Skotlantilainen David Livingstone opiskeli 1830-luvulla lääkäriksi aikeenaan lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan.
Vuosina 1839–42 Britannian ja Kiinan välillä käydyn ensimmäisen oopiumisodan vuoksi hän päätyikin Afrikkaan.
Siellä hän näki, millaista kurjuutta arabiorjakauppiaiden toiminta aiheutti, ja päätti alkaa taistella pahuutta vastaan.
Livingstone uskoi, että tutkimusmatkat voisivat edistää orjuuden vastaista taistelua, ja kirjoitti ystävälleen: ”Niilin lähteiden löytämisellä on todellista merkitystä vain keinona saada ihmiset kuuntelemaan minua.”
1840- ja 1850-luvuilla Livingstone osoittautui kehnoksi lähetyssaarnaajaksi mutta sitkeäksi tutkimusmatkailijaksi.
Hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, sillä britit rakastivat hänen peräänantamattomuuttaan ja mottoaan: ”Olen valmis matkustamaan minne vain, kunhan suunta on eteenpäin.”
1. Britit rakastivat seikkailuja
Kirjat vaarallisista matkoista maapallon tutkimattomiin kolkkiin olivat Viktorian ajan Britanniassa valtavan suosittuja.
Esimerkiksi John H. Speken matkakertomusta Niilin lähteiden etsimisestä myytiin vuonna 1863 lähes 6 000 kappaletta, mikä oli siihen aikaan valtava määrä.
Uutiset hontelon David Livingstonen tutkimusmatkoista olivat juuri sitä, mitä lukeva yleisö halusi.
Livingstonea puri leijona, hän taivalsi vuosikausia viidakossa, jossa valkoihoisia kuoli kuin kärpäsiä, ja hän joutui kohtamaan sotaisia alkuasukkaita saadakseen luvan kulkea heidän maillaan.
2. Livingstone löysi Afrikan suurimman putouksen
Etsiessään kulkukelpoista reittiä Etelä-Afrikasta mantereen sisäosiin vuonna 1855 Livingstone teki kenties merkittävimmän löytönsä, kun hän näki ensimmäisenä eurooppalaisena Afrikan suurimman vesiputouksen.
Paikalliset kutsuivat putousta nimellä Mosi-oa-Tunya eli ”jylisevä savu”, sillä Sambesijoen vesimassat putoavat siellä valtavalla pauhulla 108 metrin matkan rotkoon.
Livingstone nimesi putouksen Victorian putoukseksi Britannian kuningattaren Viktorian mukaan.
Ilmiselvästi vaikuttunut Livingstone kuvaili putouksen näkemistä: ”On mahdotonta kuvitella niin kaunista näkyä. Eurooppalaiset silmät eivät koskaan aiemmin ole nähneet tuota putousta, mutta uskon, että taivaan enkelitkin ovat varmasti jääneet ihailemaan sitä sen ylitse lentäessään.”
3. Sitkeä työ palkittiin
1800-luvun puolivälissä eteläisestä Afrikasta oli kartoitettu vain rannikkoja, eivätkä eurooppalaiset vielä olleet tutkineet nykyisten Botswanan, Sambian, Angolan ja Zimbabwen alueita.
Livingstone sai arvostetun Kuninkaallisen maantieteellisen seuran kultamitalin tutkittuaan Botswanaa vuosina 1847–53.
Myöhemmin hän kulki ensimmäisenä eurooppalaisena eteläisen Afrikan poikki Intian valtamereltä Atlantille etsiessään turhaan Niilin lähteitä ja lähetti mm. laatikkokaupalla kasvinäytteitä kotiin Britanniaan.
4. Sankari maksoi kovan hinnan
Tutkimusmatkailijan elämä oli vaaroja täynnä. Sitkeä Livingstone sai yli 30 malariakohtausta ja poti myös koleraa.
Lisäksi hän sai jalkoihinsa kivuliaita haavaumia. Hän kävi monta kertaa lähes haudan partaalla mutta onnistui aina huiputtamaan kuolemaa.
Malaria vaati kuitenkin Livingstonen Mary-vaimon hengen, kun tämä oli käymässä miehensä luona Sambesijoella vuonna 1862.
Brittiläinen lähetysseura lähetti David Livingstonen vuonna 1841 Etelä-Afrikkaan käännyttämään afrikkalaisia kristinuskoon.
5. Koko maailma seurasi sankarin etsintää
Etsiessään Niilin lähdettä Livingstone matkasi niin syvälle Afrikkaan, ettei hänestä kuultu mitään kolmeen vuoteen.
New York Herald -lehti lähettikin toimittajansa Henry Morton Stanleyn Afrikkaan etsimään Livingstonea ja raportoimaan matkastaan lehden lukijoille.
Stanley löysikin Livingstonen Tanganjikajärven rannalta Sambiasta marraskuussa 1871.
Kun hänen matkakuvauksensa ja siihen sisältynyt kuuluisa toteamus ”Tohtori Livingstone, oletan” kahdeksan kuukautta myöhemmin julkaistiin New York Heraldissa, se herätti suurta huomiota ja lehden levikki kasvoi sadallatuhannella.
Uutinen levisi nopeasti ja nosti Livingstonen nimen kaikkien huulille. Skotti jatkoi Afrikan tutkimista, kunnes hän kuoli vuonna 1873.
