Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Teinityttö ajoi maailman ympäri T-Fordilla

Kanadalainen Idris Hall oli vasta juuri täyttänyt 16 vuotta, kun hän näki ilmoituksen, jossa seikkailija Walter Wanderwell etsi viehättävää ja kielitaitoista apulaista maailmanympärimatkalle. Hall sai paikan, ja siitä alkoi huima ja vaarallinen matka, joka oli teinitytön unelmien täyttymys ja teki hänestä maailmankuulun nimellä Aloha Wanderwell.

Richard Diamond Productions

Eräänä lokakuun päivänä vuonna 1922 Idris Hall näki lehdessä kiinnostavan ilmoituksen:
”Viisas, viehättävä ja välitön – tarjolla maailmanmatka nuorelle naiselle.”

16-vuotias kanadalainen Idris oli asunut Ranskassa siitä lähtien, kun hänen isänsä oli kaatunut Ypresissä vuonna 1917, ja oli nyt Nizzassa sisä-oppilaitoksessa.

Elämä tyttökoulussa oli hänestä kuitenkin tylsää, ja hän oli valmis tarttumaan mihin tahansa mahdollisuuteen päästäkseen sieltä pois.

Ilmoituksen oli julkaissut yhdysvaltalainen seikkailija Walter Wanderwell, joka etsi ranskaa osaavaa apulaista automatkalle maailman ympäri.

Tarkoitus oli osallistua kilpailuun siitä, kuka kävisi useammassa maassa ennen seuraavaa maailmannäyttelyä, joka oli tarkoitus pitää Detroitissa kolmen vuoden kuluttua.

Kisaan osallistui kaksi joukkuetta, joista toinen kiersi juuri Pohjois-Amerikkaa yhtenä kuskinaan Walterin vaimo Nell.

Walter Wanderwell oli ensin ajanut seurueineen kolmella muokatulla T-Ford-ambulanssilla Detroitista Yhdysvaltojen itärannikolle ja jatkanut laivalla Eurooppaan.

Nyt hän oli Nizzassa, josta matka jatkuisi muualle maailmaan.

Wanderwell tarvitsi matkalla avustajia, jotka hoitivat esimerkiksi tarvittavia pikku korjauksia ja ajoivat varusteita ja kalustoa kuljettavaa autoa.

Rahoitus hankittiin dokumentoimalla matkaa filmille ja esittämällä elokuvia maksua vastaan yleisölle. Siksi hän etsi ilmoituksellaan apurikseen naista, jonka piti olla riittävän viehättävä ja kuvauksellinen esiintyäkseen edukseen filmeissä ja hurmatakseen yleisön.

Idris oli pitkä ja sievä, hän puhui useita kieliä ja oli ennen kaikkea seikkailunhaluinen. Hän oli vasta 16-vuotias mutta tunsi olevansa valmis ”elämään alkeellisesti Aasiassa tai Afrikassa”, kuten ilmoituksessa kuvailtiin.

Muutamaa päivää myöhemmin hän istui valintatilaisuudessa muiden naisten joukossa.

Idris oli ainoa, joka täytti kaikki vaatimukset, joten valinta oli helppo. Walter kertoi suoraan, mitä matkalla oli odotettavissa:

”Se ei ole mikään lomamatka.”

Wanderwell johti uuden nimensä saksan kielen muuttolintua tarkoittavasta sanasta Wandervogel.

© Richard Diamond Productions

Viranomaiset olivat Walterin kannoilla

Seikkailija, huijari ja vakooja – Walter Wanderwell oli ehtinyt kaikenlaista ennen maailmanympärimatkaansa.

Hän syntyi Preussissa Thornin kaupungissa vuonna 1895 mutta muutti nuorena Yhdysvaltoihin.

Siellä hän sai oleskeluluvan vuonna 1915 ja muutti nimensä englantilaisemmaksi. Viranomaisten epäilyt kuitenkin heräsivät, kun hän kierteli pitkin maata kuvaamassa satamia ja piti tiettävästi yhteyttä saksalaisiin.

Huhtikuussa 1917 Wanderwell pidätettiin, ja hän oli Yhdysvalloissa vankilassa ensimmäisen maailmansodan loppuun asti.

Sodan jälkeen Wanderwellin hämärät toimet jatkuivat.

Hän perusti pasifistijärjestön, jonka pääasiallinen tarkoitus näytti kuitenkin olevan vain kerätä jäsenmaksuja hänen omiin taskuihinsa.

Hänellä ei ilmeisesti koskaan ollut varsinaista työpaikkaa, eikä tiedetä, mistä hän sai alkupääoman maailmanympärimatkalleen.

Flirtti puolalaisen kanssa päättyi ikävästi

Idriksen seikkailu alkoi aamulla 29. lokakuuta 1922.

Uteliaita nizzalaisia oli tullut joukoittain katsomaan, kun Wanderwellin retkikunta lähti kiertämään Eurooppaa.

”16-vuotias koulutyttö aikoo ajaa automobiililla maailman ympäri”, julistivat lehtiotsikot vielä samana päivänä, ja salamavalot räiskyivät Idriksen käynnistäessä moottorin.

Idriksen ystävä oli opettanut hänet ajamaan autoa aiemmin sinä vuonna, ja hän rakasti vauhtia.

Hän oli saanut myös lisäoppia erikoisrakenteisen Fordin ajamiseen Walterilta, jota hän alkoi pian kutsua tämän lempinimellä ”Cap”, olihan tämä retken itseoikeutettu ”kapteeni”.

Idris alkoi itse käyttää nimeä ”Aloha” havaijilaisen lempitanssinsa mukaan, sillä Capin mielestä hänen oikea nimensä ei ollut riittävän eksoottinen.

Aloha ajoi retkikunnan numerolla 2 merkittyä, muunneltua T-Fordia, ja hän ihastui ikihyväksi ajoneuvoon, joka oli matalampi ja mukavampi kuin auton normaali malli.

”Se oli rakkautta ensisilmäyksellä”, Aloha kirjoitti myöhemmin.

Nahkakypäriin ja ajolaseihin pukeutuneet kuskit ajoivat autot pitkin Välimeren rannikkoa Italiaan, jossa Mussolini ja fasistit olivat juuri nousseet valtaan.

”Aurinkoinen Italia. Räikeitä otsikkoja: Mahtailevan Mussolinin mustapaidat näyttävät olevan valmiita vallanvaihtoon. Kerta kaikkiaan jännittävää!” Aloha kirjoitti päiväkirjaansa marraskuussa.

Marssivat fasistit pysäyttivät retkikunnan muutaman kerran, mutta amerikkalaisten siistit univormut ja autojen konepellillä liehuvat Italian liput saivat mustapaidat päättelemään, että ulkomaalaiset olivat fascisti americani, yhdysvaltalaisia fasisteja.

”Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.”
Aloha ajettuaan autoa ensi kerran.

Retkikunta matkasi vuoden 1923 mittaan halki Länsi-Euroopan yrittäen käydä mahdollisimman monessa maassa.

Kun pieni saattue joulukuussa sitten saapui lumen peittämille vuorille Etelä-Puolassa, autot juuttuivat kiinni hankeen.

Kylmästä hytisevät matkalaiset saivat onnekseen apua puolalaiselta ratsuväeltä.

Hevoset valjastettiin autojen eteen, ja niiden kiskoessa T-Fordeja kinoksista sotilaat vitsailivat, että hevosten pitäisi vetää autot koko matkan maailman ympäri.

Yksi upseereista flirttaili Alohan kanssa, ja tämä näki tilaisuutensa tehdä Walter mustasukkaiseksi.

Aloha oli jo täyttänyt 17, ja hän oli ihastunut Capiin. Tämä oli puolestaan kuitenkin iskenyt silmänsä retkikunnassa väliaikaisesti mukana olevaan hollantilaiseen naiseen, viehättävään Joannie van der Rayhin.

Kun puolalainen pyysi Alohaa kanssaan oopperaan, tämä suostui, mutta kun hän palasi hotellille kello neljältä yöllä, vastassa oli vihainen Walter.

”Tällä matkalla työ on ensisijalla!” kapteeni karjui.

Myös Aloha kimpaantui, kun hän ei saanutkaan Walterilta vastakaikua omille tunteilleen, ja matkusti katkerana takaisin Ranskaan äitinsä luo.

Näytti siltä että suuri seikkailu oli päättynyt ennen kuin se oli alkanutkaan.

Wanderwellin retkikunta kiersi maailmaa autolla useaan otteeseen. Ensimmäinen matka alkoi Detroitista marraskuussa 1921 ja päättyi lähtöpisteeseen elokuussa 1925 lähes neljä vuotta myöhemmin. Aloha liittyi retkikuntaan lokakuussa 1922, ja hänestä tuli pian sen tunnetuin henkilö sekä kameran takana että edessä.

Aloha oli pitkästyä kuoliaaksi

Tapahtumarikkaan vuoden jälkeen kotona Ranskassa odotti tylsä arki kirjailutöineen, leipomisineen ja tyhjänpäiväisine juoruiluineen.

Aloha kinasteli jatkuvasti äitinsä kanssa ja tajusi sitten pilanneensa mahdollisuutensa nähdä maailmaa oman kiivaan temperamenttinsa vuoksi.

Maaliskuussa 1924 Aloha kuuli, että Wanderwellin retkikunta oli päässyt Kairoon, jossa se oli muun muassa saanut luvan kuvata Tutankhamenin hautakammiossa.

Uutinen särki Alohan sydämen, sillä hän oli yleensä saanut poseerata kuvauksissa.

Mutta myös Cap kaipasi nuorta tähteään, joka oli osoittautunut hyvin kuvaukselliseksi.

Lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen päätettiin, että Aloha liittyisi jälleen retkikuntaan Egyptissä, joten hän hyppäsi Port Saidiin menevään höyrylaivaan ja osti viimeisillä rahoillaan junalipun Kairoon.

Siellä retkikunta oli leiriytynyt kaupungin ulkopuolelle pyramidien juurelle, eikä Joannie van der Ray enää ollut mukana.

Illalla oli kaunis kuutamo, ja Aloha ja Walter lähtivät kävelemään kauempana häämöttävälle suurelle sfinksille.

Walter kertoi, että seuraavaksi oli tarkoitus jatkaa Mekkaan Arabian niemimaalle ja siitä edelleen Intiaan. Alohasta voisi tulla ensimmäinen nainen maailmassa, joka ajaisi autolla Intian halki Bombaysta Kalkuttaan.

Kaksikko kapusi kuun loisteessa sfinksin hartioille ja katseli kultaista erämaamaisemaa.

Aloha oli jälleen siellä, missä hän kaikkein mieluiten halusikin olla:

”Ikään kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa, sillä tunsin olevani kotona ja täydellisen turvassa.”

Intia tarjosi hellettä ja rankkasateita

Toukokuussa 1924 Aloha ajoi Bombayhin Fordillaan, jonka kylkeen oli maalattu suuri numero 2. Yksi seurueen mekaanikoista oli vakuuttanut, että matka Intian läpi sujuisi kuin leikiten, eikä autossa ollutkaan moittimista, mutta kaikkialla tungeksivat ihmiset ja eläimet saivat nuoren kuljettajan tuskastumaan.

Joka puolella tuntui olevan pyhiä lehmiä ja leikkiviä lapsia, jotka hidastivat matkantekoa.

Lisäksi kuumuus oli sietämätöntä. Lähes puuttomassa maisemassa ei ollut tarjolla varjon varjoa, ja paahtava aurinko piinasi Alohaa joka päivä.

”Tuntui kuin auringosta olisi syöksynyt tulinen hehkuva virta, ja auton alumiinikori kuumeni niin, ettei siihen voinut koskea”, hän kirjoitti kokemuksesta.

Ajettuaan muutaman viikon tässä sulatusuunissa pölyä keuhkoistaan köhien retkikunta saapui Keski-Intiaan Gwalioriin, jossa paikallinen ruhtinas, maharadža, kutsui kuuluisat seikkailijat asumaan palatsiinsa.

Maharadža oli lukenut matkasta lehdistä ja katseli kiinnostuneena Wanderwellin lännessä kuvaamia filmejä.

Matka jatkui pyhään Benaresin kaupunkiin [nyk. Varanasi], jota koetteli rutto.

Ruumiita poltettiin rovioilla, ja kaikkialla leijui sankka savu. ”Haju on kuvottava”, Aloha kirjoitti päiväkirjaansa.

Sitten edessä oli 700 kilometriä Bengalin viidakossa, jossa tie muuttui kuoppaiseksi kärrytieksi ja ympärillä hiipi villieläimiä.

Aloha ja Walter tööttäsivät koko ajan auton torvea toivoen sen äänen pitävän pedot loitolla.

Kun he olivat noin 250 kilometrin päässä Kalkutasta, taivaalle alkoi kertyä tummia monsuunipilviä:

”Sade putosi niskaamme taukoamatta; se ei lakannut hetkeksikään.

Olimme kaikki litimärkiä, ja koko auto oli mudan peitossa. Tie oli liejuinen ja liukas ja auto luisui välillä minne sattui.”

Päästäkseen nopeasti pois monsuunihelvetistä retkikunta ajoi kaksi vuorokautta pysähtymättä nukkumaan.

Läpimärät vaatteet päällään Alohasta tuntui kuin hänet olisi liimattu kuljettajan istuimeen.

”Haluatko antaa periksi, Aloha?” Walter huusi sateen keskeltä.

”Kyllä minä tähän pystyn, Cap. Kaikki lehdet tietävät matkasta, enkä halua epäonnistua”, Aloha vakuutteli.

Hän tiesi Walterin kertoneen lehdistölle, että juuri Aloha ajaisi auton Intian läpi.

Sinnikkyys palkittiin, ja 25 kilometrin jälkeen liejuinen kärrypolku vaihtui taas päällystettyyn tiehen.

Lopulta Aloha ohjasi auton päämäärään lopen uupuneena ja pressuun kääriytyneenä.

Hän oli ajanut autolla Bombaysta Kalkuttaan ensimmäisenä naisena maailmassa.

Retkikunnan autot oli muokattu kestämään vuoriston pakkasia, epätasaisia erämaita ja viidakon hehkuvaa kuumuutta.

© Vidal/Stringer/Getty Images

T-Ford tarvitsi vain banaaneja ja norsun rasvaa kulkeakseen

Fordin T-malli oli maailman ostetuin auto, johon oli helppo saada varaosia lähes missä vain. Sitä piti kuitenkin hieman muokata kaikkein ankarimpiin olosuhteisiin.

  • © Shutterstock

    Muussatut banaanit voitelivat vaihteet

    Retkikunnan yleismies Afrikassa, Eric Owen, keksi käyttää banaanisosetta vaihdeöljynä, kun autojen vaihteet alkoivat tuntua jähmeiltä.

    Idea toimi, mutta Alohan mukaan aluksi autossa vallitsi ”kuvottava kärventyvien banaanien lemu”.

  • © Shutterstock

    Lamppuöljy ja ihmisvoima korvasivat bensiinin

    Kerran bensiinin loputtua retkikunta käytti polttoaineena lamppuöljyä.

    Vuonna 1924 Kiinassa paikalliset kulit eli lähes orjan asemassa olevat työläiset saivat toimia moottorina, kun sisällissodan piinaamassa maassa oli mahdotonta hankkia bensaa.

    Kulit työnsivät ja vetivät autoja kaikkiaan 130 kilometrin matkan.

  • © Shutterstock

    Norsun rasva piti moottorin ajokunnossa

    Mosambikissa moottoriöljyn loppuessa päätettiin kokeilla norsun rasvaa ja oliiviöljyä voiteluun, jotta matka ei olisi keskeytynyt moottorin pysähtymiseen keskellä viidakkoa.

    Yleismies Owen tosin tunnusti, että moinen ei tehnyt hyvää millekään autolle ”eikä varsinkaan näille”.

  • © Shutterstock

    Pyörillä pitkin raiteita

    Paikalliset varoittivat monesti Alohaa ja Walteria, että rankkasateet olivat huuhtoneet pois tiellä olevia siltoja. Silloin retkikunnan oli etsittävä lähin rautatiesilta.

    Muunnelluissa T-Fordeissa oli teleskooppiakselit, joissa akselivälin saattoi säätää vastaamaan raideleveyttä.

Aloha ja Walter joutuivat vangeiksi

Matkan ankarimpiin koetuksiin kuuluneen Intian läpiajon jälkeen Wanderwell-retkikunnalla oli edessään vielä tuhansien kilometrien matka Aasian ja Neuvostoliiton halki ennen paluuta Yhdysvaltoihin.

Walter saattoi kuitenkin iloita siitä, että hän johti selvästi vaimoaan Nelliä kilpailussa siitä, kuka kävisi useammassa maassa.

Kun Walter ja Aloha saapuivat elokuussa 1924 Singaporeen, siellä odotti kirje Nelliltä. Hän kertoi, että hänellä oli vaikeuksia saada kerätyksi riittävästi rahaa voidakseen matkustaa kaukomaille.

Walteria Nellin rahahuolet eivät kuitenkaan juurikaan kiinnostaneet, sillä hän oli enemmän kiinnostunut nuoresta matkakumppanistaan Alohasta.

Heidän välilleen oli jo kehkeytynyt salasuhde, tosin Aloha tiesi hyvin, että Walterilla oli muitakin sängynlämmittäjiä.

Elokuun lopulla retkikunta matkusti laivalla Shanghaihin, ja mieliala oli korkealla, kunnes autot saapuivat Pohjois-Kiinaan Tianjinin kaupunkiin.

Siellä paikallisilla viranomaisilla oli ikävää kerrottavaa:

”Ette voi jatkaa matkaa. Edessä on tulvia, nälkää, rikollisuutta ja sisällissota.”

Walter ei kuitenkaan aikonut luopua suunnitelmastaan matkustaa Pohjois-Kiinassa sijaitsevaan Mukdeniin ja sieltä edelleen Neuvostoliittoon.

Hän sai kuin saikin viranomaiset myöntämään tarvittavat matka-asiakirjat ja palkkasi avukseen kiinankielisen tulkin.

Pohjois-Kiinassa oli kunnon teitä vain harvakseltaan, ja usein maasto oli niin vaikeakulkuista, että autot joutuivat etenemään matelemalla.

Kerran Fordien luisuminen vuorenrinnettä alas saatiin estettyä vain avuliaiden paikallisten avulla. Kiitokseksi Aloha antoi heille suklaata, joka olikin heille aivan uusi tuttavuus.

Kiinan koettelemukset kulminoituivat autojen lähestyessä Mudkenia, jossa eri kiinalaisryhmät taistelivat alueen hallinnasta.

Erään maalaiskylän lähellä naula puhkaisi Alohan auton renkaan, ja pian autoa kohti ryntäsi kymmenen aseistautunutta sotilasta.

Heidän johtajansa alkoi karjua ulkomaalaisille syyttäen heitä vakoilijoiksi. Sotilaat ottivat länsimaiset kiinni, ja Aloha heitettiin löyhkäävään selliin, jossa hän istui valveilla koko yön huolissaan muusta retkikunnasta.

”Edessä on tulvia, nälkää, rikollisuuttaja sisällissota.”
Kiinalaiset viranomaiset varoittivat Wanderwellin retkikuntaa.

Unettoman yön jälkeen hän oli äärimmäisen huojentunut nähdessään Walterin seuraavana aamuna, kun sellin ovi avattiin.

Aloha ja Walter yrittivät tulkin välityksellä vakuuttaa kiinalaiset siitä, että he eivät olleet suinkaan vakoojia, mutta vakuuttelut tuntuivat valuvan hukkaan.

Heidän matkallaan ottamistaan valokuvistakaan ei ollut apua.

Alohan esitellessä kuvia yksi sotilaista muuttui yhtäkkiä siniseksi kasvoiltaan ja alkoi kouristella, ja hetken sätkittyään hän kaatui kuolleena maahan.

Syntyneessä sekasorrossa hänen toverinsa näyttivät kokonaan unohtaneen Alohan ja Walterin, ja Walter käski kaikkien painua autoille.

Aloha teki työtä käskettyä ja juoksi autolleen sydän pamppaillen, mutta sotilaat olivat niin järkyttyneitä toverinsa äkillisestä kuolemasta, etteivät he tajunneet, mitä ympärillä tapahtui.

Edes autojen moottorien käynnistämisen äänikään ei havahduttanut sotilaita, ja retkikunta pääsi pakoon.

Lokakuussa 1924 retkikunta ylitti rajan Neuvostoliittoon, ja kahden päivän ajomatkan jälkeen he kirjautuivat hotelliin Vladivostokissa.

Pari päivää ennen Alohan 18-vuotispäivää hänen hotellihuoneensa oveen paukutti sotilas, joka huusi jotain venäjäksi.

Alohan avattua oven sotilas viittoi häntä seuraamaan itseään.

Alohan polvet valahtivat veteliksi, kun hän tajusi, että häntä oltiin viemässä paraatiaukiolle, jossa bolševikit yleensä teloittivat vihollisiaan.

Siellä seisoi venäläissotilaita suorissa riveissä, ja Aloha pelkäsi viime hetkensä tulleen.

Sitten esiin astui upseeri, joka sanoi:

”Olette ensimmäinen nainen, joka on ajanut Siperiaan autolla. Olen nähnyt elokuvianne, ja minusta olette upea. Täten nimitämme teidät kunniaeverstiksi.”

Aloha oli ällikällä lyöty. Sotilaat laukaisivat kiväärinsä ilmaan, ja Aloha sai arvomerkkinsä.

Maailmanmatkaajan päiväkirja

Aloha Wanderwell kirjasi lähes päivittäin tapahtumia päiväkirjaansa. Kirjoituksissa hän kertoo kokemuksistaan ja mietteistään matkallaan Walterin kanssa eri puolilla maailmaa.

Walter kosi Alohaa

Siperiasta Wanderwellin retkikunta matkusti laivalla Japaniin, jonka halki matka jatkui loppuvuoden 1924.

Kaikkialla retkikuntaa oli vastassa juhlivia ihmisjoukkoja, ja he saivat jokaisesta filmiesityksestään jopa tuhat dollaria (yli 10 000 nykyeuroa). Walter yritti sopia myös elokuvanäytösten järjestämisestä kotimaassa seuraavana vuonna.

Suunnitelman mukaan maailmanympärimatkan piti päättyä Afrikkaan, mutta se edellytti lisää rahaa.

Kun retkikunta saapui San Franciscoon tammikuussa 1925, vastaanotto ei kuitenkaan ollut niin häikäisevä kuin oli odotettu.

Toimittajia toki parveili matkalaisten ympärillään saadakseen haastattelun, mutta Yhdysvaltain viranomaisten suhtautuminen retkikuntaan – ja etenkin Walteriin – ei ollut yhtä suopea.

Walter Wanderwell oli aina suhtautunut lakiin hieman vapaamielisesti, ja viranomaiset olivat tarkkailleet häntä vuodesta 1917 lähtien.

Pian kotimaahan paluun jälkeen sekä Walter ja Aloha pidätettiin, koska he olivat käyttäneet luvatta ”Yhdysvaltain armeijan varusteita, jotka viittaavat upseerin asemaan”.

Vaikka he selittivät, että heidän käyttämänsä komentovyöt olivat kiinalaisia eivätkä suinkaan yhdysvaltalaisia päällystövöitä, viranomaiset pysyivät tiukkana.

”Tuomio on 200 dollaria sakkoa tai 60 päivää vankeutta”, tuomari päätti.

Retkikunta matkusti kolmella autolla, jotta matka voisi jatkua, vaikka yksi auto hajoaisi.

© Richard Diamond Productions

Rikkeen vähäpätöisyyteen nähden rangaistus oli ankara, mutta sakot oli maksettava.

Ongelmat lain kanssa eivät jääneet siihen. Pian Walter sai tietää, että FBI aikoi pidättää hänet niin sanotun Mann Actin rikkomisesta.

Mann Act oli laki, jonka mukaan muun muassa alaikäisen tytön tuominen rajan yli katsottiin ”valkoiseksi orjakaupaksi”. Walteria uhkasi vankila ja pariskuntaa matkan keskeytyminen.

Jokin ratkaisu oli löydettävä. Aloha ja Walter olivat rakastuneet, ja keväällä 1925 Aloha oli raskaana. Walter erosi Nellistä ja kosi Alohaa huhtikuussa.

Tuoreen vaimonsa kanssa hän saattoi matkustaa osavaltiosta toiseen laillisesti. Aloha tunsi kuitenkin itsensä vieraaksi omassa maassaan.

”Yritin sopeutua ja viihtyä, mutta ajan kuluessa oloni muuttui yhä oudommaksi ja oudommaksi”, hän kirjoitti muistelmissaan.

Kun pariskunta saapui autokaupunki Detroitiin, jossa julistetun kilpailun voittajia he olivat, he saivat siellä kunniavastaanoton.

Suunniteltu maailmannäyttely oli peruttu, mutta Walterilla oli näyttää valokuvia ja filmejä retkikunnan matkalta kaikkiaan 39 maasta.

Joulukuussa 1925 Wanderwellit saivat tyttären, Valrin. Se ei estänyt heitä suunnittelemasta matkaa läpi Afrikan Kapkaupungista Kairoon.

Kun he purjehtivat kohti Etelä-Afrikkaa syksyllä 1926, Aloha odotti jo toista lastaan.

Aloha poseerasi ympäri maailmaa

Aloha Wanderwell kävi matkoillaan joka puolella maailmaa. Kamera seurasi aina mukana, ja matkoilta on säilynyt satoja valokuvia, joissa Aloha poseeraa milloin missäkin maailmankolkassa.

Intiassa maharadža lahjoitti Alohalle norsun. Suuri eläin vaihdettiin lopulta apinaan.

Richmond Diamond Productions

Giza 1924

Egyptin brittiläinen siirtomaahallinto halusi myönteistä julkisuutta ja antoi siksi Wanderwellin retkikunnan kierrellä maassa vapaasti ja muun muassa pystyttää leirin Gizan suuren sfinksin päälle.

Richmond Diamond Productions

Tokio 1924

Japanilaisyleisö seurasi, kun Aloha ja hänen T-Fordinsa nostettiin höyrylaivaan, joka vei erottamattoman parin Yhdysvaltoihin. Japanissa retkikuntaa oli kaikkialla vastassa valtava määrä ihmisiä.

Richmond Diamond Productions

Kenia 1927

Itä-Afrikassa retkikunta tapasi perinteisin kuparikoruin koristautuneita maasainaisia. 180 senttiä pitkä Aloha erottui joukosta.

Richmond Diamond Productions

Rooma 1928

Osa Aloha ja Walter Wanderwellin filmeistä päätyi elokuvaan Car and Camera Around the World, jonka ensi-ilta oli vuonna 1929. Tässä Aloha poseeraa Roomassa Colosseumin edessä.

Richmond Diamond Productions

Vaarat odottivat pimeällä mantereella

Kukaan ei ollut aiemmin ajanut autolla Etelä-Afrikan eteläkärjestä koilliseen Kairoon. Matka oli yli 10 000 kilometriä, ja valtaosaa teistä ei ollut tarkoitettu autoille.

Kun Walter alkoi tehdä matkajärjestelyjä Kapkaupungissa, Alohan raskaus eteni, ja huhtikuussa 1927 syntyi poika, Nile.

Kolme viikkoa myöhemmin molemmat lapset lähetettiin hoitoon Alohan äidille, joka asui tuolloin Australiassa. Pariskunta oli visusti päättänyt toteuttaa Afrikan matkansa.

Retkikuntaan kuului kuusi jäsentä, joista yksi oli Alohan sisar Meg.

Alku näytti lupaavalta, kun T-Fordit rullasivat valtavan, tasaisen savannin yli.

Retkikunta pysähtyi Louis Trichardtin kaupunkiin Etelä-Afrikan pohjoisosassa hankkimaan täydennyksiä seuraavalle etapille kohti Mosambikia.

Autoihin lastattiin 25 kiloa jauhoja, 12 kiloa kuivattuja hedelmiä ja 50 kiloa papuja.

”Olette suoraan sanoen hulluja, jos aiotte jatkaa”, kaikki kaupungin länsimaalaiset varoittelivat.

Seikkailijapari halusi kuitenkin tehdä jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin tehnyt, ja hankkia samalla matkalta ainutlaatuista filmimateriaalia.

”Pimein Afrikka odottaa, ystäväni”, Walter sanoi retkikuntalaisilleen autosaattueen lähtiessä taas matkaan.

”Pimein Afrikka odottaa, ystäväni.”
Walter Wanderwell, 1927.

Heinäkuussa autot saapuivat Mosambikiin ja tiheään ja tiettömään viidakkoon. Autot juuttuivat välillä aluskasvillisuuteen, ja ne piti irrottaa sahan ja kirveen avulla.

Eräänä iltana retkikunta ajoi maalaiskylään pyytämään yöpymispaikkaa. Aluksi asukkaat pelästyivät moottoreita mutta toivottivat lopulta vieraat tervetulleiksi.

Aloha ja Meg nukkuivat tapansa mukaan autossa, jossa oli pienin vaara joutua petojen suuhun. Kahden aikaan yöllä Meg heräsi ja päätti hieman jaloitella.

Kun hän palasi autolle, hän kuuli leijonaa tarkoittavia varoitushuutoja: ”Shimba, shimba!”

Kylmät väreet hiipivät sisarusten selkäpiitä pitkin, mutta he lähtivät kuitenkin kiväärit kädessä miesten kanssa tutkimaan leirin ympäristöä, josta löytyikin leijonan jälkiä.

Peto oli ilmeisesti havainnut Megin, ja se oli jälkien perusteella ollut aivan tämän kannoilla, kun Meg oli livahtanut autoon.

Eräs paikallinen mies ei ollut ollut niin onnekas. Verijäljet johtivat leirinuotiolta kahdensadan metrin päähän, jossa maassa lojuivat miesparan jäännökset.

Nälkäinen leijona oli ilmeisesti raadellut miehen, ennen kuin se oli lähtenyt uuden saaliin, Megin, perään.

Kaksi Wander-wellin miehistön jäsentä pelasi korttia laivalla, kun Walter ammuttiin.

© Bettmann/Getty Images

Walter murhattiin omalla jahdillaan

Aloha ja Walter Wanderwellin tarina sai karun lopun.

Joulukuussa 1932 Walter löydettiin parin huvijahdilta Carmalta selkään ammuttuna.

Poliisin ainoa johtolanka oli silminnäkijälausunto, jonka mukaan veneessä oli nähty frakkipukuinen mies ennen murhaa.

”Tiedän ainakin tuhat ihmistä, jotka toivoisivat Capin kuolemaa”, Aloha totesi kuulusteluissa.

Alohan ja Walterin suhde oli viilentynyt vuosien myötä, etenkin Walterin naisseikkailujen vuoksi.

Poliisin pääepäillyksi nousi walesilainen William Guy, joka oli ottanut pestin jahdille matkalla Buenos Airesista San Franciscoon.

Guy oli jossain välissä uhkaillut kapteenia, eikä hän peitellyt vainajaa kohtaan tuntemaansa kaunaa poliisikuulustelussa:

”Minä vihasin Wanderwelliä. Olisin mielelläni nitistänyt sen lurjuksen, mutta selkään ampuminen ei ole minun tapaistani.”

Guylla oli vedenpitävä alibi murhahetkelle, sillä hän ollut syömässä ystäviensä kanssa.

Ketään muuta ei koskaan syytetty eikä tuomittu murhasta, ja Walter Wanderwellin murha on edelleen selvittämättä.

Unelma Kairoon pääsystä romuttui

Loppumatka Mosambikin läpi ei ollut yhtään sen helpompi.

Maata koetteli kuivuus, ja vettä oli vaikea löytää. Juomaveden puutteessa matkalaiset pureskelivat viljanjyviä kostuttaakseen suutaan.

Kun myös bensiini hupeni huolestuttavaa tahtia, autoissa yleensä vallinnut iloinen rupattelu vaimeni vähitellen.

Lopulta autot saapuivat Massengenan kaupunkiin, missä retkikuntalaiset saivat viimein vettä juotavakseen ja polttoainetta, mutta sitten kuvaan astui vielä entistäkin vaarallisempi ongelma: malaria.

Aloha sairastui vakavasti, ja vasta hänen häilyttyään useita viikkoja elämän ja kuoleman rajamailla kiniinihoito alkoi tehota ja 20-vuotias maailmanmatkaaja tokeni edes jotakuinkin entiselleen.

Syyskuun lopulla 1927 retkikunta ylitti rajan Tansaniaan, jossa olosuhteet olivat jo huomattavasti paremmat.

Kierrettyään maan korkeimman vuoren Kilimanjaron Fordit rullasivat Keniaan.

Siellä matkalaiset tapasivat maassa asuvia brittiläisiä, jotka tuijottivat epäuskoisina, kun Walter kertoi heidän kokemuksistaan Afrikassa:

”Miten ihmeessä te amerikkalaiset olette pysyneet hengissä tässä maassa?

Pahat kielet syyttivät Alohaa murhasta, sillä hän ei vaikuttanut riittävän surulliselta.

© Pastpix/Topfoto/Ritzau Scanpix

Pääsette kuin koira veräjästä kaikesta siitä, mitä todellakaan ei pitäisi tehdä”, britit päivittelivät.

Retkikunnan mieliala oli taas korkealla, ja lopullinen tavoite, Kairo, näytti olevan aivan ulottuvilla.

Sitten he kuulivat harmikseen, että he eivät voisi ajaa Britannian siirtomaan Sudanin läpi, sillä dinkakansa oli noussut siellä kapinaan ja alue olisi hengenvaarallinen, etenkin valkoisille.

Rajut rankkasateet puolestaan koettelivat Tšadia, minkä vuoksi myös lännen kautta oli mahdotonta matkustaa.

Aloha näki ensimmäisen kerran miehensä suhtautuvan johonkin varoitukseen vakavasti, kun Walter totesi muille, että olosuhteiden vuoksi tavoite jäisi saavuttamatta.

Ryhmä ajoi sen sijaan Kenian itärannikolle palatakseen sieltä Eurooppaan. 18. joulukuuta 1927 kovia kokeneet T-Fordit nostettiin matkustajalaivaan, jonka kannelta Aloha ja Walter katselivat Afrikan rannikon katoamista kaukaisuuteen.

Aloha ei kuitenkaan tuntenut oloaan kovin pettyneeksi, sillä hän oli saavuttanut päätavoitteensa.

Hän oli lähtenyt maailmalle teinityttönä viisi vuotta aiemmin, ja nyt hän palaisi kotiin ensimmäisenä naisena, joka oli ajanut autolla maailman ympäri.

Jälkikirjoitus: Vuosina 1930–1931 Aloha ja Walter kiersivät jälleen uutta mannerta, Etelä-Amerikkaa.

Seuraavana vuonna Walter sai surmansa hämärissä olosuhteissa, mutta Aloha jatkoi maailman matkaamista uuden aviomiehensä Walter Bakerin kanssa.

He matkustivat muun muassa ympäri Oseaniaa. Näin Etelämanner jäi ainoaksi mantereeksi, jossa Aloha Wanderwell ei koskaan käynyt.

Lue myös:

Koneet

Uusi Ford joka 3. sekunti

1 minuuttia
Toinen maailmansota

Singaporen taistelu: Japanin hämäys houkutti britit ansaan

6 minuuttia
Poliitikot

Mahatma Gandhi - Intian ”isä”

3 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota