Englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin ”Lajien synty luonnollisen valinnan vaikutuksesta”-teoksen ensimmäinen painos julkaistiin marraskuun 24. päivänä vuonna 1859.
Koko painos, 1 250 kappaletta, myytiin heti loppuun. Vaikka vain harvat lukijoista todella ymmärsivät, mitä Darwin tarkoitti luonnollisella valinnalla, teos herätti vilkasta keskustelua.
Darwin oli ehtinyt kypsytellä teoriaansa vuosikausia. Perusta sille luotiin lähes 25 vuotta aiemmin, kun syyskuun 17. päivänä 1835 brittiläinen priki HMS Beagle lähestyi Galápagosin saariryhmään kuuluvaa Chathamsaarta (nykyistä San Cristóbalia).
Alus oli aloittanut matkansa jo lähes neljä vuotta aiemmin Etelä-Englannista Plymouthista. Kolmen vuoden ajan se oli kartoittanut Etelä-Amerikan rannikkoa kapteeni Robert FitzRoyn johdolla ja oli nyt kotimatkalla.
HMS Beagle -aluksella oli mukana tuolloin 26-vuotias Charles Darwin. Hän oli hyvien suhteidensa avulla saanut hankituksi itselleen luonnontieteilijän pestin laivaan. Tässä oli auttanut myös se, että häntä oli pidetty taustaltaan ja asemaltaan sopivanamatkaseurana kapteeni FitzRoylle.
Darwin havaitsi melko pian matkalle lähdön jälkeen, että hän ei kestänyt lainkaan merenkäyntiä.
”Vihaan jokaista meren aaltoa”, hän tiuski eräälle matkakumppanilleen.
Hän ei myöskään viihtynyt lainkaan kapteenin seurassa, vaan nousi maihin aina heti ensimmäisen tilaisuuden turvin ja kulki keräämässä eläin-, kasvi-, fossiili- ja mineraalinäytteitä.
Tapansa mukaan Darwin nousi myös Chathamsaareen heti, kun se vain oli mahdollista. Seuraavien viikkojen aikana hän kävi neljällä saariryhmän 13 suurimmasta saaresta tekemässä havaintoja erikoisista kasvi- ja eläinlajeista.
Teoria muotoutui vähä vähältä
Lukemattomissa Darwinin elämää käsittelevissä kuvauksissa ja Galápagossaarten matkaoppaissa kerrotaan, että saarten luonto sai Darwinin välittömästi ymmärtämään, miten lajit syntyvät luonnollisen valinnan kautta eläinpopulaatioiden sopeutuessa elinoloihinsa.
Darwinin kerrotaan tajunneen heti, miten luonnonvalinta oli tuottanut joillekin lintulajeille vankan nokan siementen kuorien murskaamista varten ja miten toisten lajien kapea nokka soveltui paremmin hyönteisten pyydystämiseen.
Eri saarilla asuvien kilpikonnien kilpien muotoon ja kuviointiin taas olivat syynä niiden elinolot ja tarjolla oleva ravinto.
Todellisuudessa teorian synty ei ollut lainkaan näin dramaattinen, vaan Darwin muotoili ajatuksensa vasta merimatkansa jälkeen.
Hänen päiväkirjoistaan ja matkakertomuksestaan ilmenee, että hän kulki saarilla tuolloin lähes laput silmillä.
Darwin muun muassa käsitteli osaa näytteistä huolimattomasti ja jätti merkitsemättä, miltä saarilta ne oli kerätty.
Vasta kun Darwin oli päässyt Lontooseen ja esitteli havaintojaan muille tutkijoille, nämä kiinnittivät hänen huomionsa siihen, millaisen biologisen aarteen hän oli tuonut mukanaan lukuisten lajikuvausten ja näytteiden muodossa.
Vaikka Darwin ei saanutkaan Galápagossaarilla mitään äkillistä tieteellistä oivallusta, käynti kylvi hänen mieleensä idean siemenen, joka alkoi hiljalleen itää. Idusta kehittyi lopulta yksi tieteen historian tärkeimmistä läpimurroista.
Ornitologi ohjasi oikeille raiteille
Galápagossaaret ovat vulkaanista alkuperää.
Yksi Darwinin hartaimmista toiveista olikin toimivan tulivuoren näkeminen.
Tämä toive ei toteutunut, sillä Chathamsaaren kraatterit olivat umpeutuneet kauan aikaa sitten. Koko saari näytti muodostuvan jäähtyneestä laavasta, joka oli jähmettynyt aaltomaisiksi kuvioiksi.
Darwin ja FitzRoy vertasivat maisemaa Wolverhamptonin metallitehtaiden sulatusuunien ympäristöön.
Chathamsaaren eläimet eivät osanneet pelätä ihmistä. Sirkut pysyttelivät rauhassa aloillaan, vaikka Darwin oli niistä vain alle metrin päässä, ja suulat, joita istui puiden oksilla, eivät juuri kiinnittäneet huomiota Darwiniin tai tämän kivääriin, jolla hän kolkkasi yhdellä oksalla istuvan galapagosinhiirihaukan näytteeksi.
Suurimman vaikutuksen häneen tekivät kuitenkin merileguaanit, jotka sukeltelivat kallionkielekkeiltä veteen päästäkseen syömään levänkappaleita.
Saaret olivat matelijoiden paratiisi, jossa eli jättikokoisia maa- ja merikilpikonnia, sisiliskoja ja leguaaneja.
Beaglen seuraava pysähdyspaikka oli Charlesinsaari (joka tunnetaan myös Floreanana ja Santa Maríana). Siellä asui pieni rangaistusvankisiirtokunta, jota johti brittiläinen varakuvernööri Nicholas Lawson.
Hän kertoi Darwinille, että jättiläiskilpikonnien kilven muodon ja ulkonäön perusteella pystyi päättelemään, mille saarelle oli noussut, koska kilvet olivat joka saarella erilaisia.
Joissakin saarissa elävien konnien kilpi kaareutui pääpuolessa ylöspäin niin, että eläimet pystyivät kurottautumaan syömään pensaiden ja puiden lehtiä.
Joissakin saarissa kilven etureuna taas oli tasainen ja eläimet söivät matalaa kasvillisuutta. Pienempiäkin eroja kilvissä oli, mutta vaikka tutkimusaineistoa olisikin ollut runsaasti (Lawson nimittäin käytti kilpiä kukkaruukkuina), tiedot eivät tehneet Darwiniin suurtakaan vaikutusta.
Matkakertomuksessa, joka julkaistiin yhdeksän vuotta kotiinpaluun jälkeen vuonna 1845, Darwin tunnusti, että ei ollut osannut antaa tiedoille arvoa. Tämä johtui muun muassa siitä, ettei hän pystynyt edes kuvittelemaan, että saarissa, jotka sijaitsivat näköetäisyydellä toisistaan, olisi voinut esiintyä niin monia muotoja samasta eläinlajista.
Kattavan kokoelman keräämisen sijaan hän antoi heittää kaikkien pyydystettyjen kilpikonnien kilvet yli Beaglen laidan sitä mukaa kuin niiden sisältö oli hävinnyt miehistön vatsoihin.
Yhden eläinryhmän edustajien Darwin kuitenkin havaitsi jakautuneen eri rotuihin tai lajeihin eri saarilla. Hän toikin Lontooseen mukanaan siistin kokoelman matkijalintujen nahkoja, jotka oli varustettu etiketeillä.
Niistä ilmeni, että näytteet olivat peräisin useilta eri matkijalajeilta, jotka useimmiten elivät eri saarissa.
Saarien muiden pikkulintujen Darwin arveli olevan joko peippoja, rastaita tai kerttuja.
Jaottelunsa hän perusti yksilöiden nokkien erilaisiin muotoihin. Lontoossa Darwin näytti kokoelmansa tunnetulle ornitologille ja anatomian tutkijalle John Gouldille, joka hämmästytti Darwinia kertomalla, että luokittelemattomat linnut kuuluivat samaan ryhmään.
Darwinin erehdys oli anteeksiannettava, sillä hänen keräämänsä nykyisin darwininsirkkuina pidetyt 14 lintulajia ovat ulkoisesti hyvin erilaisia.
Ennen lähtöään Galápagossaarilta HMS Beagle pistäytyi vielä Albemarlessa (eli Isabelassa), jossa Darwin tutki laavaleguaaneja (”Ei hassumpaa syötävää”, oli FitzRoyn kommentti), ja Jamesinsaaressa (tunnetaan myös San Salvadorina ja Santiagona), jossa Darwin pääsi muun muassa ratsastamaan jättiläiskilpikonnalla.
Kun Darwinin oleskelu saarilla päättyi viiden viikon kuluttua, hän oli vielä tietämätön näkemänsä merkityksestä.
Hän oli kuitenkin nähnyt maailmaa ja kerännyt ne kokemukset, jotka auttoivat hänen maailmankuvaa mullistavaa luonnonvalintaan pohjautuvaa kehitysoppiaan eli niin sanottua darwinismia muotoutumaan.
Sirkut olivat malliesimerkki
Paluunsa jälkeisinä vuosina Darwin pohti muistiinpanojensa, näytteidensä ja muistojensa merkitystä. Hän tuli siihen tulokseen, että elämän monimuotoisuus oli niin suurta, että se voitiin selittää vain siten, että jatkuvasti syntyi uusia lajeja, jotka sopeutuivat elinoloihinsa.
Darwin havaitsi myös, että häntä harhauttaneet sirkut olivat itse asiassa malliesimerkki evoluution toiminnasta.
Lähes kymmenen vuotta Beaglen maailmanympärimatkan jälkeen Darwin oli jo paljon viisaampi punnittuaan keräämiään todisteita. Tuolloin hän kirjoitti lajien muuntelusta esseen, jota ei kuitenkaan heti julkaistu.
Kun ”Lajien synty” -teos vuonna 1859 vihdoin näki päivänvalon, Darwin kirjoitti sen johdannossa havainnoistaan varsin vaatimattomasti, että ne ”tuntuivat antavan jotakin valaistusta lajien syntyyn – tuohon mysteerien mysteeriin”.
Ensimmäinen painos Lajien syntyä vietiin käsistä.
Teorian kaksi osaa
Charles Darwinin ajatukset elämän kehittymisestä olivat niin mullistavia, että alettiin puhua ”darwinismista”. Hänen teoriassaan on kaksi peruselementtiä.
Kaikki lajit periytyvät samasta kantamuodosta: Ensimmäinen osa käsittelee evoluutiota eli lajien vähittäistä kehittymistä. Darwin esittää, että kaikki maailman lajit ovat syntyneet kehittymällä hitaasti yhdestä yhteisestä kantamuodosta.
Parhaiten sopeutuvat jäävät jatkamaan sukua: Teorian toinen osa koskee sitä, että lajien muutokset tapahtuvat niin sanotun luonnonvalinnan perusteella. Se tarkoittaa, että parhaiten sopeutuvat yksilöt kustakin sukupolvesta tuottavat enemmän jälkeläisiä kuin huonommin sopeutuvat. Tämä lainalaisuus vie evoluutiota eli lajien kehitystä eteenpäin.