11 kuuluisaa tutkimusmatkailijaa

Hanno Merenkulkijaa pidetään ensimmäisenä tutkimusmatkailijana, joka kirjoitti matkakertomuksen matkoistaan tuntemattomaan.

Hanno lähti matkaan noin vuonna 500 eaa. Espanjasta Cadizista, joka oli tuolloin karthagolaisten siirtokunta, ja purjehti 30 000 karthagolaisen kanssa valtavalla 60 laivan laivastolla alas Afrikan länsirannikkoa. Tarkoituksena oli, että Hanno perustaisi Afrikan länsirannikolle kauppa-asemia Karthagon nopeasti kasvavalle kauppaimperiumille.

Ei tiedetä tarkkaan, miten pitkälle Afrikan länsirannikkoa Hannon retkikunta eteni, mutta useimpien nykyhistorioitsijoiden arvion mukaan hän pääsi aina nykyisessä Kamerunissa sijaitsevalle tulivuorelle, Kameruninvuorelle asti.

Matkan laajuudesta ei tiedetä siksikään, että Karthago luultavasti sensuroi tietoisesti Hannon kirjoituksia, jotteivät kilpailevat kauppakaupungit voisi kulkea hänen jäljillään.

Nykyisin Hannon tutkimusmatkat tunnetaan 900-luvun bysanttilaisesta käsikirjoituksesta, minkä vuoksi kuvaukset niistä eivät välttämättä ole täysin luotettavia. Yleisesti ollaan kuitenkin sitä mieltä, että Hanno oli historiallinen henkilö ja että hänen saavutuksensa tutkimusmatkailijana olivat aikaansa edellä.

Massaliasta (nyk. Marseille) kotoisin olevan kreikkalaisen navigaattorin ja tutkimusmatkailijan Pytheaan Luoteis-Eurooppaan 300-luvun puolivälissä eaa. tekemän matkan syistä ei ole varmaa tietoa. Mahdollisesti hän on lähtenyt etsimään uusia kauppasuhteita.

Jotkut historioitsijat ovat arvelleet, että hänet lähetti matkaan Aleksanteri Suuri, joka ehkä tähyili uusia alueita valloitettavaksi liitettyään Persian ja Intian valtakuntaansa.

Pytheas matkusti Ranskasta Hebridien ja Shetlandinsaarten ympäri ja saapui Norjan rannikolle, josta hän jatkoi pohjoiseen. Hän on saattanut käydä pohjoisella napapiirillä asti ennen kuin kääntyi takaisin ja purjehti etelään Norjan ja Jyllannin länsirannikkoa pitkin ja edelleen Saksaan, jossa hän jatkoi löytöretkeään.

Pytheas oli ensimmäinen tieteellinen tutkimusmatkailija, joka kuvaili napajäätikköä ja keskiyön aurinkoa.

Myös kauppatavarat ilmeisesti kiinnostivat Pytheasta. Hän kirjoitti ahkerasti muistiin yksityiskohtia Englannin Cornwallista, jossa tuotettiin tinaa.

Lisäksi hän kirjoitti meripihkasta, jota huuhtoutui rantaan suuria määriä Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikolla.

Venetsialainen Marco Polo matkasi keskiaikaista kauppareittiä, Silkkitietä pitkin Euroopasta Kiinaan. Hänen isänsä oli kauppamatkustaja ja oli tehnyt matkan ennen häntä. Marco Polo olikin sekä kauppa- että tutkimusmatkailija.

Marco Polo julkaisi noin vuonna 1300 kuvauksen matkoistaan Kiinassa ja Länsi-Aasiassa vuosina 1271–1295.

Marco Polon kuvaukset tuolloin mongolien hallitsemasta Kiinasta ovat hyvin yksityiskohtaisia. Hän kertoo, miten maata hallinnut Kublai-kaani otti hänet vastaan ja miten hän sai tältä monenlaisia tehtäviä. Hän toimi muun muassa kaanin lähettiläänä, jonka tehtävä oli hoitaa yhteydet kristittyyn paaviin.

Marco Polon matkakertomuksia kritisoitiin jo hänen aikanaan. Monet pitivät tarinoita epäuskottavina ja epätodennäköisinä. Nykyään arvostelijat kiinnittävät huomiota etenkin seikkoihin, joita Marco Polo ei mainitse. Esimerkiksi hänen kertomuksensa kiinalaisista tavoista kaanin hovissa vaikuttavat puutteellisilta. Lisäksi pidetään epäilyttävänä, että kiinalaisissa aikalaislähteissä ei mainita Marco Poloa sanallakaan.

Ne historioitsijat, jotka pitävät Polon matkakertomuksia uskottavina, korostavat, että mongolihallitsija Kublai-kaanin hovissa Kiinassa noudatettiin todennäköisesti pikemminkin mongolialaisia kuin kiinalaisia tapoja.

Jaa mitä tulee Marco Poloon ja hänen matkakumppaneihinsa, heitä saatetaan itse asiassa kuvata kiinalaisissa lähteissä – heitä vain kutsuttiin persialaisiksi.

Kiinalaiset kutsuivat persialaisiksi kaikkia vierasmaalaisia, jotka eivät olleet mongoleja. Esimerkiksi Marco Polo mainitsee piirityksen, jonne hän rakensi matkatovereineen Kublai-kaanille katapultin. Piiritys mainitaan myös kiinalaisissa lähteissä, joissa kerrotaan kolmen persialaisen rakentaneen katapultin.

Yksi maailmanhistorian tunnetuimmista tutkimusmatkailijoista on Kristoffer Kolumbus. Hän purjehti vuonna 1492 Espanjasta länteen toivoen löytävänsä Intiaan uuden meritien, joka ei kulkisi Afrikan eteläpuolelta, sillä tätä reittiä hallitsivat espanjalaisten kilpailijat, portugalilaiset.

Sen sijaan että olisi päässyt Intiaan idästä, kuten hän toivoi, Kolumbus saapui ensimmäisellä tutkimusmatkallaan Karibianmeren saarille. Uusia alueita alettiin myöhemmin kutsua Uudeksi maailmaksi.

Kolumbuksen löytö käynnisti Espanjan siirtomaavalloitukset toden teolla, ja se valtasi pian suuria alueita Etelä-, Keski- ja Pohjois-Amerikasta.

Kolumbus teki kaikkiaan neljä matkaa Uuteen maailmaan. Hänen perässään seurasi useita löytöretkeilijöitä, jotka kartoittivat suuria osia kahdesta ”uudesta” mantereesta, Etelä- ja Pohjois-Amerikasta.

Kolumbus uskoi loppuun asti löytäneensä meritien Intiaan. Neljännellä matkallaan vuonna 1502 hän jopa toivoi kohtaavansa portugalilaisen tutkimusmatkailijan Vasco da Gaman, joka oli päässyt Intiaan purjehtimalla Afrikan eteläkärjen ympäri.

Vasco da Gaman aikaan Kaukoidän kauppa Silkkitieksi kutsutun karavaanitien kautta oli muuttunut yhä hankalammaksi, ja arabialaiset välikädet käärivät voitoista suuren osan.

Kalliiden välikäsien välttämiseksi ja tuottojen maksimoimiseksi portugalilaiset tutkimusmatkailijat alkoivat 1400-luvun jälkipuoliskolla matkustaa yhä pidemmälle Afrikan länsirannikkoa toivoen löytävänsä reitin mantereen eteläpuolelta. Ensimmäisenä Afrikan eteläkärjen kiersi portugalilainen Bartolomeu Diaz vuonna 1488.

Vuonna 1497 oli Vasco da Gaman vuoro jatkaa portugalilaisten tutkimusmatkoja. Hän lähti matkaan neljällä laivalla päämääränään Intia. Vuonna 1498 hän saapui ensimmäisenä portugalilaisena Intian himottujen aarteiden ääreen.

Hän ei kuitenkaan onnistunut ensi yrittämällä tuomaan kotiin suuria rikkauksia. Calicutin kauppiaat eivät olleet erityisen kiinnostuneita siitä halvasta rihkamasta, jota Vasco da Gama oli tuonut mukanaan.

Vasco da Gamalla oli parempi onni toisella matkallaan vuonna 1502, ja hän palasi kotiin laivat täynnä arvokasta lastia. Sen jälkeen portugalilaiset purjelaivat kävivät säännöllisesti hakemassa Intiasta Euroopassa haluttuja kauppatavaroita. Vasco Da Gaman tutkimusmatkoilla oli siten ratkaiseva merkitys Portugalin kehittymiselle merkittäväksi siirtomaavallaksi.

Vuonna 1524 Vasco da Gama lähetettiin jälleen kerran Intiaan, nyt Intian rannikon siirtokuntien portugalilaisena varakuninkaana. Se matka jäi Vasco da Gaman viimeiseksi, sillä hän kuoli malariaan 24. joulukuuta 1524.

Kokenut merikapteeni ja tutkimusmatkailija Fernão de Magalhães oli palvellut monissa Portugalin Intian siirtokunnissa, kun hän joutui portugalilaisten viranomaisten epäsuosioon.

Siksi hän päättyi kääntyä Portugalin kilpailijan, Espanjan, kuninkaan puoleen ja tarjoutua johtamaan matkaa Molukkien saarelle, josta saadut mausteet olivat Euroopassa omaisuuden arvoisia.

Portugalilaisten hallitsema Afrikan eteläpuolinen reitti ei tullut kysymykseen. Paavi oli jakanut maailman kahtia, ja jakolinjan itäpuolella olevat alueet kuuluivat portugalilaisille. Jos Magalhães pääsisi Molukeille purjehtimalla länteen ja Etelä-Amerikan eteläpuolitse, hän voisi ehkä todistaa, että Molukit itse asiassa kuuluivat siihen osaan maailmaan, jonka paavi oli määrännyt Espanjalle.

Magalhãesin retkikunta purjehti ensimmäisenä koko maapallon ympäri, ja hänen miehistönsä oli ensimmäisiä eurooppalaisia, jotka näkivät Tyynenmeren. Se tapahtui harvinaisen tyynenä päivänä, mistä meri on saanut nimensä.

Magalhães ei itse palannut matkalta kotiin, sillä hän kuoli Filippiineillä. Vain murto-osa miehistöstä onnistui pääsemään takaisin Espanjaan. Etelä-Amerikan eteläkärjessä oleva salmi nimettiin myöhemmin Magalhãesin kunniaksi Magalhãesinsalmeksi.

Myös Ranska halusi tehdä menestyksekkäitä tutkimusmatkoja espanjalaisten ja portugalilaisten tapaan. Kun espanjalaiset olivat purjehtineet Etelä-Amerikan eteläpuolelta ja portugalilaiset Afrikan eteläpuolelta, ranskalaiset lähtivät etsimään reittiä Pohjois-Amerikan pohjoispuolelta – niin sanottua Luoteisväylää.

Ensimmäinen yritys vuonna 1524 ei tuottanut tuloksia. Jacques Cartier on mahdollisesti kuulunut tuon tutkimusretken miehistöön. Vuonna 1534 hän sai joka tapauksessa johtoonsa seuraavan tutkimusmatkan, jonka tehtävä oli etsiä ja kartoittaa Luoteisväylää.

Tällä matkalla hän löysi paljon uusia tutkimattomia alueita nykyisestä Kanadasta. Hän myös tutustui paikallisiin irokeesi-intiaaneihin ja nimesi alueen Kanadaksi intiaanien siitä käyttämän nimen Kanata mukaan.

Luoteisväylää Cartier ei kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan hän purjehti toisella matkallaan Saint Lawrence -jokea paikkaan, jossa Quebéc nykyään sijaitsee. Siellä Cartier kuuli huhuja pohjoisemmassa olevasta kultamaasta.

Vuonna 1541 Cartier lähti kolmannelle ja viimeiselle matkalleen etsimään kultaa ja Luoteisväylää. Kun retkikunnan jäsenet alkoivat kärsiä pahasta keripukista, tehtävä jouduttiin keskeyttämään. Jacques Cartier kuoli Ranskassa vuonna 1557.

Hollannin Itä-Intian kauppakomppania lähetti alankomaalaisen Abel Tasmanin vuonna 1642 tutkimusmatkalle etsimään ja kartoittamaan ”Terra Australis Incognitaa” eli ”tuntematonta etelän maata”. Kyseessä oli hypoteettinen manner, jonka uskottiin sijaitsevan jossakin eteläisellä Tyynellämerellä.

Retkikunta purjehti ensin Mauritiukselle Intian valtamerellä ja suuntasi sieltä kaakkoon.

24. marraskuuta 1642 retkikunta näki vihdoin maata. Ironista kyllä Tasman oli onnistunut purjehtimaan Australian mantereen ohi, ja hän saapui sen sijaan Tasmanian saaren eteläkärkeen.

Sieltä hän jatkoi kauemmas itään ja saapui Uuteen-Seelantiin, jonka hän oletti virheellisesti olevan osa Etelä-Amerikkaa. Matka jatkui edelleen pohjoiseen Salomonsaarten ohi ja kotiin.

Abel Tasman onnistui toisella tutkimusretkellään vuonna 1644 löytämään Australian pohjoisrannikon, jota hän sitten kartoitti.

Se jäi myös hänen viimeiseksi löytöretkekseen. Hänet palkannut Hollannin Itä-Intian kauppakomppania ei ollut tyytyväinen matkan tuloksiin ja päätti palkata tuleville matkoille uuden johtajan. Abel Tasman sai kuitenkin jotain, mitä suodaan vain suurimmille löytöretkeilijöille: hänen mukaansa nimettiin saari, Tasmania.

”Tohtori Livingstone, otaksun.”

Tuo lause on yksi historian kuuluisimmista, ja se liittyy tapahtumaan 10. marraskuuta 1871, jolloin toimittaja Henry Morton Stanley löysi vihdoin skotlantilaisen tutkimusmatkailijan David Livingstonen Tanganjikajärven tienoilta Itä-Afrikassa.

Livingstone oli ollut kadoksissa vuosia, ja monet uskoivat hänen kuolleen. Livingstone oli mennyt Afrikkaan alun perin lähetyssaarnaajaksi. Eurooppalaiset eivät vielä tunteneet Afrikan sisäosia, ja siksi skotti päätti lähteä kartoittamaan niin paljon mannerta kuin mahdollista.

Vuosina 1853–1856 Livingstone teki ensimmäisenä eurooppalaisena tutkimusmatkan koko Afrikan halki – lähes 6 500 kilometriä. Hänen suurimpana löytönään pidetään Mosi-oa-Tunya-vesiputousta, jonka hän nimesi Victorian putouksiksi Britannian kuningattaren mukaan.

Livingstone oli aikanaan uskomattoman kuuluisa, joten kun hänestä ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään, toimittaja Stanley lähetettiin etsimään häntä.

Livingstone kuoli vuonna 1873 Sambiassa malariaan ja punatautiin.

Fridtjof Nansen oli koulutukseltaan eläintieteilijä, mutta tutkimusmatkat tekivät hänestä maailmankuulun.

Nansen halusi palavasti päästä tutkimaan Grönlannin sisäosia, ja vuonna 1888 hän päätti lähteä ylittämään Grönlannin mannerjäätä hiihtäen pienen ryhmän kanssa. Moni varoitteli Nansenia ja hänen matkatovereitaan lähtemästä moiseen yritykseen, johon aiemmat retkikunnat eivät olleet pystyneet.

Nansen viittasi kintaalla varoituksille, ja 15. elokuuta ja 29. syyskuuta 1888 välisenä aikana Nansen retkikuntineen onnistui ylittämään Grönlannin mannerjään ensimmäisinä. Lokakuun 3. päivä Nansen saapui yhden matkatoverinsa kanssa Grönlannin länsirannikolla sijaitsevaan tanskalaisten Godthåbin kaupunkiin, joka tunnetaan nykyään nimellä Nuuk.

Muutama vuosi myöhemmin Nansen lähti uudelle tutkimusmatkalle. Vuosina 1893–1896 hän yritti pohjoisnavalle muun muassa ajelehtimalla pohjoiseen ahtojäihin juuttuneella laivalla.

Lopulta Nansen yritti suorittaa loppumatkan pohjoisnavalle hiihtäen ja koiravaljalkolla.

Hän joutui kuitenkin luovuttamaan ja kääntymään takaisin, kun osoittautui mahdottomaksi päästä navalle ja takaisin lyhyen arktisen kesän aikana. Paluumatkalla Nansen retkikuntineen joutui usein hengenvaaraan.

Ensin he olivat menettää kajakkinsa, ja myöhemmin jääkarhu hyökkäsi heidän kimppuunsa.

Norjalainen Roald Amundsen aloitti uransa tutkimusmatkailijana purjehtimalla vuosina 1903–1906 Luoteisväylän läpi.

Sitten hän alkoi valmistella tutkimusretkeä, jonka tarkoitus oli päästä ensimmäisenä pohjoisnavalle.

Ennen lähtöä Amundsen sai kuitenkin tiedon, että yhdysvaltalainen Robert Peary oli päässyt maantieteelliselle pohjoisnavalle. Myöhemmin Pearyn saavutus kuitenkin kyseenalaistettiin.

Joka tapauksessa sen hetkisen käsityksen mukaan Peary oli voittanut kilvan, joten Amundsen kiinnitti katseensa etelänapaan.

Roald Amundsen pääsikin etelänavalle ensimmäisenä tutkimusmatkailijana 14. tammikuuta 1911. Hän päihitti vajaalla kuukaudella toisen retkikunnan, jota johti brittiläinen tutkimusmatkailija Robert Falcon Scott.

Etelänavan valloituksesta huolimatta Roald Amundsen ei luopunut haaveesta päästä ensimmäisenä tutkimusmatkailijana pohjoisnavalle. Pearyn saavutukseen oli kohdistunut niin paljon epäilyksiä, että pohjoisnapaa voitiin vielä pitää valloittamattomana.

Vuonna 1919 Amundsen yritti ajelehtia pohjoisnavalle jäihin juuttuneella laivalla, mutta yritys epäonnistui.

Amundsen opetteli lentämään, ja vuonna 1924 hän pyrki pohjoisnavalle lentokoneella mutta joutui tekemään pakkolaskun jäälle.

Vuonna 1926 hän onnistui lopulta lentämään italialaisen Umberto Nobilen ohjaamalla Norge- ilmalaivalla pohjoisnavan yli.

Kaksi vuotta myöhemmin Amundsen oli mukana lentokoneessa, joka lähti etsimään Umberto Nobilea tämän kadottua ilmalaivallaan Jäämerellä.

Myös Amundsenin kone joutui onnettomuuteen, ja siitä löydettiin myöhemmin vain muutamia osia. Norjalaista tutkimusmatkailijaa ei koskaan löydetty.