18 000 kilometriä koiravaljakolla: Knud Rasmussen löi ennätykset

Metsästäjät kertoivat pelastuneensa täpärästi nälkäkuolemalta. Kun heillä ei ollut enää voimia istua reessä, he eivät pystyneet ajamaan etelämmäksi kauppa-asemille vaihtamaan ketunnahkojaan ruokaan.

Viime hetkellä peurat olivat palanneet, joten nyt oli juhlan aika – ja valkoinen mies oli kunniavieras.

Vuosina 1921–1924 Knud Rasmussen teki maailman pisimmän rekiretken – 18 000 kilometriä Kanadan ja Alaskan halki. Hän halusi selvittää, mistä Grönlannin inuitit olivat peräisin.

Samalla hän keräsi aineistoa inuittien alkuperäisestä elämäntavasta ennen kuin se katoaisi.

Tutkimusmatkasta tulikin kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä kiväärit, piipputupakka ja kristinusko valtasivat Arktiksella alaa jatkuvasti.

Vetokoirat olivat tärkeintä

Loppukesällä 1921 Knud Rasmussen lähti siihen asti pisimmälle ja vaativimmalle matkalleen. Hän oli jo kokenut napatutkija, jolla oli takanaan neljä tutkimusmatkaa ja tuhansia kilometrejä valjakon kyydissä.

Suunnitelma pitkästä tutkimuksesta Pohjois-Amerikan kylmimmässä kolkassa herätti silti myös hänessä pelonsekaisia tunteita.

42-vuotiaalle Rasmussenille viides Thule-tutkimusmatka oli elämän mittaisen etsinnän huipentuma – hänellä oli vihdoin tilaisuus päästä etsimään Grönlannin inuittien alkujuuria. Rasmussenin isoäiti oli inuitti, joten hän oli itsekin osa karaistunutta kansaa, jonka asuinseuduilla pohjoisessa harva ulkopuolinen saattoi selvitä kylmästä ja nälästä.

Matka napapiirille oli hengenvaarallinen – se oli vaatinut jo monen tutkimusretkeilijän hengen – mutta Grönlannissa varttunut Rasmussen tiesi, mitä odottaa.

Rasmussen ymmärsi, että henkiinjääminen riippui vetokoirista, joiden hyvinvoinnin tulisi olla hänen tärkein prioriteettinsa. Hän arvosti myös retkikunnan grönlantilaisia jäseniä, sillä he pitäisivät hänet hengissä kun hän tekisi tutkimustaan.

Rasmussen ei tarvinnut matkaan tulkkia, sillä hän puhui grönlantia sujuvasti. Yhdessä neljän muun tanskalaisen napatutkijan ja kuuden grönlantilaisen kanssa Rasmussen lähti Thulesta ja purjehti Grönlannin länsirannikkoa pitkin, kunnes he ylittivät Davisinsalmen.

Retkikunta perusti tukikohdan pienelle asumattomalle saarelle lähelle Hudsoninlahden suuta. He ristivät paikan Tanskalaiseksi saareksi ja rakensivat sinne mökin, joka nimettiin Palkeeksi.

Tutkijat lähtivät ryhminä suorittamaan arkeologisia kaivauksia inuittien hylkäämille asuinpaikoille, keräämään esineistöä ja tutkimaan Pohjois-Kanadan metsästäjäyhteisön elämäntapaa.

Rasmussen kuuli kaikkialla tutun tarun, jota hänen isoäitinsä oli hänelle kertonut. Hän tapasi myös inuitteja, jotka olivat joutuneet Pohjois-Amerikan sotaisten intiaanien hyökkäyksen kohteeksi. Taisteluiden aikana monia naisia oli kaapattu.

Vietettyään Koillis-Kanadassa puolitoista vuotta Rasmussen lähti jatkamaan inuittikulttuurin tutkimusta edempänä lännessä. Hän otti mukaansa vain Miteq-nimisen grönlantilaismiehen ja tämän 25-vuotiaan serkun Arnarulunnguaqin.

Miteqin oli määrä metsästää syötävää, jotta Rasmussen voisi keskittyä tutkimukseensa. 21-vuotias Miteq oli myös erittäin taitava tulkitsemaan merijäästä, milloin se riittäisi kantamaan koiravaljakon kantamuksineen.

Matkaan lähti myös Miteqin serkku Arnarulunnguaq, jonka tehtävänä oli ajaa koiravaljakkoa, valmistaa ruokaa ja paikata vaatteita. Tukikohdassa oli mitattu 50 pakkasastetta, ja ehjät vaatteet olivat elinehto.

Rasmussenin hiuksissa oli taikaa

Vuoden 1923 mittaan kävi ilmi, että Koillis-Kanadassa asui yhä inuitteja, joilla oli vain satunnaisia kontakteja valkoisten maailmaan. Boothian niemimaalla kolmikko kohtasi inuitti Qaqortingneqin ja hänen kolme vaimoaan.

Mies oli erityisen ylpeä nuorimmasta, josta hän oli maksanut poikkeuksellisen korkeat morsiuslunnaat – arvokkaan puisen reen. Vanhimman vaimoistaan mies oli saanut lyijynpalasella ja vanhalla viilalla.

Vieraille rakennettiin iglu, ja Rasmussen asui jonkin aikaa paikallisyhteisön parissa aluetta tutkiessaan.

Eräänä päivänä Qaqortingneq näytti hänelle hylkeen kalloja, jotka koiravaljakoiden tuli kiertää matkan päästä – hylkeiden ajateltiin elävän ikuisesti, ja metsästäjät saattoivat tappaa ne kerta toisensa jälkeen.

Rasmussen keräsi innolla todisteita siitä, miten Kanadan inuittien – aivan kuten Grönlanninkin – maailmassa pahat henget olivat aina läsnä yrittäen pilata metsästysretkiä ja sairastuttaa ihmisiä.

Inuitit suojautuivat yliluonnollisilta vaaroilta amuleteilla, pienillä nyyteillä, jotka sisälsivät taikaesineitä. Kun napatutkija yritti kerätä amuletteja Qaqortingneqin kylässä, hän sai silti pettyä.

Muualla Rasmussen oli saanut vaihdettua turkistuotteita amuletteihin, mutta täällä kukaan ei halunnut myydä ainoaa turvaansa. Vasta päivien jälkeen eräs nuori nainen suostui Rasmussenin tarjoukseen.

Naisen ystävät tirskuivat taustalla, kun napatutkija antoi tälle kokonaisen kaulaketjun edestä lasihelmiä sekä kaksi teräksistä silmäneulaa. Nainen ojensi hänelle juhlallisesti vastineeksi pienen pussin, jossa oli joutsenen nokka, karhun hammas sekä kärpän turkki.

Pian kiinnostuneita ilmaantui lisää, sillä tanskalaisen vaihtotavarat olivat kysyttyjä. Seuraavana päivänä monet tosin jo katuivat kauppoja, mutta pitkällisen neuvonpidon jälkeen inuitit löysivät ratkaisun:

Koska valkoinen mies puhui heidän kieltään ja oli myös osoittanut selviävänsä heidän hyisessä maailmassaan, hänellä täytyi olla erityisiä voimia. Tämän takia he pyysivätkin jokainen Rasmussenin hiuskiehkuraa.

Tanskalainen alkoi leikata hiuksistaan tupsuja ja jakaa niitä inuiteille.

Jätti mereltä

Boothian niemimaalta Rasmussen matkusti sata kilometriä edemmäs länteen Kuningas Williamin saarelle, missä hän osallistui syyskuussa 1923 peurajahtiin.

Ensilumen putoillessa metsästäjät tappoivat eläimen toisensa jälkeen kivääreillä, jotka he olivat ostaneet valkoisilta kauppiailta muun muassa napakettujen turkkeja vastaan. Valkoisen miehen niin kutsuttu sivistys tunkeutui vauhdilla inuittien maailmaan, ja Rasmussen sai pian todistaa tätä omin silmin.

Syyskuun 21. päivänä kylässä alkoi yhtäkkiä kuhina, kun miehet, naiset ja lapset ryntäsivät rannikolle nähdäkseen purjelaivan. Napatutkija kirjoitti päiväkirjaansa:

”Nuorille ihmisille ympärilläni tämä oli elämän suurin elämys. He eivät olleet koskaan nähneet laivaa – ja kaikki ihmettelivät, miten sellainen oli voitu tehdä puusta. Tuntia myöhemmin laiva oli ankkuroitunut, ja moottorivene lähestyi meitä. Siinä olleet kaksi valkoista miestä kertoivat olevansa Peter Norberg Härnösandista, Ruotsista, ja Henrik Bjørn Præstøstä. Niin suuri, ja kuitenkin niin pieni, on maailma.”

Ajatus sivistyksen saapumisesta vaivasi Rasmussenia. Hän oli vakuuttunut, että inuittien kulttuuri ja elämäntapa jäisivät pian sen alle.

Tanskan tärkein tehtävä olisi täten auttaa Grönlantia selviytymään muutoksesta mahdollisimman vähin vaurioin.

”Vaihtoehtoja ei ole. Kaikkien luonnonkansojen elämä riippuu tulevaisuudessa yksinomaan niiden kyvystä kehittyä uusissa olosuhteissa – tien tulevaan on kuljettava heidän oman rotunsa ruumiin yli. Luonnonkansoille tulee siis antaa heidän mielessään ja hengessään mahdollisimman hellävarainen ja lempeä kuolema”, napatutkija kirjoitti.

Vaikka hän rakastikin rekiretkiä ja oli ylpeä hallitessaan taidot, joita napapiirin pohjoispuolella selviytymiseen tarvittiin, Rasmussen tiesi myös, että inuittien elämä muuttuisi pian dramaattisesti.

Koirat löysivät tien

Tammikuun puolivälissä 1924, tutkimusmatkan kolmantena talvena Pohjois-Amerikassa, Rasmussen saapui Cape Barrow’hun. Lämpömittari näytti 40 pakkasastetta, ja sakea sumu peitti näkyvyyden.

Rekikoirat saivat onneksi yhtäkkiä vainun jostakin ja vetivät kolmikon Agiaqiin, joka sijaitsi merijään päällä. Asuinpaikan 46 inuittia ottivat tutkimusmatkailijat ystävällisesti vastaan ja auttoivat heitä pystyttämään nopeasti iglun ennen myrskyn tuloa.

Rajuilma raivosi kolme vuorokautta, eivätkä asukkaat päässeet pyytämään ravintoa. Nälän uhatessa henkien manaajan oli yritettävä taltuttaa puhuri. Rasmussen pääsi tällöin todistamaan varsin erikoista tilannetta.

Inuittien mukaan myrskyyn oli syypäänä yliluonnollinen pikkulapsi Narsuk. Hän lepyttämisekseen oli saatava selville, mikä hänet oli suututtanut. Seremonia pidettiin suuressa iglussa, ja se alkoi juhla-aterialla, joka koostui kuivatusta lohesta, hylkeen rasvasta ja jäisistä, raaoista hylkeenlihan palasista.

Rasvalamput ja ihmisten kehon lämpö lämmittivät vähitellen tilaa niin, että päällysvaatteet voitiin riisua. Kun kaikki olivat syöneet itsensä kylläisiksi, kurlaava ääni viesti, että henki oli asettunut erääseen nuorukaiseen. Yhtäkkiä tämä kävi erään vanhuksen kimppuun ja otti tästä kuristusotteen.

Miehet teutaroivat pitkään transsissa, ja niin lapset kuin rasvalamputkin oli suojattava, kun nuorukainen yritti ”tappaa” myrskyä.

”Läsnäolijat saivat tämän jälkeen mennä koteihinsa ja nukkua yönsä rauhassa varmoina siitä, että aamu valkenisi tyynenä. Ja näin todella kävikin”, napatutkija kirjoitti päiväkirjaansa.

Rasmussenin matkan varrella länsimainen sivistys tuli paikoin vastaan yllättävissä paikoissa.

Eräässä kylässä hän ällistyi kuullessaan oopperatähti Caruson äänen, kun eräs metsästäjä oli saanut vaihtokaupassa gramofonin.

Alaskan pohjoisrannikolla hän törmäsi inuitteihin, jotka olivat lopettaneet peurojen metsästyksen ja pitivät niitä kotieläiminä. Eräs yritteliäs mies omisti 3 000 eläintä, jotka hän korvamerkitsi puukollaan. Rasmussenista tuntuikin matkansa aikana usein siltä, että hän oli tullut sata vuotta liian myöhään – monin paikoin pitkin arktista Pohjois-Amerikkaa inuittien alkuperäinen elämäntapa oli kadonnut jo kauan sitten.

Alaskan inuittien sähkövalo

Mitä pidemmäs länteen Rasmussen matkusti, sitä enemmän inuiteilla osoittautui olevan yhteyksiä valkoisiin – ja sitä rajumpi siirtymä vanhasta uuteen oli ollut.

Kultakuume oli tuonut tuhansia yhdysvaltalaisia Alaskaan 1890-luvulla, ja tilaisuus päästä tekemään vaihtokauppoja näiden kanssa houkutti inuitteja. Tutkimusmatkailijat hämmästyivät etenkin Noorvikissa Alaskan länsirannikolla kohdatessaan kolmesataa inuittia, joiden puutaloissa oli sähkötkin. Kaupungissa oli myös koulu ja sairaala.

Miehet työskentelivät valtion sahalla, ja naisille opetettiin taloudenpitoa. Rasmussen oli toisaalta innoissaan – kenties Noorvikin mallia voitaisiin soveltaa Grönlannissakin. Toisaalta häntä huoletti, että se voisi olla liian holhoavaa.

Kolmen Pohjois-Amerikassa viettämänsä vuoden aikana Rasmussen kohtasi satoja inuitteja, jotka puhuivat samaa kieltä kuin grönlantilaiset. He metsästivät samaan tapaan ja uskoivat samanlaiseen henkimaailmaan.

Napatutkija päätteli täten, että he olivat yhtä kansaa, joka oli peräisin Kanadan napaseuduilta. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin DNA-tutkimukset osoittivat inuittien olevan peräisin Siperiasta.

Historian pisin koiravaljakkomatka oli päättynyt, ja kaikki koirat olivat selvinneet. Rasmussen lahjoitti ne metsästäjille Alaskassa ennen purjehtimistaan Kööpenhaminaan.

Napatutkija teki vielä kaksi tutkimusmatkaa, joista viimeinen koitui kohtalokkaaksi. Vuonna 1933 hän sai ruokamyrkytyksen Grönlannin itärannikolla, ja hänet vietiin Tanskaan hoitoon. Siellä Knud Rasmussen kuoli muutaman kuukauden kuluttua 54-vuotiaana.