Armoton Antarktis
10. marraskuuta 1912 kolme miestä lähti kartoittamaan Etelämantereen itäistä rannikkokaistaletta. Seuraavat 90 päivää miehet taistelivat hengestään kylmyyttä, jäärailoja, nälkää ja mielen murtumista vastaan. Vain yksi heistä selvisi hengissä.

Douglas Mawson (oik.) pääsi vuonna 1909 ensimmäisenä ihmisenä magneettiselle etelänavalle. Kolme vuotta myöhemmin hän johti kovan onnen retkikuntaa Antarktiksella.
Douglas Mawson ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.
Oli ollut aivan tyyntä, kun 29-vuotias tutkimusretkikunnan johtaja oli alkanut ruokkia koiria, mutta yhtäkkiä alkoi kuulua epätodellista jylinää ja idästä taivaalle nousi pelkoa herättävä lumiseinämä. Mawson pääsi juuri ja juuri sisään, ennen kuin hirmumyrsky iski kuin moukari.
Hutera mökki huojui perustuksiaan myöten myrskyn paiskoessa kiviä ja jäätä lautaseiniä vasten. Pienessä työhuoneessa Mawson etsi kynää ja päiväkirjaansa.
”Tämän täytyy olla maailman myrskyisin paikka”, hän kirjoitti ja tiiraili järkyttyneenä ulos ikkunasta.
Oli outoa ajatella, että hän oli kumppaneineen pian lähdössä vaeltamaan lakeuksille ainoana suojanaan piskuinen teltta.
Mawson ja 17 miestä olivat olleet Antarktiksessa jo yli kolme kuukautta. He olivat saapuneet 8. tammikuuta 1912 valaanpyyntialus Auroralla ja ankkuroituneet Commonwealth Bayhin jään peittämän Etelämantereen itäpuolelle.
Nuoresta iästään huolimatta Mawson oli jo kokenut tutkimusmatkailija, sillä hän oli ollut Ernest Shackletonin mukana retkikunnan käydessä etelämpänä kuin kukaan muu jo viisi vuotta aiemmin.
Nyt Mawson johti omaa retkikuntaa, jonka tarkoitus oli kartoittaa suoraan Australian eteläpuolella olevaa Etelämantereen rannikkoa.
Geologina Mawson oli erittäin kiinnostunut uusien alueiden tutkimisesta, mutta matkan tarkoitus oli myös varmistaa maa-alueiden kuuluminen Britannian kruunulle.
Retkeä valmisteltiin lähes vuosi
Retkikunta oli saapunut alueelle hyvissä ajoin, sillä suunnitelman mukaan miesten piti valmistella tukikohtaa lähes vuoden ajan.
Varsinaiselle tutkimusretkelle oli tarkoitus lähteä vasta Etelämantereen kevään koittaessa loppuvuodesta.
Jo valmisteluvaihe osoittautui erittäin vaikeaksi. Jatkuvat voimakkaat myrskyt haittasivat töitä, ja Mawsonin miehineen oli turvauduttava jopa räjäytyksiin saadakseen rakentamansa tukikohdan mökin rakenteet ja tarkkailuasemat riittävän tukevasti pystyyn.
Mieliala pääosin Australiasta ja Uudesta-Seelannista kotoisin olevien miesten keskuudessa oli kuitenkin korkealla.
Kaikki olivat ylpeitä siitä, että juuri heidät oli valittu mukaan. Vapaa-aikaansa he viettivät lähinnä musiikkia kuunnellen ja Commonwealth Bayn upeaa luontoa ihaillen.
Mawson oli erityisen iloinen kahden miehen mukanaolosta: sveitsiläinen kiipeilijä Xavier Mertz oli vahva ja urheilullinen mies, joka oli voittanut useita hiihtomestaruuksia, ja brittiluutnantti Edward Ninnis oli kokenut naparetkeilijä, joka oli ollut mukana jo Mawsonin ja Shackletonin ensimmäisellä etelänaparetkellä.
Mawson kuvitteli jo mielessään, miten he kolmisin taivaltaisivat kartoittamassa yli 800 kilometrin laajuista rannikkokaistaletta.
Kärsivällisesti retkikunta odotti kevättä kymmenen kuukautta. Säiden salliessa Mawson lähetti pieniä retkueita lumille, mutta ne pääsivät harvoin muutamaa kilometriä pidemmälle ennen kuin piiskaava myrsky pakotti miehet palaamaan.
Lopulta lokakuussa nähtiin ensimmäiset kevään merkit, kun pingviinit palasivat Commonwealth Bayhin.
Seuraavien viikkojen aikana aurinko kipusi yhä korkeammalle, kunnes lopulta koitti aika lähteä varsinaiselle tutkimusretkelle.
Retkikunnan muiden jäsenten oli tarkoitus tutkia lähimaastoja, mutta Mawson, Mertz ja Ninnis valmistautuivat pisimpään ja vaativimpaan koitokseen.
Lähtöpäivänä 10. marraskuuta 1912 miehet söivät tuoreita pingviininmunia voisulan ja yrttien sekä hyvän viinin kera.
Aamupalan jälkeen miehet veisasivat virren ja Mawson luki katkelman Raamatusta. Sen jälkeen kaikki astuivat ulos ja kättelivät toisensa hyvästiksi.
Koiravaljakot saivat lähtökäskyn, ja kolmikko lähti kiitämään kohti suurta tuntematonta.
Läpi tuulen ja tuiskun
Etelämantereen lumen ja jään peittämä luonto osoitti vaarallisuutensa alusta asti. Maastossa risteili salakavalia lumen peittämiä railoja ja onkaloita.
Mawson humpsahti kerran yllättäen rintaansa myöten lumeen, ja yksi reki ja sitä vetäneet kuusi koiraa katosivat yhtäkkiä jään sisään.
Ninnis ja Mertz saivat koirat ja reen elintärkeine muonavaroineen pelastettua turvaköysien avulla.
Kahdessa viikossa miehet etenivät epätasaisessa maastossa 200 kilometriä – vain neljänneksen siitä, mitä Mawson oli suunnitellut.
Kova tuuli puhalsi jatkuvasti vastaisena, ja ajoittain se oli niin voimakas, että miehet eivät pystyneet etenemään lainkaan.
Mawson ymmärsi pian, että ponnistelu mahdottomissa olosuhteissa veisi kaikilta voimat.
Niinpä miehet viettivät useita päiviä teltoissa lukien harvoja mukanaan tuomiaan kirjoja ja kertoillen toisilleen lapsuudestaan ja kotiseudustaan.
Ninnis kertoi opiskeluajoistaan Dulwichissa sekä perheestään, joka oli sukupolvien ajan ahertanut Cornwallin tinakaivoksissa.
Sveitsiläinen Mertz kertoi kotikaupungistaan Baselista ja isästään, joka oli vaurastunut valmistamalla ja myymällä ilmastointilaitteita.

Mawson (oik.) ja Ninnis yhdellä valmistelevista retkistä, joiden aikana tutustuttiin lähialueisiin.
Mawson tohtoroi Ninnisin sormea
- joulukuuta myrskytuulet laantuivat hieman, ja odotteluun tympääntynyt kolmikko päätti kaikesta huolimatta lähteä jatkamaan matkaansa.
Miehet etenivät seuraavien päivien aikana vaivoin 50 kilometriä, kunnes Mawson ymmärsi, että jotain oli pahasti pielessä.
Tarkkaillessaan Ninnisiä reen takana Mawson huomasi, että nuori luutnantti näytti heikolta ja käytti vasenta kättään vain pakon edessä.
Hän pyysi Ninnisiä näyttämään kättään ja näki kauhukseen, että Ninnisin keskisormi oli turvonnut kaksinkertaiseksi ja oli päästään mustanvihreä.
”Sormeni on tulehtunut, enkä ole nukkunut viikkoon. En kuitenkaan halunnut vaivata teitä asialla. Ajattelin, että paise puhkeaa ja asia korjaantuu itsestään”, Ninnis selitti.
Mawson yritti jäähdyttää Ninnisin kättä lumella, mutta hän ymmärsi, että he eivät voisi jatkaa enää kovin pitkään.
”Jatketaan vielä kolme hyvää päivää ja käännytään sitten paluumatkalle”, Mawson ehdotti.
Jo muutaman kilometrin jälkeen Ninnis kuitenkin pysähtyi ja totesi Mawsonille: ”Ei tästä tule mitään. Kipu on sietämätön. Voitko leikata paiseen?”
Toimenpide kävi nopeasti. Mawson steriloi veitsensä priimuskeittimen avulla ja otti tukevan otteen Ninnisin kädestä.
Hän teki viillon Ninnisin sormeen ja puristi märkää ulos Ninnisin kiemurrellessa tuskissaan.
Ninnis sai levätä muutaman tunnin Mawsonin ja Mertzin järjestellessä tavarat uudestaan kahteen rekeen, sillä kolmas reki oli jo käynyt tarpeettomaksi.
Ninnis sai jatkaa matkaa parhaassa reessä ja vahvimpien koirien vetämänä. Mawson toivoi näin auttavansa Ninnisiä toipumaan.
Ninnis katosi syvään railoon
Toimenpide osoittautui onnistuneeksi, sillä Ninnis alkoi parantua ja nukkui koko yön. Mawson oli kuitenkin päättänyt, että heidän oli tullut aika kääntyä takaisin.
Oli 14. joulukuuta. Kolmikko oli ollut matkassa reilun kuukauden ja matkannut jäisen ja lumisen maiseman halki yli 500 kilometriä.
Tuuli oli laantunut, maasto oli jäätiköiden ja rinteiden jälkeen vihdoin tasaista ja helppokulkuista, ja päivän mittaan aurinko pilkahti pilvien takaa.
Mertz hiihti laulellen ensimmäisenä, Mawson seurasi 50 metrin päässä toisessa reessä ja Ninnis piti perää omassa reessään nauttien auringosta ja Mertzin iloisista lauluista.
Yhtäkkiä laulu katkesi ja Mertz kohotti oikean sauvansa. Se oli merkki siitä, että oikealla oli jäärailo.
Kun Mawson näki merkin, hän kohottautui, kääntyi ja huusi Ninnisille taakseen: ”Jäärailo!”
Sitten hän istuutui takaisin rekeen ja syventyi taas papereihinsa, joita oli tutkinut. Ninnis päätti ilmeisesti ylittää railokohdan turvallisesti ja nousi siksi reestä keventääkseen sitä.
Vain muutaman askeleen otettuaan hän kuitenkin katosi syvyyksiin. Mawson ja Mertz kuulivat vain johtajakoira Basiliskin viimeisen ulvahduksen.
He kääntyivät ympäri ja tuijottivat epäuskoisina autiota maisemaa. Ninnis ja koirat sekä reki muonavaroineen olivat kadonneet.
Järkyttyneinä Mawson ja Mertz kiiruhtivat lumeen ilmestyneen aukon luo. He kuulivat jostain syvältä vaimeaa koiran valitusta.
Mawson sitoi köyden Mertzin ympärille, ja tämä ryömi aivan railon reunalle ja kurkisti alas.
Heikossa valossa Mertz näki reen pirstaleita pienellä kielekkeellä kymmenien metrien syvyydessä. Kielekkeellä oli myös vetokoira Franklin, joka uikutti ilmeisesti selkä murtuneena.
Mertz huhuili Ninnisiä mutta kuuli vastaukseksi vain oman äänensä kaiun. Franklinin uikutuskin vaimeni pian.
Epätoivoisina miehet laskivat railoon köyden, mutta 45 metriä pitkä köysi ei ulottunut edes kielekkeelle kuolleen koiran luo.
Ninnis lojui jossain paljon, paljon syvemmällä. Mawson ja Mertz yrittivät kolme tuntia turhaan saada vastausta ystävältään, mutta lopulta heidän oli pakko uskoa, että Edward Ninnis oli kuollut.
”Hän oli paras ystäväni”, vaikeroi Mertz kohottaen katseensa taivaalle. Silloin hän näki linnun, etelänkeijun, ja kuvitteli sisämaassa yllättäen liitelevän merilinnun olevan menehtyneen ystävänsä sielu.
Kaksikon palatessa kohti jäljelle jäänyttä rekeä suru vaihtui vähitellen hiipiväksi kauhuksi, kun miehille valkeni, kuinka epätoivoinen tilanne oli.
He olivat noin 500 kilometrin ja puolentoista kuukauden päässä tukikohdasta keskellä myrskyisää ja salakavalaa lumi- ja jääerämaata.
Ninnis oli poissa, samoin kuin kuusi parasta koiraa sekä suurin osa muonavaroista. Mawsonin reessä oli yksi ainoa ruokasäkki.
Nahkavarusteista koiranmuonaa
Mawson ja Mertz päättivät palata paikkaan, jonne he muutama päivä aikaisemmin olivat jättäneet kolmannen reen.
Miehet seurailivat vanhoja jälkiään koko yön peläten tuulen pian tuivertavan ne näkymättömiin.
Päästyään vihdoin reen luo he pystyttivät teltan uupuneina kylmyydestä ja yön koettelemuksista. Ilokseen he löysivät reestä vielä niukasti elintarvikkeita.
Kaikki koiranmuona oli kuitenkin kadonnut jäärailoon, joten Mawson leikkasi yhden nahkaisen saappaan ja jokusen remmin pieniksi paloiksi ja heitti ne koirille.
Useimmat koirat jäystivät sinnikkäästi nahanpaloja, mutta George ei syönyt mitään. Seuraavana aamuna se vain makasi apaattisena hangessa.
Kuului aseen pamaus, minkä jälkeen Mawson leikkasi koiran sitkeät lihat. Hän ilahtui nähdessään koiran maksan, joka ei ollut juuri kutistunut eläimen heikosta kunnosta huolimatta, ja totesi, että hän ja Mertz söisivät tulevien viikkojen aikana paljon koiranmaksaa.
Paluumatka sujui hitaasti ja vaivalloisesti, ja jokainen askel tuntui vaativan edellistä enemmän voimia niin miehiltä kuin koiriltakin.
Pilvikatto oli niin matalalla, että miehistä tuntui kuin he olisivat liikkuneet loppumattomassa vaaleanharmaassa tunnelissa. Lumisokeus vaivasi, ja elimistö huusi jatkuvasti nälkäänsä.
Pitääkseen mielialaa korkealla Mawson ja Mertz sopivat, että joka seitsemäs päivä he saisivat syödä hieman suklaata ja voita, joita vielä oli viimeisessä ruokasäkissä.
Muutoin he söivät koirien maksaa ja kitkerää ja sitkeää lihaa, jota he saivat lopettamalla eläimiä sitä mukaa kuin niiltä loppuivat voimat.
Mawson ei tiennyt, että monien muiden napaseutujen eläinten tapaan grönlanninkoirienkin maksa sisältää ihmiselle vaarallisia määriä A-vitamiinia.
A-vitamiinin liikasaannin eli A-hypervitaminoosin oireet ovat vakavia:
Ne alkavat huimauksella ja pahoinvoinnilla, sitten iho alkaa hilseillä ja tukka lähteä ja kasvoihin ilmestyy vuotavia haavaumia. Jatkuva liikasaanti saa kaikki solut turpoamaan, mikä johtaa suolistovaivoihin ja aistiharhoihin ja lopulta kuolemaan.
- joulukuuta maisema muuttui. Mawson päätteli heidän saapuneen Ninnisin mukaan nimeämänsä jäätikön reunalle. Oli helpottavaa tietää, että he olivat oikeassa suunnassa.
Niin lähellä magneettista napaa kompassista ei juuri ollut hyötyä, ja suunnan säilyttäminen lumilakeuksilla ilman kiintopisteitä oli vaikeaa.
Jouluaattona, kaksi viikkoa Ninnisin kuoleman jälkeen, Mawson ja Mertz olivat noin puolessa välissä kotimatkaa.
He yrittivät juhlistaa joulua teltassaan kaakaolla ja kuivamaidolla ja paistamalla palan koiranmaksaa priimuskeittimellä.
Suruissaan he toivottivat toisilleen parempia jouluja tulevaisuudessa.
Yhtäkkiä Mertz jäi tuijottamaan Mawsonin korvia. ”Odotahan vähän…”, hän sanoi. Hän ojensi kätensä ja siveli ihmeissään Mawsonin vasenta korvalehteä, jolloin siitä irtosi suuri ihonriekale.
Hän tarkasti pian omat korvansa ja kasvonsa hupun rajaan asti ja huomasi järkyttyneenä ihonsa repeilevän kaikkialta.
”Elimistömme on alkanut mädäntyä”, Mawson sai sanottua.
”Se johtuu varmasti vitamiinien puutoksesta ja siitä, ettei elimistöllämme ole aikaa palautua kovasta raadannasta.”
Koiranmaksa koitui kohtaloksi
- joulukuuta miehet olivat ylittäneet jäätikön ja näkivät edessään mäkistä maastoa. Viimeisistä koirista ei enää ollut juuri vetoapua, joten he virittivät rekeen purjeen.
Menomatkan piinaava vastatuuli oli nyt heille myötäinen ja auttoi osaltaan eteenpäin. Muutaman päivän kuluttua viimeinenkään koira Ginger ei enää jaksanut kävellä, ja tuli aika lopettaa se.
Vähitellen Mertzillä alkoi esiintyä yhä selvempiä sairauden oireita. Aiemmin niin iloinen ja väkivahva hiihtomestari kävi synkkämieliseksi ja pystyi vuodenvaihteessa taivaltamaan enää muutaman kilometrin päivässä.
- tammikuuta hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Valo on kamalaa; taivas on pilvessä, emmekä erota mitään. Eilen voin todella huonosti syötyäni koiranlihaa. En pysty enää syömään koiraa.”
Se jäi Mertzin päiväkirjan viimeiseksi merkinnäksi. Hän kieltäytyi juomasta kuivamaitoa ja jopa keksistä, jonka Mawson hänelle vielä jostain löysi.
Kun miesten oli aika jatkaa matkaa, Mertz ei pystynyt nousemaan makuupussistaan ja Mawsonin oli vedettävä hänet ulos ja yritettävä pukea hänet.
Näky oli järkyttävä. Mertzin jalkojen iho irtosi pitkinä riekaleina, ja hänen kasvoistaan irtosi partaa ja ihoa.
Mertz ei pystynyt kävelemään, ja Mawsonin oli vedettävä häntä reessä. Mawson yritti ensin kävellä, mutta lopulta hänen oli edettävä nelinkontin kuin koira. Näin he kulkivat neljä kilometriä, mutta konttaaminen sai ihon irtoamaan Mawsonin polvista ja sairas Mertz huusi tuskissaan reessä.
Pian he päättivät ryömiä makuupusseihinsa kerätäkseen voimia.
- tammikuuta Mertz heräsi ripuloivana, ja kun Mawson kehotti häntä tulemaan ulos makuupussista, hän alkoi huutaa järjettömästi:
”Olenko minä mies vai koira?! Pidät minua raukkana, koska en pysty kävelemään, mutta minäpä näytän sinulle! Minäpä näytän!”
Mertz työnsi keltaiseksi paleltuneen vasemman pikkusormensa suin päin suuhunsa.
Mawsonin tuijottaessa ihmeissään ystäväänsä tämä alkoi purra sormeaan kuolaten kiihkon vallassa ja sylki lopulta irrallisen sormenpään suustaan.
Mertz houraili sekopäisenä teltassa usean tunnin ajan Mawsonin yrittäessä rauhoittaa häntä. Lopulta Mertz tyyntyi.
Kello kaksi yöllä Mawson kurkotti koskettamaan toveriaan makuupussissa. Hänen sormensa tavoittivat enää kylmän ja jäykän ruumiin. Mertz oli kuollut.
Mawson hautasi ystävänsä kovassa tuulessa. Hän veisti reestä kaksi puun kappaletta, teki niistä pienen ristin ja rukoili ystävänsä puolesta.
Mawson katsoi loputonta jääerämaata ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Hän oli lähtenyt liikkeelle kahden ystävänsä ja 12 koiran kanssa kaksi kuukautta sitten.
Nyt hänen kumppaninsa olivat kuolleet ja koirat oli syöty. Mawson kiersi köyden vyötäisilleen ja lähti yksinäisenä kiskomaan rekeä.

Aurora lähti Commonwealth Baysta kohti Australiaa 8. helmikuuta 1913. Mawson oli tuolloin enää kuuden tunnin matkan päässä aluksesta.
Mawsonkin oli pudota rotkoon
Aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Mawson laski, että syömällä niin vähän kuin mahdollista hän saisi ruuan riittämään 20 päiväksi. Sitten kaikki olisi lopussa.
Se ei kuitenkaan ollut hänen ainoa huolenaiheensa. Ennen lähtöään hän oli käskenyt kuljetusalus Auroraa lähtemään paluumatkalle tammikuun puolivälissä riippumatta siitä, olivatko kaikki miehet palanneet tukikohtaan.
Tilanne oli pakon sanelema, sillä tammikuun puolivälin jälkeen jää alkaisi pakkaantua niin, että alus ei ehkä pääsisi pois ennen seuraavaa kesää.
Ohikiitävän hetken Mawson harkitsi, josko hän vain asettuisi makuulle ja nukkuisi pois, mutta sitten hän mietti niitä ominaisuuksia, joita hän oli elämässään aina arvostanut: luonteenlujuutta, kestävyyttä, periksiantamattomuutta. Hänen velvollisuutensa ystäviään kohtaan oli päästä kotiin kertomaan heidän tarinansa.
Päivä päivältä ja tunti toisensa jälkeen Mawson hoippui eteenpäin. Hän ajatteli vain yhtä asiaa: että hän jaksaisi ottaa vielä seuraavan askeleen.
Hänen vatsansa kouristeli tuskissaan, jokaista solua kolotti, ja tutkiessaan, miksi hänen jalkansa tuntuivat olevan kuin tulessa, hän huomasi kaiken ihon irronneen jalkapohjistaan.
Hänen saappaansa olivat täynnä kudosnestettä ja ihonriekaleita. Hän sitoi jalkansa, puki päälle kuudet villasukat ja jatkoi sinnikkäästi matkaa.
Yöt eivät tuoneet helpotusta. Kova tuuli riepotteli jatkuvasti ohutta telttakangasta, ja Etelämantereen kesän suhteellisen leudon sään jälkeen valtava jäätikkö oli alkanut liikkua.
Mawson kuunteli levottomana jäämassojen pauketta ja tunsi jään liikkuvan kuin maanjäristyksessä.
Oli 15. tammikuuta 1913, ja Auroran oli aika lähteä Commonwealth Baystä kohti Australiaa. Mawson oli yhä 140 kilometrin päässä tukikohdasta.
Hän yritti ajatella, että ehkä laiva sittenkin odottaisi häntä, ja jatkoi yhä eteenpäin jäärailojen ja lumen keskellä.
- tammikuuta Mawson putosi yllättäen rintakehäänsä myöten lumeen. Hän yritti varovasti kiemurrella ylöspäin, kun hän yhtäkkiä huomasi jalkojensa polkevan pelkkää tyhjyyttä. Mawson putosi kuin painottomana pimeyteen.
Hän ehti jo ajatella loppunsa koittaneen, mutta sitten valjaat kiristyivät hänen ympärillään. Pöllämystyneenä Mawson huomasi roikkuvansa köyden varassa neljän metrin syvyydessä jäärailossa.
Hänen alapuolellaan näkyi vain railon pimeä nielu, mutta yläpuolella pilkotti valoa pienestä halkeamasta.
Reki oli kiilaantunut jäälohkareiden väliin, ja Mawson roikkui siihen kiinnitetyn köyden varassa.
”Jumala antaa minulle vielä yhden mahdollisuuden”, hän tuumi itsekseen tavoitellessaan jäätikköseinää. Seinämä oli kuitenkin aivan liian liukas, jotta sitä pitkin olisi voinut kiivetä.
Niinpä Mawson kurotti varovasti yltääkseen ensimmäiseen köydessä olleista solmuista, ja yritti vetää itsensä siitä ylemmäs. Hitaasti ja epävarmasti hän alkoi taistella itseään ylös syvyyksistä.
Verisin käsin ja tärisevin jaloin Mawson kohosi vähitellen yhä ylemmäs. Kun hän lopulta kierähti jälleen hangelle, hän pyörtyi uupumuksesta.
Havahduttuaan Mawson päätti, ettei jatkaisi matkaa enää sinä päivänä, ja pystytti vavisten teltan railon lähelle.
Muonavarastot pelastivat Mawsonin
- tammikuuta Mawson yritti tähyillä sankan lumituiskun läpi. Yllättäen hän näki edessään jotain tummaa.
Kun hän pääsi lähemmäs, hän näki lumirakennelman, jonka huipulla oli tumma nyytti.
Tukikohdasta oli käyty etsimässä matkalaisia, ja miehet olivat jättäneet varmuuden vuoksi jälkeensä vähän ruokatarvikkeita.
Miesten jättämässä lapussa kerrottiin heidän lähteneen takaisin tukikohtaan vain kuusi tuntia ennen kuin Mawson tuli paikalle. Mukana oli myös ohjeet seuraavalle varastolle.
Retkikunta oli edellisenä talvena rakentanut noin 10 kilometrin päähän tukikohdasta puuvahvisteisen lumiluolan varayöpymispaikaksi, ja sinne oli jätetty lisää elintarvikkeita.
Ohjeiden avulla Mawson lähti kohti luolaa, ja lopulta hän näki luolan suulla lepattavan kuluneen lipun. Sydän rinnassa hakaten hän kompuroi luolan suuaukolle.
Hän sitoi reen kiinni ja veti luukun luolan suulta. 82 vuorokautta hän oli nukkunut teltassa luonnonvoimien armoilla, mutta nyt hän pääsi tuulensuojaan.
Luolassa oli laatikko, jossa oli keksejä, säilykelihaa ja kaakaota. Lisäksi Mawson löysi turkissaappaat ja villasukat. Hän kävi ahnaasti ruuan kimppuun.
Ulkona riehuvan hirmumyrskyn takia Mawson joutui viettämään vielä viikon luolassa. Vasta 8. helmikuuta hän saattoi jatkaa viimeiset 10 kilometriä Commonwealth Bayn tukikohtaan.
Lopulta tukikohdan maja oli erään harjanteen jälkeen yhtäkkiä hänen edessään. Mawson tarkasteli hermostuneena maisemaa. Missään ei näkynyt elonmerkkiäkään, eikä savupiipusta noussut savua.
Olivatko kaikki lähteneet? Mutta sittenkin, vesirajassa hän näki lopulta kolme hahmoa. Mawson heilautti voimattomasti kättään.
Hän yritti huutaa, mutta kuivasta suusta ei tullut ääntäkään. Hän huitoi uudestaan. Lopulta miehet huomasivat hänet ja lähtivät epäuskoisina juoksemaan häntä kohti.
Mawsonin valtasi onnellinen lämmöntunne, ja ensimmäistä kertaa Ninnisin katoamisen jälkeen hän tunsi veren kiertävän suonissaan.
Kaikki tuntui pyörivän hänen ympärillään, ja hän lysähti rekeen.
Kun miehet lopulta pääsivät hänen luokseen, he pyyhkivät lunta tiedottoman Mawsonin kasvoilta. He tuijottivat painuneita silmiä ja paleltumien ja ihon hilseilyn runtelemia kasvoja.
”Herran tähden!” huusi Frank Bickerton, joka ei ollut tuntea retkikuntansa johtajaa.
Päästyään majaan miehet kertoivat Mawsonille, että Aurora oli purjehtinut lahdesta kuusi tuntia aiemmin.
Tukikohtaan oli jäänyt kuusi miestä siltä varalta, että Mawson, Mertz ja Ninnis kuin ihmeen kaupalla palaisivat. Nyt heidän olisi odotettava seuraavaan kesään, ennen kuin laiva voisi palata.
Uutinen järkytti aluksi Mawsonia, mutta sitten hän päätti käyttää ajan matkan rasituksista toipumiseen. Joulukuussa 1913 Aurora palasi Commonwealth Bayhin ja haki miehet kotiin.