Kun 25-vuotias Jacques-Yves Cousteau tammikuussa 1936 heräsi, hän ymmärsi, että hänen uransa lentäjänä oli ohi.
Hän oli menettänyt isänsä Salmson-urheiluauton hallinnan tiukassa neulansilmämutkassa, ja nyt hän makasi sairaalassa.
Häneltä oli murtunut 12 luuta ja hänen toinen keuhkonsa oli puhki, oikea kätensä halvaantunut ja tulevaisuutensa murskana.
Hän oli lentäjänkoulutuksessa loppusuoralla, mutta nyt lääkärit halusivat amputoida hänen oikean kätensä.
Se oli tulehtunut eikä sen toiminta enää koskaan palautuisi, hänelle kerrottiin.
”Ennemmin kuolen kuin elän yksikätisenä”, vastasi sinnikäs nuori ranskalainen. Hän aikoi toipua täysin toimintakykyiseksi lääkärien ennusteista huolimatta.
1943: Sukelluslaitteilla vapaasti syvyyksiin. Cousteau kehitti Émilie Gagnanin kanssa hengityslaitteen, jonka periaate on yhä käytössä laitesukelluksessa. Regulaattorissa on kaksi osaa. Painepullossa oleva 1. vaihe laskee pullosta tulevan ilman paineen vain noin 10 baaria ympäröivää painetta korkeammaksi. Ilma kulkee letkua pitkin 2. vaiheeseen suukappaleeseen. Siinä on venttiili, jonka avulla sukeltaja voi puhaltaa uloshengitysilman takaisin 1. vaiheeseen, jossa se poistetaan. Patentoitu järjestelmä saavutti nopeasti suuren suosion.
Jonkin ajan kuluttua hänet siirrettiin tykistöupseeriksi Toulonin laivastotukikohtaan, missä hän käytti kaiken vapaa-aikansa kuntoutumiseen.
Kädessä ollut tulehdus oli kuin ihmeen kaupalla
parantunut, ja toipuminen eteni hyvin, vaikka hän oli yhä heikko ja kivulias.
Eräänä päivänä Cousteaun upseerikollega Philippe Tailliez antoi hänelle neuvon:
”Lähde mereen uimaan. Se auttaa sinua saamaan voimasi takaisin.” Tailliez itse oli intohimoinen uimari ja ui aina kun se vain oli mahdollista.
Cousteau oli valmis kokeilemaan kaikkea, mikä voisi lievittää kipuja, ja seuraavana päivänä miehet lähtivät Toulonin kalliorannalle.
Tailliez lähti kotitekoisilla sukellusvarusteillaan harppuunoimaan kalaa Cousteaun räpiköidessä kipeine raajoineen rantavesissä.
Uintiretkistä tuli heille pian päivittäistä rutiinia. Eräänä iltapäivänä Tailliez tarjosi sukellusvälineitään Cousteaulle kokeiltaviksi, mutta tämä kieltäytyi kohteliaasti.
Cousteaun mielestä meri oli vain pintaa, kuin tie, jota pitkin saattoi kulkea satamasta satamaan. Kun Tailliez kuitenkin toisteli tarjoustaan, tarttui Cousteau siihen vihdoin.
Vaivalloisesti hän puki ylleen ystävänsä alkeelliset varusteet. Räpylät oli tehty kumilla päällystetyistä sahanteristä, maski lentäjänlaseista ja snorkkeli puutarhaletkusta.
Kun Cousteau painoi päänsä pinnan alle, hänen elämänsä muuttui. Hänen silmiensä eteen aukeni uusi tuntematon maailma: punaisia, oransseja ja liiloja meritähtiä kallioseinämissä, halkeamista pilkottavia merisiilinpiikkejä ja ympärillä uiva makrilliparvi.
Näky teki häneen lähtemättömän vaikutuksen, ja hän paloi halusta päästä ikuistamaan vedenalaisia ihmeitä.
Kamera hillopurkissa
14-vuotiaana Cousteau oli ostanut säästämillään rahoilla yksinkertaisen kaitafilmikameran ja kuvannut ensimmäisen filminsä serkkunsa häissä.
Elokuvan laatu ei ollut mitenkään erinomainen, mutta filmi sai perheen keskuudessa myönteisen vastaanoton, mikä kannusti Cousteauta kuvaamaan lisää.
Koulussa nuori kuvaaja pärjäsi vain kohtalaisesti. Häntä pidettiin outona, eikä hän harrastanut urheilua, mutta elokuvan maailma veti häntä puoleensa.
Hänen toiveammattinsa olivat selvät: elokuvantekijä – tai ehkä lentäjä.
Lentäjäkoulutuksensa aikana Cousteau oli kuvannut innokkaasti vapaa-aikanaan, ja auto-onnettomuuden jälkeen hän alkoi suunnitella elokuvista uutta uraa lentämisen sijaan. Uintiharrastuksensa myötä Cousteau innostui pian ajatuksesta kuvata veden alla.
Hän oli niin lumoutunut löytämästään uudesta maailmasta, että hän halusi jakaa sen kaikkien kanssa, ja mikäpä olisi parempi tapa kuin kuvata sitä filmille.
Cousteau työsti kumitiivisteisestä hillopurkista 8-milliselle kameralleen vesitiiviin kotelon ja sukelsi kameran käydessä kuuden metrin syvyyteen.
Hän pidätti hengitystään ja kuvasi noin minuutin verran, kunnes hänen oli pakko ponkaista pinnalle vetämään henkeä.
Hän oli kuvannut ensimmäisen kerran veden alla. Hänen kanssaan iloitsi hänen nuori vaimonsa Simone, jonka kanssa Cousteau oli mennyt naimisiin heinäkuussa 1937.
Miinanraivaajasta tutkimusalukseksi. Calypso palveli 45 vuotta Cousteaun uivana päämajana, joka tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Aluksella oli kaikki tarvittava maailman merten ja jokien tutkimiseen ja kuvaamiseen. Cousteau löysi Maltan pääkaupungin Vallettan satamasta vuonna 1950 entisen miinanraivaajan Calypson. 42 metriä pitkä puinen alus ei ollut sellaisenaan Cousteaun käyttöön sopiva, mutta se rakennettiin telakalla käytännössä uudestaan uudenaikaiseksi tutkimusalukseksi. Calypsosta tuli Cousteaun tutkimusretkien symboli. Aluksen neljällä kannella oli muun muassa pimiö, studio, josta saattoi lähettää suoraa televisiokuvaa, sekä laboratorio kasvien ja eläinten tieteellistä tutkimusta varten. Kesästä 1951 alus uhmasi niin trooppisia hirmumyrskyjä kuin jäisiä napavesiäkin, mutta vuonna 1996 se tuli tiensä päähän, kun Calypso upposi kahden aluksen törmäyksessä. Sitä on restauroitu perusteellisesti, ja työ saataneen päätökseen vuoden 2010 loppuun mennessä.
Cousteau kehitti ”vesikeuhkon”
Simonen isä, Henri Melchior, oli hallituksen jäsen Air Liquide -yrityksessä, joka oli yksi Euroopan suurimmista kaasuntuottajista.
Kun Ranskassa alkoi toisen maailmansodan aikaan olla pulaa bensiinistä, yritys halusi kehittää keinoja käyttää autoja kaasuilla. Sitä varten kokeiltiin erilaisia venttiileitä, ja kehitystyötä johti insinööri Émile Cagnan.
Vuonna 1942 Cousteau otti yhteyttä Cagnaniin.
Cousteau oli yrittänyt kehittää järjestelmää, jonka avulla ihminen voisi liikkua ja hengittää vapaasti veden alla, mutta hän oli ajautunut umpikujaan.
Ongelmana oli tuottaa missä tahansa syvyydessä olevan sukeltajan hengitettäväksi aina sopivassa paineessa olevaa ilmaa.
”Siis jotain tämän tapaista, vai?” tokaisi Cagnan ja ojensi Cousteaulle venttiilin, jonka hän oli kaivanut kirjoituspöytänsä laatikosta.
Tuskin kolmen viikon kuluttua Cagnan ja Cousteau olivat valmistaneet ”vesikeuhkon”, Aqua-Lungin, prototyypin, ja eräänä kesäkuun aamuna vuonna 1943 Cousteau teki historiaa, kun hän veti ensimmäistä kertaa laitteen avulla ilmaa keuhkoihinsa veden alla.
Haaveet lentämisestä lintujen lailla olivat jääneet taa; nyt hän saattoi sen sijaan uiskennella veden alla kuin kalat.
Menestystä Cannesissa
Televisiosarja Meren salaisuudet vei Calypsoa ympäri maailmaa ja turvasi Cousteaulle vakaat tulot, joiden ansiosta hän saattoi jatkaa tieteellistä tutkimustaan.
Vaikka Cousteau oli panostanut niin aikaa kuin rahaakin Aqua-Lungin kehittämiseen, hän ei suinkaan ollut unohtanut elokuvia.
Hän oli rakentanut kameralleen hillopurkkia edistyksellisempiä vesitiiviitä koteloita ja keksinyt seuraavalle elokuvalleen täydellisen ympäristön: merenpohjan laivanhylyt.
Yhdessä ystäviensä Philippe Tailliezin ja Frédéric Dumas’n kanssa Cousteau lähti löytöretkelle syvyyksiin kuvaamaan Välimeren hylkyjä. Sukelluksista koostettiin 30 minuutin pituinen elokuva
nimeltä Épaves, ”hylkyjä”.
Siinä ei ollut varsinaista juonta, mutta kun elokuva esitettiin syyskuussa 1946 ensimmäisillä Cannesin elokuvajuhlilla, sali oli loppuunmyyty.
Kukaan ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Ihmiset seurasivat elokuvateatterissa henkeään pidätellen, kuinka Cousteau ja hänen ystävänsä sukeltelivat valkokankaalla.
Sukeltajista tuli tähtiä, ja Cousteau sai elokuvastaan tuomariston erikoispalkinnon.
Cousteaun ura vedenalaisen maailman kuvaajana oli saanut loistavan alun, ja lisää mainetta ja kunniaa oli tiedossa.
Suurta yleisöä kiinnosti selvästi nähdä, miltä pinnan alla näytti. Elokuva herätti huomiota myös Ranskan laivastossa, jossa vakuututtiin Aqua-Lungin mahdollisuuksista.
Laivasto osti kymmenen hengityslaitetta ja perusti Cousteaun alaisuuteen uuden vedenalaisen tutkimusryhmän.
Ryhmän käyttöön osoitettiin L’Elie Monnier -alus, ja se sai tehtäväkseen raivata satamia, joissa oli sodan jäljiltä miinoja ja laivanhylkyjä.
Cousteau halusi kuitenkin tutkia merta omin päin, joten hän otti virkavapaata laivastosta ja alkoi etsiä tarkoitukseen sopivaa alusta.
Sellainen löytyi Maltalta. Puinen Calypso oli rakennettu Britannian laivastolle miinanraivaajaksi, ja sodan jälkeen sitä oli käytetty matkustajalauttana.
Cousteau näki aluksen mahdollisuudet, ja kun hän sai taloudellista tukea upporikkaalta Loel Guinnessilta, hän saattoi sopia aluksen käyttöönotosta vuonna 1950. Cousteau vei Calypson Ranskaan korjattavaksi.
Marraskuussa 1951 perusteellisesti uudelleenrakennettu ja täysin varusteltu tutkimusalus oli valmis ensimmäiselle matkalleen.
Ennen lähtöä Cousteau järjesti juhlavat päivälliset ja kohotti maljan valkoiseksi maalatulle alukselle ja sen tulevaisuudelle.
”Il faut aller voir”, ”On mentävä itse katsomaan”, hän totesi kiteyttäen oman elämänfilosofiansa ja Calypson moton.
1959: Cousteau suunnitteli yhdessä insinööri Jean Mollardin kanssa pienoissukellusveneen nimeltä SP-350 Denise. ”Sukelluslautanen” oli halkaisijaltaan 2,85 metriä ja painoi 3,5 tonnia. Se oli ensimmäinen sukellusalus, joka oli kehitetty vain tutkimustyötä varten. SP-350:ssä oli kauko-ohjattava robottikäsivarsi, jonka avulla saattoi ottaa merenpohjasta näytteitä, kaksi elokuvakameraa ja kolme liikuteltavaa valaisinta, joiden ansiosta saattoi kuvata jopa syvyyksien pimeydessä. Se kulki kuitenkin vain kahta solmua eli tuskin neljää kilometriä tunnissa, ja siinä oli tilaa vain kahdelle makuuasennossa olevalle ihmiselle. Pienoissukellusvene kulki mukana Calypsolla, mistä se laskettiin tarvittaessa jopa 300 metrin syvyyteen. Pyöreään ”ufomaiseen” pienoissukellusveneeseen mahtui kaksi ihmistä makuulle. Tutkimusalus laskettiin mereen Calypson kannella olevalla nosturilla.
Hiljaisen maailman Kultainen palmu
Calypsolla kaikki sujui hyvin alusta asti.
Sen ensimmäinen matka suuntautui Punaisellemerelle, missä miehistö kartoitti koralliriuttoja ja keräsi satoja näytteitä eläin- ja kasvikunnasta löytäen samalla monia aiemmin tuntemattomia lajeja.
Sukeltajat kuvasivat myös ainutlaatuista värikuvaa pinnanalaisesta maailmasta, ja 38 päivää kestänyt matka oli joka suhteessa menestys.
Vuonna 1953 Cousteau julkaisi kirjan nimeltä Hiljainen maailma, jossa hän kertoi Aqua-Lungin keksimisestä ja sukelluksistaan laivanhylkyjen, delfiinien ja haiden keskellä.
”Cousteau kuvailee vedenalaisia seikkailujaan samaan aikaan tutkijan tarkkuudella ja runoilijan herkkyydellä”, kirjoitti eräs arvostelija teoksesta, jota myytiin vuoden loppuun mennessä 486 000 kappaletta ja joka käännettiin yli 20 kielelle.
Vuonna 1954 Cousteau tunnettiin lähes koko maailmassa, ja ihmiset kaikkialta paloivat halusta päästä mukaan Calypson retkille.
Cousteau itse toivoi näkevänsä aluksellaan ennen kaikkea elokuvaohjaaja Louis Mallen, joka kuin ihmeen kaupalla etsikin juuri tuolloin itselleen uutta kuvaushanketta.
Kahden vuoden kuluttua Malle ja Cousteau esittivät maailmalle elokuvan Hiljainen maailma, joka kuvasi arkipäivää Calypsolla.
Kamerat olivat kulkeneet miehistön kanssa kaikkialle kapyysistä syville sukelluksille valaiden, kilpikonnien ja trooppisten kalojen joukkoon, ja yleisö seurasi tapahtumia lumoutuneena.
Kun sukeltajat painuivat pinnan alle, katsojat elokuvateattereissa pidättivät hengitystään, ja kun hait aloittivat verisiä syöminkejä, ihmiset jännittivät aivan istuimiensa reunoilla. Koralliriuttojen kauneus sai monet katsojat liikuttumaan kyyneliin asti.
Elokuva voitti Cannesissa pääpalkinnon, Kultaisen palmun, ja Yhdysvalloissa Oscarin.
Se oli Cousteaun lopullinen läpimurto maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen. Toimittajat saivat jonottaa haastattelemaan häntä, ja Monacon ruhtinas Rainier tarjosi hänelle Monacon meritieteellisen museon johtajan paikkaa.
Cousteaulle se oli unelmatyö. Hän oli vuosikausia taiteillut saadakseen rahat riittämään, mutta nyt hänelle tarjottiin sekä ruhtinaallista palkkaa ja asuntoa Monacossa että vapaita käsiä jatkaa elokuva- ja kirjahankkeitaan. Cousteau oli haltioissaan ja irtisanoutui lopullisesti laivastosta.
Elämä hymyili Cousteaulle. Aqua-Lungien myynti kasvoi räjähdysmäisesti, ja Cousteau miehistöineen sai sankarin vastaanoton kaikkialla.
Vuonna 1966 Cousteau allekirjoitti sopimuksen yhdysvaltalaisen televisioyhtiö ABC:n kanssa 36-osaisen The Undersea World of Jacques Cousteau -sarjasta.
Sarjan ideana oli yksinkertaisesti vastata jokaisessa jaksossa yhteen peruskysymykseen, kuten ”Ovatko hait verenhimoisia tappajia?” tai ”Miten koralliriutta syntyy?” Sarja sai suuren suosion ympäri maailmaa, ja sitä tehtiin yhdeksän vuotta.
Ahavoituneesta Cousteausta ja hänen miehistöstään tuli kokonaisten katsojasukupolvien sankareita punaisissa pipoissaan. Kaikki tunsivat Calypson ja Cousteaun omintakeisen nasaalin ranskalaiskorosteisen kertojanäänen.
Sarjaa tehtiin viihdyttävään sävyyn, mutta Cousteau oli vakavalla asialla.
Hän oli nähnyt, miten meret kärsivät saastumisesta.
Tutkittuaan vedenalaista maailmaa vuosikausia hän alkoi nyt tuntea velvollisuudekseen suojella sitä. Sekä televisiosarjassaan että luennoillaan ympäri maailmaa hän kehotti ihmisiä pitämään huolta sinisestä planeetastamme.
Vuonna 1973 hän perusti The Cousteau Societyn, jonka tehtävänä on kerätä varoja luonnonsuojeluun ja valistukseen.
Cousteau tuntui onnistuvan kaikessa, mihin hän ryhtyi, ja myös järjestö saavutti saman tien suuren suosion: jo ensimmäisen vuoden aikana se sai 120 000 jäsentä, ja neljä vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli kasvanut neljännesmiljoonaan.
1962: Cousteau tutki, voisiko ihminen elää meressä, ja suunnitteli vedenalaisen siirtokunnan, jolle hän antoi nimeksi Conshelf (lyhenne sanoista continental shelf, mannerlaatta). Vuonna 1962 kaksi ihmistä asui viikon verran Conshelfissä 10 metrin syvyydessä Marseillen edustalla. Koe toistettiin vuoden kuluttua, ja tällä kertaa viisi ihmistä asui kuukauden ajan Conshelf II:ssa 10 metrin syvyydessä Punaisessameressä. Conshelf III oli sarjassaan viimeinen kokeilu. Se sijaitsi 100 metriä pinnan alla Nizzan edustalla, ja sen pyöreissä tiloissa asui vuonna 1965 kuusi ihmistä kolmen viikon ajan. Kokeet osoittivat, että ihminen saattoi kyllä elää pitkiäkin aikoja veden alla, mutta auringon valon puute osoittautui ongelmaksi. Vedenalainen siirtokunta Conshelf II (pikkukuva) on yhä Punaisenmeren pohjassa. Hieman isompi Conshelf III toimi kuuden sukeltajan kotina Välimeressä.
Perheonni rakoili
Cousteau kiersi maailmaa puhumassa merten puolesta.
Lentäjän uraa aikoinaan suunnitellut mutta pääasiassa maailman meriä kyntänyt mies vietti taas yhä enemmän aikaansa lentokoneissa – tosin tällä kertaa business-luokassa.
Siellä hän tapasi 67-vuotiaana itseään 40 vuotta nuoremman lentoemännän nimeltä Francine Triplet.
Energinen ja charmantti merentutkija vei lentoemännältä jalat alta. Cousteau vastasi tunteisiin, ja he aloittivat suhteen. Francine synnytti Cousteaulle kaksi lasta tämän ollessa yhä naimisissa mitään aavistamattoman Simonen kanssa.
Rakastajatar ja avioliiton ulkopuoliset lapset pysyivät salaisuutena aina Simonen kuolemaan asti vuonna 1990.
Sen jälkeen kului puolisen vuotta, kunnes 81-vuotias Cousteau meni Francinen kanssa naimisiin.
Cousteaun aikuinen poika Jean-Michel raivostui ja tunsi itsensä petetyksi.
Häiden jälkeen hän katkaisi välit isäänsä, eivätkä isä ja poika ehtineet koskaan tehdä sovintoa, ennen kuin Cousteau kuoli 25. kesäkuuta 1997.
Hautajaisissa muutama päivä myöhemmin Jean-Michel kulki kuitenkin arkun takana Francinen ja sisaruspuoltensa kanssa.
Sotakirves oli haudattu ainakin hetkeksi, ja kirkossa Jean-Michel piti liikuttavan puheen. Hän sanoi muun muassa:
”Isäni työ oli elämän ylistystä. Toimistossani on juliste, jossa ovat isäni sanat: ’Mehiläisen ja delfiinin onnea on olla olemassa. Ihmisen onnea on olla tietoinen olemisesta ja ihmetellä sitä.’”