Thulessa elementit yhtyivät
Antiikin kreikkalainen tutkimusmatkailija kertoi paikasta, jota ei ollut omin silmin nähnyt, ja uskomus jäi eloon. Vielä 1900-luvulla natsi-Saksassa oli ihmisiä, jotka uskoivat Thuleen.
Kreikkalaisen tutkimusmatkailijan Pytheaan mukaan kesti kuusi päivää purjehtia Britteinsaarilta maailman ääriin Thuleen.
Palatessaan Pohjois-Euroopan tutkimusmatkaltaan vuoden 330 eaa. tienoilla hän kertoi asumiskelvottomasta Thulesta, missä vesi, maa ja ilma yhdistyivät.
Parintuhannen vuoden ajan ihmiset todella uskoivat kaukana pohjoisessa maailman laidalla sijaitsevaan Thuleen.
Siellä edes päivä ja yö eivät olleet kuin Välimeren seuduilla: esimerkiksi roomalainen Plinius kertoi, että Thulessa aurinko ei kesäisin laskenut lainkaan eikä talvisin noussut.
Historioitsijat ovat arvelleet Thule-myytin perustuneen kertomuksiin Skandinavian niemimaasta, josta antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset eivät tienneet juuri mitään.
Lähempänä Skandinaviaa asuvat sen sijaan tiesivät Thulen sijaitsevan muualla.
Saksalainen munkki Adam Bremeniläinen kirjoitti vuonna 1075:
”Thule on se saari, jota meidän päivinämme kutsutaan Islanniksi merta hyydyttävän jään takia.”
1900-luvulle tultaessa maantieteilijät olivat jo ammoin todenneet Thulen pelkäksi myytiksi.
Saksassa toimi kuitenkin 1900-luvun alkupuolella natsimielinen Thule-seura, jonka mukaan Thule oli ollut olemassa ja siellä oli asunut arjalainen superrotu, josta saksalaiset polveutuivat.
Ruotsalaisen Olaus Magnuksen kartassa 1500-luvulta Thule oli Islannista etelään.
Rakennusoppeja Atlantiksesta
Jumalkuninkaiden hallitsema Atlantis oli isompi kuin Afrikka mutta vajosi silti maanjäristyksen vuoksi päivässä merenpohjaan, kirjoitti kreikkalainen filosofi Platon vuoden 360 eaa. tienoilla.
Kun espanjalaiset lähes kaksituhatta vuotta myöhemmin saapuivat Meksikoon ja näkivät mayojen ja asteekkien pyramidit, he uskoivat, että Atlantiksen jumalkuninkaat olivat opettaneet pyramidien rakentamisen niin muinaisille egyptiläisille kuin mayoille ja asteekeillekin.
Nykyhistorioitsijoiden mielestä Platon ei todella uskonut uponneeseen valtakuntaan vaan käsitteli sen avulla ihannevaltiota, jossa oli vahvat johtajat ja joka oli vauras ja onnellinen.
Ruotsalaisen Olaus Magnuksen kartassa 1500-luvulta Thule oli Islannista etelään.
Pakanallisten barbaarien keskellä oli kristitty yhteisö
Keskiajan eurooppalaiset olivat varmoja, että Intiassa oli pappiskuningas Johanneksen kristitty valtakunta, josta löytyi nuoruudenlähde ja portti Edeniin.
Johanneksen uskottiin polveutuvan yhdestä Uuden testamentin tietäjistä.
”Todiste” valtakunnasta saatiin vuonna 1165, kun Euroopassa kiersi Johanneksen kirje Bysantin keisarille.
Paavi lähetti retkikunnan etsimään Johannesta, mutta retkikunta jäi sille tielleen.
1300-luvulla Intiaa tunnettiin Euroopassa paremmin ja tiedettiin, ettei Johanneksen valtakunta voinut olla siellä, joten sen alettiinkin kertoa sijaitsevan Etiopiassa.
Vasta vuonna 1751 eräs munkki keksi kysyä asiasta etiopialaisilta, ja kävi ilmi, että yksikään heistä ei ollut koskaan kuullutkaan pyhästä Johanneksesta.
1500-luvun kartassa pappiskuninkaan maa sijaitsi Etiopiassa.
Munkki löysi paratiisin
Pyhän Brendanin ”siunattujen saari” sijaitsi Atlantilla. Se oli niin yleisesti tunnettu asia, että Kristoffer Kolumbuskin etsi Brendanin saarta purjehtiessaan Atlantilla vuonna 1492.
Pyhä Brendan oli irlantilainen munkki, joka matkusti 500-luvulla etsimään paratiisia.
Keskiaikaisen tekstin mukaan hän löysi Atlantilta pyhän saaren, jolle hän nousi maihin seurueineen.
Kun miehet palasivat alukselleen mielestään 15 päivää myöhemmin, kävi ilmi, että laivalla heitä oli odotettu kokonainen vuosi ja saari oli koko sen ajan ollut mystisen sumun peitossa.
Moni merimies kertoi sittemmin nähneensä Brendanin ”siunattujen saaren” mutta huonon sään estäneen purjehduksen sinne.
Portugalin kuningas lähetti 1400-luvulla erään saaresta kertoneen etsimään sitä uudelleen, mutta mies ei koskaan palannut.
Tarinoiden mukaan saari sijaitsi jossain Afrikan edustalla, ja niinpä se piirrettiin sinne moniin karttoihin.
1700-luvulla myös Espanjasta lähdettiin etsimään Brendanin saarta, mutta retken epäonnistuttua rahahanat sulkeutuivat – ja sen jälkeen myös saaresta kertovien ”silminnäkijöiden” määrä väheni.
Legendan mukaan Pyhä Brendan ajoi aluksellaan valaan selkään.
Kadonnut maakaistale ratkaisi ongelman
1800-luvulla Intiasta löytyi maki-nimisten puoliapinoiden (Lemuridae) fossiileja.
Se ihmetytti eläintieteilijöitä, sillä makeja elää vain Madagaskarissa.
Britti Philip Sclater keksi vuonna 1864, että Intian valtameren poikki olisi aikoinaan kulkenut nykyisin uponnut manner nimeltä Lemuria ja eläimet olisivat levinneet sitä pitkin.
Tuohon aikaan tutkijat selittivät monia eläintieteellisiä arvoituksia muinaisilla maayhteyksillä, ja jotkut uskoivat Lemurian jatkuneen koko Tyynenmeren poikki, koska se olisi selittänyt myös aasialaisten eläinlajien esiintymisen Amerikassa.
Vasta 1960-luvulla yleistyi teoria mannerten liikkumisesta.
Sen mukaan Madagaskar ja Intia ovat olleet toisissaan kiinni 84–95 miljoonaa vuotta sitten mutta erkaantuneet sittemmin.
Kekseliään teorian mukaan makit olivat ammoin levinneet Madagaskarista Intiaan maitse.
Etelä-Amerikka kartoitettiin kultajahdissa
Espanjalaiset kuulivat Amerikassa intiaanien tavasta heittää kultaa ja jalokiviä järveen uuden kuninkaan noustessa valtaan.
Tarinan mukaan hallitsija peitettiin kultapölyllä, eli hänestä tuli El Dorado, ”kullattu mies”, minkä jälkeen hän meni järveen uimaan.
Espanjalaiset tutkimusmatkailijat löysivätkin vuonna 1545 viidakosta kultajärveksi olettamansa järven.
Se kuivattiin, mutta pohjalta paljastui vain vähän kultaa.
Myytti kuitenkin eli ja muuttui niin, että pian toivorikkaat siirtolaiset jo etsivät kokonaista Eldoradon kultaista kaupunkia.
Jopa englantilainen merisankari Walter Raleigh etsi kaupunkia vuonna 1596 napatakseen sen espanjalaisten nenän edestä.
Eldoradoa ei koskaan löytynyt, mutta sen etsintöjen ansiosta Etelä-Amerikan sisäosat tuli kartoitettua perusteellisesti.
Eldorado oli merkitty 1600-luvun hollantilaiseen karttaan.
Saari sumun keskellä
Irlannin edustalla uskottiin olevan saari, joka paljastui sumusta vain yhdeksi päiväksi joka 7. vuosi.
Siitä käytettiin nimeä Hy-Brasil, joka juontui ilmeisesti muinaisesta Breasal-nimisestä klaanista.
Klaanin nimi taas juontui iirinkielen kaunista ja mahtavaa tarkoittavasta sanasta.
Hy-Brasil merkittiin ensi kertaa karttaan vuonna 1325. Yksi sitä turhaan etsineistä oli John Cabot, joka tutki Pohjois-Amerikan itärannikkoa ensimmäisenä eurooppalaisena sitten viikinkien.
Hän etsi Hy-Brasilia silmä kovana purjehtiessaan Atlantin poikki vuonna 1497.
Vuonna 1674 levisi huhu, jonka mukaan kapteeni John Nisbet olisi löytänyt saaren ja tavannut siellä suurien mustien kaniinien ympäröimässä linnassa asuneen velhon.
Eräs yritteliäs mies anoi heti Englannin kuninkaalta yksinoikeutta asuttaa saari, mutta tarina osoittautui vain nokkelan kirjailijan keksimäksi.
Hy-Brasil merkittiin kartalle viimeistä kertaa vuonna 1865.