William Dampier nojautui papereidensa ylle ja raapusteli sulkakynällä muistiinpanoja kynttilän lepattavassa valossa. Hän ei kiinnittänyt huomiota äänekkäisiin tovereihinsa, jotka istuivat piirissä laivan kannella muutaman metrin päässä ja kerskailivat kilpaa enimmäkseen keksityillä seikkailuillaan maailman merillä.
Oli syyskuu vuonna 1683, ja Dampier halusi nopeasti kuvailla aiemmin päivällä Kap Verden saarilla näkemänsä linnut. Huolellisesti hän kirjasi ylös kaikki lintujen yksityiskohdat: flamingot muistuttivat kovasti haikaroita, mutta olivat suurempia ja väriltään punertavia.
Hän kirjoitti myös, että etäältä lintuparvea saattoi hyvin erehtyä luulemaan seinäksi, sillä lintujen sulkien väri muistutti tuoreita punaisia tiiliä.
Kuvailtuaan lintujen ulkonäön Dampier jatkoi kulinaarisilla havainnoilla. Parkkiintuneena merikarhuna hän tiesi, että silloin oli syötävä, kun ruokaa oli tarjolla, joten eksoottisinkaan lintu ei välttynyt padalta:
”Linnun liha on rasvatonta ja tummaa mutta herkullista. Kielen takaosassa on lihaisa kohta, joka maistuu taivaalliselta. Lautasellinen flamingonkieliä sopisi mainiosti vaikka kuninkaalliseen illallispöytään”, kirjoitti tuolloin 32-vuotias merirosvo.
Lähdettyään 14-vuotiaana merille lounaisenglantilaisesta East Cokerin kaupungista Dampier oli tottunut panemaan suuhunsa milloin mitäkin: madonsyömistä laivakorpuista ja pehmeistä avokadoista jättiläiskilpikonniin, joita oli hilattu alukseen Galápagossaarilla.
Mikään ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille flamingonkielelle, jota hän oli jokunen tunti aiemmin nauttinut.
Vastahakoisesti Dampier palasi mielessään takaisin nykyhetkeen tovereidensa vaatiessa häntä osallistumaan keskusteluun. Keskustelu oli muuttunut riitelyksi, ja Dampieria pyydettiin ratkaisemaan kiista.
Ennen kuin hän liittyi muiden seuraan, hän kääri huolellisesti paperinsa rullalle ja työnsi rullan bambuputkeen, jonka hän sinetöi vahalla.
Asenne merirosvoihin muuttui
Osa Revenge-aluksen 70 merirosvosta oli kovin kiihtyneitä. He vaativat, että aluksen piti välittömästi palata Atlantin yli tutuille vesille Karibialle.
Muut, kuten kapteeni John Cook, olivat sitä mieltä, että piti vain kärsivällisesti odottaa vielä jonkin aikaa, että suuri saalis ilmestyisi horisonttiin.
Dampier tuki kapteenia. Neljän vuoden ajan hän oli vaihtelevassa rosvoseurassa ryöstellyt Länsi-Intian saariston ja Etelä-Amerikan syvillä vesillä niin espanjalaisten hallitsemia satamakaupunkeja kuin arvokkaassa lastissa purjehtivia aluksiakin.
Parin edellisen vuoden aikana merirosvon elämä niillä nurkilla oli kuitenkin muuttunut entistä hankalammaksi.
Ensinnäkin espanjalaiset olivat ryhtyneet puolustamaan ponnekkaammin kelluvia aarrekammioitaan, toisaalta merirosvoista oli tullut hylkiöitä jopa entisten yhteistyökumppaniensa silmissä Länsi-Intiassa.
Brittiläiset, hollantilaiset ja ranskalaiset siirtomaakaupungit olivat aiemmin tukeneet piraatteja ja ottaneet innokkaasti vastaan heidän ryöstösaaliinsa, mutta nyt ne olivat kääntäneet kelkkansa.
Ohi olivat ne ajat, jolloin merirosvoja pidettiin urhoollisina sankareina, jotka taistelivat saadakseen edes rahtusen espanjalaisten konkidstadorien lähes kahden vuosisadan aikana vääryydellä haalimista rikkauksista.
Nyt puhalsivat uudet tuulet: siirtomaiden kauppiaat olivat ymmärtäneet rauhanomaisten kauppasuhteiden arvon, ja laittomuudet ja anarkia olivat vähitellen saaneet väistyä vakaan järjestyksen tieltä Länsi-Intiassa.
Niinpä merirosvoilta oli lopulta evätty pääsy heidän aiemmin tärkeimpään tukikohtaansa, Jamaikalla sijaitsevaan Port Royaliin (nykyinen Kingston).