Teinityttö ajoi maailman ympäri T-Fordilla

Flirtti puolalaisen kanssa päättyi ikävästi

Idriksen seikkailu alkoi aamulla 29. lokakuuta 1922.

Uteliaita nizzalaisia oli tullut joukoittain katsomaan, kun Wanderwellin retkikunta lähti kiertämään Eurooppaa.

”16-vuotias koulutyttö aikoo ajaa automobiililla maailman ympäri”, julistivat lehtiotsikot vielä samana päivänä, ja salamavalot räiskyivät Idriksen käynnistäessä moottorin.

Idriksen ystävä oli opettanut hänet ajamaan autoa aiemmin sinä vuonna, ja hän rakasti vauhtia.

Hän oli saanut myös lisäoppia erikoisrakenteisen Fordin ajamiseen Walterilta, jota hän alkoi pian kutsua tämän lempinimellä ”Cap”, olihan tämä retken itseoikeutettu ”kapteeni”.

Idris alkoi itse käyttää nimeä ”Aloha” havaijilaisen lempitanssinsa mukaan, sillä Capin mielestä hänen oikea nimensä ei ollut riittävän eksoottinen.

Aloha ajoi retkikunnan numerolla 2 merkittyä, muunneltua T-Fordia, ja hän ihastui ikihyväksi ajoneuvoon, joka oli matalampi ja mukavampi kuin auton normaali malli.

”Se oli rakkautta ensisilmäyksellä”, Aloha kirjoitti myöhemmin.

Nahkakypäriin ja ajolaseihin pukeutuneet kuskit ajoivat autot pitkin Välimeren rannikkoa Italiaan, jossa Mussolini ja fasistit olivat juuri nousseet valtaan.

”Aurinkoinen Italia. Räikeitä otsikkoja: Mahtailevan Mussolinin mustapaidat näyttävät olevan valmiita vallanvaihtoon. Kerta kaikkiaan jännittävää!” Aloha kirjoitti päiväkirjaansa marraskuussa.

Marssivat fasistit pysäyttivät retkikunnan muutaman kerran, mutta amerikkalaisten siistit univormut ja autojen konepellillä liehuvat Italian liput saivat mustapaidat päättelemään, että ulkomaalaiset olivat fascisti americani, yhdysvaltalaisia fasisteja.

Retkikunta matkasi vuoden 1923 mittaan halki Länsi-Euroopan yrittäen käydä mahdollisimman monessa maassa.

Kun pieni saattue joulukuussa sitten saapui lumen peittämille vuorille Etelä-Puolassa, autot juuttuivat kiinni hankeen.

Kylmästä hytisevät matkalaiset saivat onnekseen apua puolalaiselta ratsuväeltä.

Hevoset valjastettiin autojen eteen, ja niiden kiskoessa T-Fordeja kinoksista sotilaat vitsailivat, että hevosten pitäisi vetää autot koko matkan maailman ympäri.

Yksi upseereista flirttaili Alohan kanssa, ja tämä näki tilaisuutensa tehdä Walter mustasukkaiseksi.

Aloha oli jo täyttänyt 17, ja hän oli ihastunut Capiin. Tämä oli puolestaan kuitenkin iskenyt silmänsä retkikunnassa väliaikaisesti mukana olevaan hollantilaiseen naiseen, viehättävään Joannie van der Rayhin.

Kun puolalainen pyysi Alohaa kanssaan oopperaan, tämä suostui, mutta kun hän palasi hotellille kello neljältä yöllä, vastassa oli vihainen Walter.

”Tällä matkalla työ on ensisijalla!” kapteeni karjui.

Myös Aloha kimpaantui, kun hän ei saanutkaan Walterilta vastakaikua omille tunteilleen, ja matkusti katkerana takaisin Ranskaan äitinsä luo.

Näytti siltä että suuri seikkailu oli päättynyt ennen kuin se oli alkanutkaan.

Aloha oli pitkästyä kuoliaaksi

Tapahtumarikkaan vuoden jälkeen kotona Ranskassa odotti tylsä arki kirjailutöineen, leipomisineen ja tyhjänpäiväisine juoruiluineen.

Aloha kinasteli jatkuvasti äitinsä kanssa ja tajusi sitten pilanneensa mahdollisuutensa nähdä maailmaa oman kiivaan temperamenttinsa vuoksi.

Maaliskuussa 1924 Aloha kuuli, että Wanderwellin retkikunta oli päässyt Kairoon, jossa se oli muun muassa saanut luvan kuvata Tutankhamenin hautakammiossa.

Uutinen särki Alohan sydämen, sillä hän oli yleensä saanut poseerata kuvauksissa.

Mutta myös Cap kaipasi nuorta tähteään, joka oli osoittautunut hyvin kuvaukselliseksi.

Lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen päätettiin, että Aloha liittyisi jälleen retkikuntaan Egyptissä, joten hän hyppäsi Port Saidiin menevään höyrylaivaan ja osti viimeisillä rahoillaan junalipun Kairoon.

Siellä retkikunta oli leiriytynyt kaupungin ulkopuolelle pyramidien juurelle, eikä Joannie van der Ray enää ollut mukana.

Illalla oli kaunis kuutamo, ja Aloha ja Walter lähtivät kävelemään kauempana häämöttävälle suurelle sfinksille.

Walter kertoi, että seuraavaksi oli tarkoitus jatkaa Mekkaan Arabian niemimaalle ja siitä edelleen Intiaan. Alohasta voisi tulla ensimmäinen nainen maailmassa, joka ajaisi autolla Intian halki Bombaysta Kalkuttaan.

Kaksikko kapusi kuun loisteessa sfinksin hartioille ja katseli kultaista erämaamaisemaa.

Aloha oli jälleen siellä, missä hän kaikkein mieluiten halusikin olla:

”Ikään kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa, sillä tunsin olevani kotona ja täydellisen turvassa.”

Intia tarjosi hellettä ja rankkasateita

Toukokuussa 1924 Aloha ajoi Bombayhin Fordillaan, jonka kylkeen oli maalattu suuri numero 2. Yksi seurueen mekaanikoista oli vakuuttanut, että matka Intian läpi sujuisi kuin leikiten, eikä autossa ollutkaan moittimista, mutta kaikkialla tungeksivat ihmiset ja eläimet saivat nuoren kuljettajan tuskastumaan.

Joka puolella tuntui olevan pyhiä lehmiä ja leikkiviä lapsia, jotka hidastivat matkantekoa.

Lisäksi kuumuus oli sietämätöntä. Lähes puuttomassa maisemassa ei ollut tarjolla varjon varjoa, ja paahtava aurinko piinasi Alohaa joka päivä.

”Tuntui kuin auringosta olisi syöksynyt tulinen hehkuva virta, ja auton alumiinikori kuumeni niin, ettei siihen voinut koskea”, hän kirjoitti kokemuksesta.

Ajettuaan muutaman viikon tässä sulatusuunissa pölyä keuhkoistaan köhien retkikunta saapui Keski-Intiaan Gwalioriin, jossa paikallinen ruhtinas, maharadža, kutsui kuuluisat seikkailijat asumaan palatsiinsa.

Maharadža oli lukenut matkasta lehdistä ja katseli kiinnostuneena Wanderwellin lännessä kuvaamia filmejä.

Matka jatkui pyhään Benaresin kaupunkiin [nyk. Varanasi], jota koetteli rutto.

Ruumiita poltettiin rovioilla, ja kaikkialla leijui sankka savu. ”Haju on kuvottava”, Aloha kirjoitti päiväkirjaansa.

Sitten edessä oli 700 kilometriä Bengalin viidakossa, jossa tie muuttui kuoppaiseksi kärrytieksi ja ympärillä hiipi villieläimiä.

Aloha ja Walter tööttäsivät koko ajan auton torvea toivoen sen äänen pitävän pedot loitolla.

Kun he olivat noin 250 kilometrin päässä Kalkutasta, taivaalle alkoi kertyä tummia monsuunipilviä:

”Sade putosi niskaamme taukoamatta; se ei lakannut hetkeksikään.

Olimme kaikki litimärkiä, ja koko auto oli mudan peitossa. Tie oli liejuinen ja liukas ja auto luisui välillä minne sattui.”

Päästäkseen nopeasti pois monsuunihelvetistä retkikunta ajoi kaksi vuorokautta pysähtymättä nukkumaan.

Läpimärät vaatteet päällään Alohasta tuntui kuin hänet olisi liimattu kuljettajan istuimeen.

”Haluatko antaa periksi, Aloha?” Walter huusi sateen keskeltä.

”Kyllä minä tähän pystyn, Cap. Kaikki lehdet tietävät matkasta, enkä halua epäonnistua”, Aloha vakuutteli.

Hän tiesi Walterin kertoneen lehdistölle, että juuri Aloha ajaisi auton Intian läpi.

Sinnikkyys palkittiin, ja 25 kilometrin jälkeen liejuinen kärrypolku vaihtui taas päällystettyyn tiehen.

Lopulta Aloha ohjasi auton päämäärään lopen uupuneena ja pressuun kääriytyneenä.

Hän oli ajanut autolla Bombaysta Kalkuttaan ensimmäisenä naisena maailmassa.

Aloha ja Walter joutuivat vangeiksi

Matkan ankarimpiin koetuksiin kuuluneen Intian läpiajon jälkeen Wanderwell-retkikunnalla oli edessään vielä tuhansien kilometrien matka Aasian ja Neuvostoliiton halki ennen paluuta Yhdysvaltoihin.

Walter saattoi kuitenkin iloita siitä, että hän johti selvästi vaimoaan Nelliä kilpailussa siitä, kuka kävisi useammassa maassa.

Kun Walter ja Aloha saapuivat elokuussa 1924 Singaporeen, siellä odotti kirje Nelliltä. Hän kertoi, että hänellä oli vaikeuksia saada kerätyksi riittävästi rahaa voidakseen matkustaa kaukomaille.

Walteria Nellin rahahuolet eivät kuitenkaan juurikaan kiinnostaneet, sillä hän oli enemmän kiinnostunut nuoresta matkakumppanistaan Alohasta.

Heidän välilleen oli jo kehkeytynyt salasuhde, tosin Aloha tiesi hyvin, että Walterilla oli muitakin sängynlämmittäjiä.

Elokuun lopulla retkikunta matkusti laivalla Shanghaihin, ja mieliala oli korkealla, kunnes autot saapuivat Pohjois-Kiinaan Tianjinin kaupunkiin.

Siellä paikallisilla viranomaisilla oli ikävää kerrottavaa:

”Ette voi jatkaa matkaa. Edessä on tulvia, nälkää, rikollisuutta ja sisällissota.”

Walter ei kuitenkaan aikonut luopua suunnitelmastaan matkustaa Pohjois-Kiinassa sijaitsevaan Mukdeniin ja sieltä edelleen Neuvostoliittoon.

Hän sai kuin saikin viranomaiset myöntämään tarvittavat matka-asiakirjat ja palkkasi avukseen kiinankielisen tulkin.

Pohjois-Kiinassa oli kunnon teitä vain harvakseltaan, ja usein maasto oli niin vaikeakulkuista, että autot joutuivat etenemään matelemalla.

Kerran Fordien luisuminen vuorenrinnettä alas saatiin estettyä vain avuliaiden paikallisten avulla. Kiitokseksi Aloha antoi heille suklaata, joka olikin heille aivan uusi tuttavuus.

Kiinan koettelemukset kulminoituivat autojen lähestyessä Mudkenia, jossa eri kiinalaisryhmät taistelivat alueen hallinnasta.

Erään maalaiskylän lähellä naula puhkaisi Alohan auton renkaan, ja pian autoa kohti ryntäsi kymmenen aseistautunutta sotilasta.

Heidän johtajansa alkoi karjua ulkomaalaisille syyttäen heitä vakoilijoiksi. Sotilaat ottivat länsimaiset kiinni, ja Aloha heitettiin löyhkäävään selliin, jossa hän istui valveilla koko yön huolissaan muusta retkikunnasta.

Unettoman yön jälkeen hän oli äärimmäisen huojentunut nähdessään Walterin seuraavana aamuna, kun sellin ovi avattiin.

Aloha ja Walter yrittivät tulkin välityksellä vakuuttaa kiinalaiset siitä, että he eivät olleet suinkaan vakoojia, mutta vakuuttelut tuntuivat valuvan hukkaan.

Heidän matkallaan ottamistaan valokuvistakaan ei ollut apua.

Alohan esitellessä kuvia yksi sotilaista muuttui yhtäkkiä siniseksi kasvoiltaan ja alkoi kouristella, ja hetken sätkittyään hän kaatui kuolleena maahan.

Syntyneessä sekasorrossa hänen toverinsa näyttivät kokonaan unohtaneen Alohan ja Walterin, ja Walter käski kaikkien painua autoille.

Aloha teki työtä käskettyä ja juoksi autolleen sydän pamppaillen, mutta sotilaat olivat niin järkyttyneitä toverinsa äkillisestä kuolemasta, etteivät he tajunneet, mitä ympärillä tapahtui.

Edes autojen moottorien käynnistämisen äänikään ei havahduttanut sotilaita, ja retkikunta pääsi pakoon.

Lokakuussa 1924 retkikunta ylitti rajan Neuvostoliittoon, ja kahden päivän ajomatkan jälkeen he kirjautuivat hotelliin Vladivostokissa.

Pari päivää ennen Alohan 18-vuotispäivää hänen hotellihuoneensa oveen paukutti sotilas, joka huusi jotain venäjäksi.

Alohan avattua oven sotilas viittoi häntä seuraamaan itseään.

Alohan polvet valahtivat veteliksi, kun hän tajusi, että häntä oltiin viemässä paraatiaukiolle, jossa bolševikit yleensä teloittivat vihollisiaan.

Siellä seisoi venäläissotilaita suorissa riveissä, ja Aloha pelkäsi viime hetkensä tulleen.

Sitten esiin astui upseeri, joka sanoi:

”Olette ensimmäinen nainen, joka on ajanut Siperiaan autolla. Olen nähnyt elokuvianne, ja minusta olette upea. Täten nimitämme teidät kunniaeverstiksi.”

Aloha oli ällikällä lyöty. Sotilaat laukaisivat kiväärinsä ilmaan, ja Aloha sai arvomerkkinsä.

Walter kosi Alohaa

Siperiasta Wanderwellin retkikunta matkusti laivalla Japaniin, jonka halki matka jatkui loppuvuoden 1924.

Kaikkialla retkikuntaa oli vastassa juhlivia ihmisjoukkoja, ja he saivat jokaisesta filmiesityksestään jopa tuhat dollaria (yli 10 000 nykyeuroa). Walter yritti sopia myös elokuvanäytösten järjestämisestä kotimaassa seuraavana vuonna.

Suunnitelman mukaan maailmanympärimatkan piti päättyä Afrikkaan, mutta se edellytti lisää rahaa.

Kun retkikunta saapui San Franciscoon tammikuussa 1925, vastaanotto ei kuitenkaan ollut niin häikäisevä kuin oli odotettu.

Toimittajia toki parveili matkalaisten ympärillään saadakseen haastattelun, mutta Yhdysvaltain viranomaisten suhtautuminen retkikuntaan – ja etenkin Walteriin – ei ollut yhtä suopea.

Walter Wanderwell oli aina suhtautunut lakiin hieman vapaamielisesti, ja viranomaiset olivat tarkkailleet häntä vuodesta 1917 lähtien.

Pian kotimaahan paluun jälkeen sekä Walter ja Aloha pidätettiin, koska he olivat käyttäneet luvatta ”Yhdysvaltain armeijan varusteita, jotka viittaavat upseerin asemaan”.

Vaikka he selittivät, että heidän käyttämänsä komentovyöt olivat kiinalaisia eivätkä suinkaan yhdysvaltalaisia päällystövöitä, viranomaiset pysyivät tiukkana.

”Tuomio on 200 dollaria sakkoa tai 60 päivää vankeutta”, tuomari päätti.

Rikkeen vähäpätöisyyteen nähden rangaistus oli ankara, mutta sakot oli maksettava.

Ongelmat lain kanssa eivät jääneet siihen. Pian Walter sai tietää, että FBI aikoi pidättää hänet niin sanotun Mann Actin rikkomisesta.

Mann Act oli laki, jonka mukaan muun muassa alaikäisen tytön tuominen rajan yli katsottiin ”valkoiseksi orjakaupaksi”. Walteria uhkasi vankila ja pariskuntaa matkan keskeytyminen.

Jokin ratkaisu oli löydettävä. Aloha ja Walter olivat rakastuneet, ja keväällä 1925 Aloha oli raskaana. Walter erosi Nellistä ja kosi Alohaa huhtikuussa.

Tuoreen vaimonsa kanssa hän saattoi matkustaa osavaltiosta toiseen laillisesti. Aloha tunsi kuitenkin itsensä vieraaksi omassa maassaan.

”Yritin sopeutua ja viihtyä, mutta ajan kuluessa oloni muuttui yhä oudommaksi ja oudommaksi”, hän kirjoitti muistelmissaan.

Kun pariskunta saapui autokaupunki Detroitiin, jossa julistetun kilpailun voittajia he olivat, he saivat siellä kunniavastaanoton.

Suunniteltu maailmannäyttely oli peruttu, mutta Walterilla oli näyttää valokuvia ja filmejä retkikunnan matkalta kaikkiaan 39 maasta.

Joulukuussa 1925 Wanderwellit saivat tyttären, Valrin. Se ei estänyt heitä suunnittelemasta matkaa läpi Afrikan Kapkaupungista Kairoon.

Kun he purjehtivat kohti Etelä-Afrikkaa syksyllä 1926, Aloha odotti jo toista lastaan.

Vaarat odottivat pimeällä mantereella

Kukaan ei ollut aiemmin ajanut autolla Etelä-Afrikan eteläkärjestä koilliseen Kairoon. Matka oli yli 10 000 kilometriä, ja valtaosaa teistä ei ollut tarkoitettu autoille.

Kun Walter alkoi tehdä matkajärjestelyjä Kapkaupungissa, Alohan raskaus eteni, ja huhtikuussa 1927 syntyi poika, Nile.

Kolme viikkoa myöhemmin molemmat lapset lähetettiin hoitoon Alohan äidille, joka asui tuolloin Australiassa. Pariskunta oli visusti päättänyt toteuttaa Afrikan matkansa.

Retkikuntaan kuului kuusi jäsentä, joista yksi oli Alohan sisar Meg.

Alku näytti lupaavalta, kun T-Fordit rullasivat valtavan, tasaisen savannin yli.

Retkikunta pysähtyi Louis Trichardtin kaupunkiin Etelä-Afrikan pohjoisosassa hankkimaan täydennyksiä seuraavalle etapille kohti Mosambikia.

Autoihin lastattiin 25 kiloa jauhoja, 12 kiloa kuivattuja hedelmiä ja 50 kiloa papuja.

”Olette suoraan sanoen hulluja, jos aiotte jatkaa”, kaikki kaupungin länsimaalaiset varoittelivat.

Seikkailijapari halusi kuitenkin tehdä jotain, mitä kukaan muu ei ollut aiemmin tehnyt, ja hankkia samalla matkalta ainutlaatuista filmimateriaalia.

”Pimein Afrikka odottaa, ystäväni”, Walter sanoi retkikuntalaisilleen autosaattueen lähtiessä taas matkaan.

Heinäkuussa autot saapuivat Mosambikiin ja tiheään ja tiettömään viidakkoon. Autot juuttuivat välillä aluskasvillisuuteen, ja ne piti irrottaa sahan ja kirveen avulla.

Eräänä iltana retkikunta ajoi maalaiskylään pyytämään yöpymispaikkaa. Aluksi asukkaat pelästyivät moottoreita mutta toivottivat lopulta vieraat tervetulleiksi.

Aloha ja Meg nukkuivat tapansa mukaan autossa, jossa oli pienin vaara joutua petojen suuhun. Kahden aikaan yöllä Meg heräsi ja päätti hieman jaloitella.

Kun hän palasi autolle, hän kuuli leijonaa tarkoittavia varoitushuutoja: ”Shimba, shimba!”

Kylmät väreet hiipivät sisarusten selkäpiitä pitkin, mutta he lähtivät kuitenkin kiväärit kädessä miesten kanssa tutkimaan leirin ympäristöä, josta löytyikin leijonan jälkiä.

Peto oli ilmeisesti havainnut Megin, ja se oli jälkien perusteella ollut aivan tämän kannoilla, kun Meg oli livahtanut autoon.

Eräs paikallinen mies ei ollut ollut niin onnekas. Verijäljet johtivat leirinuotiolta kahdensadan metrin päähän, jossa maassa lojuivat miesparan jäännökset.

Nälkäinen leijona oli ilmeisesti raadellut miehen, ennen kuin se oli lähtenyt uuden saaliin, Megin, perään.

Unelma Kairoon pääsystä romuttui

Loppumatka Mosambikin läpi ei ollut yhtään sen helpompi.

Maata koetteli kuivuus, ja vettä oli vaikea löytää. Juomaveden puutteessa matkalaiset pureskelivat viljanjyviä kostuttaakseen suutaan.

Kun myös bensiini hupeni huolestuttavaa tahtia, autoissa yleensä vallinnut iloinen rupattelu vaimeni vähitellen.

Lopulta autot saapuivat Massengenan kaupunkiin, missä retkikuntalaiset saivat viimein vettä juotavakseen ja polttoainetta, mutta sitten kuvaan astui vielä entistäkin vaarallisempi ongelma: malaria.

Aloha sairastui vakavasti, ja vasta hänen häilyttyään useita viikkoja elämän ja kuoleman rajamailla kiniinihoito alkoi tehota ja 20-vuotias maailmanmatkaaja tokeni edes jotakuinkin entiselleen.

Syyskuun lopulla 1927 retkikunta ylitti rajan Tansaniaan, jossa olosuhteet olivat jo huomattavasti paremmat.

Kierrettyään maan korkeimman vuoren Kilimanjaron Fordit rullasivat Keniaan.

Siellä matkalaiset tapasivat maassa asuvia brittiläisiä, jotka tuijottivat epäuskoisina, kun Walter kertoi heidän kokemuksistaan Afrikassa:

”Miten ihmeessä te amerikkalaiset olette pysyneet hengissä tässä maassa?

Pääsette kuin koira veräjästä kaikesta siitä, mitä todellakaan ei pitäisi tehdä”, britit päivittelivät.

Retkikunnan mieliala oli taas korkealla, ja lopullinen tavoite, Kairo, näytti olevan aivan ulottuvilla.

Sitten he kuulivat harmikseen, että he eivät voisi ajaa Britannian siirtomaan Sudanin läpi, sillä dinkakansa oli noussut siellä kapinaan ja alue olisi hengenvaarallinen, etenkin valkoisille.

Rajut rankkasateet puolestaan koettelivat Tšadia, minkä vuoksi myös lännen kautta oli mahdotonta matkustaa.

Aloha näki ensimmäisen kerran miehensä suhtautuvan johonkin varoitukseen vakavasti, kun Walter totesi muille, että olosuhteiden vuoksi tavoite jäisi saavuttamatta.

Ryhmä ajoi sen sijaan Kenian itärannikolle palatakseen sieltä Eurooppaan. 18. joulukuuta 1927 kovia kokeneet T-Fordit nostettiin matkustajalaivaan, jonka kannelta Aloha ja Walter katselivat Afrikan rannikon katoamista kaukaisuuteen.

Aloha ei kuitenkaan tuntenut oloaan kovin pettyneeksi, sillä hän oli saavuttanut päätavoitteensa.

Hän oli lähtenyt maailmalle teinityttönä viisi vuotta aiemmin, ja nyt hän palaisi kotiin ensimmäisenä naisena, joka oli ajanut autolla maailman ympäri.

Jälkikirjoitus: Vuosina 1930–1931 Aloha ja Walter kiersivät jälleen uutta mannerta, Etelä-Amerikkaa.

Seuraavana vuonna Walter sai surmansa hämärissä olosuhteissa, mutta Aloha jatkoi maailman matkaamista uuden aviomiehensä Walter Bakerin kanssa.

He matkustivat muun muassa ympäri Oseaniaa. Näin Etelämanner jäi ainoaksi mantereeksi, jossa Aloha Wanderwell ei koskaan käynyt.