maailman eri maista ja satamista.

Dampierin matkakertomukset julkaistiin vuonna 1697 nimellä New Voyage Round the World.

Teoksesta tuli välittömästi valtava menestys, ja siitä otettiin neljä painosta. Menestyksen huumassa Dampier julkaisi niteen, jossa oli kiehtovien tarinoiden lisäksi uraauurtavia havaintoja merituulista ja -virroista.

Tuntemattomasta merirosvosta tuli kuin taikaiskusta tunnettu ja tunnustettu kirjailija.

Sekä lukijat että tutkijat ylistivät entistä piraattia, ja kun Englannin amiraliteetti vuonna 1698 suunnitteli tutkimusmatkaa Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, matkustamiseen tottunut Dampier oli itsestään selvä valinta tutkimusretken johtoon.

Dampierin käyttöön annetussa kalustossa ja miehistössä oli kuitenkin toivomisen varaa, ja vaikeudet alkoivat heti Roebuck-aluksen lähdettyä Englannista tammikuussa 1699.

Juoppo ruorimies oli jo ensimmäisenä yönä ohjata aluksen karille Ranskan edustalla. Lisäksi Dampierin ja hänen tärkeimmän alaisensa George Fisherin välit olivat huonot jo ensimmäisestä päivästä alkaen. Tämä niskuroi eikä halunnut ottaa käskyjä entiseltä merirosvolta.

Miesten väliset erimielisyydet kärjistyivät Atlantin ylityksellä matkalla Brasiliaan, ja varmuuden vuoksi Dampier nukkui yönsä kannella pistooli vierellään.

Kun Fisher oli toistuvasti asettunut kapteeniaan vastaan, Dampier sai lopulta tarpeekseen. Tarinan mukaan hän pieksi Fisherin, sulki tämän hyttiinsä ja heitätytti tämän putkaan, kun Roebuck saapui satamaan Brasiliassa.

Dampier menetti vuosien palkan

Retkikunta pääsi suunnitelman mukaisesti Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, jossa Dampier piirsi karttoja alueen rannanmuodoista ja merivirroista.

Kotimatkalla koko työ oli joutua hukkaan. Atlantin valtamerellä Ascensionin saaren edustalla Roebuck alkoi vuotaa, sillä sen lankut ”olivat niin mätiä, että ne murenivat kuin multa”. Viime hetkellä ennen aluksen vajoamista pohjaan Dampier sai pelastettua valtaosan kuvauksistaan ja piirroksistaan, joita hän säilytti tiiviisti suljetuissa bamburuo’oissa.

Jos Dampier oli odottanut sankarin vastaanottoa palatessaan Englantiin elokuussa 1701, hän sai pettyä pahasti. Tieteellisesti tutkimusmatka oli ollut menestys, mutta sen tulokset hukkuivat mekkalaan, jonka juuri kotiin palannut George Fisher aiheutti syyttämällä Dampieria julmasta kohtelusta.

Syytökset johtivat oikeuteen, jossa Dampier tuomittiin menettämään tutkimusmatkasta saamansa palkan.

Köyhtyneen Dampierin oli jälleen tartuttava kynään ansaitakseen elantonsa. Nyt syntyi teos A Voyage to New Holland, joka kertoi Roebuckin tutkimusmatkasta.

Matka New Hollandiin eli nykyiseen Australiaan ei Fisher-skandaalista huolimatta jäänyt Dampierin viimeiseksi. Hän lähti jälleen matkaan vuonna 1703, tällä kertaa kaapparikapteenina St. Georgella, jonka oli määrä kaapata espanjalaisia ja ranskalaisia aluksia Tyynellämerellä.

Aluksen 120 hengen miehistö oli eripuraisaa ja tyytymätöntä, ja vaikka sen onnistui kaapata pikkualuksia, ei Dampier koskaan ehtinyt saada osuuttaan saaliista.

Hollantilaiset pidättivät hänet ja heittivät tyrmään, ja hän pääsi palaamaan Englantiin vasta vuonna 1707. Dampierille oli jo kertynyt ikää, mutta hän ei vieläkään sopeutunut elämään maakrapuna – ehkäpä hän elätteli vielä toivetta suuren aarteen löytämisestä.

Niinpä Dampier lähti 56-vuotiaana vuonna 1708 kolmannelle ja viimeiselle maailmanympärysmatkalleen ja hyppäsi vielä kerran merirosvon saappaisiin.

Kirjat ja kartat näyttivät tien

Dampier suuntasi Duke-nimisen aluksen mukana kohti Juan Fernándezin saaria, Galápagosta ja Guamia.

Yksi matkan päätarkoituksista oli Manilasta purjehtivien suurten espanjalaisten kauppalaivojen ryöstäminen, jota Dampier oli jo kahdesti aiemmin yrittänyt.

Kolmannella ja viimeisellä kerralla yritys vihdoin onnistui, ja joulukuussa 1709 vain tunnin kamppailun jälkeen Dampier miehistöineen valtasi arvokkaassa lastissa olleen espanjalaisgaleonin Meksikonlahdella.

He saivat tällä kertaa hyvän saaliin, joka yhdessä aluksen aiemmin ryöstämien pienempien saaliiden kanssa muodosti sievoisen omaisuuden.

Kun merirosvot sitten vuonna 1711 palasivat Englantiin, heillä oli lastinaan 22 000 kiloa raakasilkkiä, 4 310 paria silkkisukkia, 6 810 kiloa mausteita, yli 12 000 punnan arvosta hopeaa ja rahaa, 170 kiloa hyvältä tuoksuvaa myskiä, 90 000 pakkaa silkkiä ja satiinia sekä mittaamattomia määriä jalokiviä ja helmiä.

William Dampier oli nyt varakas mies – tosin vain paperilla. Hän yritti vuosikausia periä osuuttaan saaliista Duken omistajilta, mutta tuloksetta.

Niinpä kun hän kuolinvuoteellaan maaliskuussa 1715 testamenttasi 90 prosenttia omaisuudestaan serkulleen, jonka luona hän asui Lontoossa, ja kymmenen prosenttia veljelleen Georgelle, testamentti ei ollut juuri minkään arvoinen.

Dampier kuoli 63-vuotiaana yhtä varattomana kuin oli elänytkin. Hän jätti kuitenkin perinnön, jonka arvoa ei voi mitata rahassa: hänen kirjansa ja matkoiltaan laatimansa merikortit avasivat uusia ovia sukupolville tutkijoita ja tutkimusmatkailijoita.

James Cook, joka johti kolmea historian merkittävimmistä tutkimusmat-koista, tukeutui Dampierin karttoihin 1700-luvulla matkatessaan Uuteen-Seelantiin ja Australiaan.

Merisankari Horatio Nelson myös kehotti miehiään tutustumaan Dampierin kirjoihin huolellisesti. 1800-luvulla Charles Darwin kutsui Dampierin teoksia ”tiedon kultakaivoksiksi”.