Tähän mennessä kaikki yritykset löytää aarre Oak Islandilta ovat olleet turhia. 

© Shutterstock

Kanadassa on aarresaari – vai onko?

Vuodesta 1795 lähtien onnenonkijat ovat etsineet pieneltä kanadalaiselta saarelta aarretta, jota on arveltu niin merirosvojen kullaksi, Shakespearen käsikirjoituksiksi kuin Graalin maljaksikin. Toistaiseksi vastaan on tullut vain multaa ja puunkarahkoja.

tiistai 23. tammikuuta 2018 teksti Lars Bering Haarup

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä vuonna 1795 Daniel McGinnis kulki metsässä pienellä Oak Islandin saarella Nova Scotian edustalla. 16-vuotias McGinnis oli käynyt saarella lukemattomia kertoja, mutta nyt hän näki jotakin merkillistä.

Pienellä aukiolla vanhan tammen oksalta roikkui taljaviritelmä, jollaisia McGinnis tiesi laivoissa käytettävän. Maa sen alla näytti myllätyltä, ikään kuin joku olisi kaivanut sitä hiljattain.

McGinnisin uteliaisuus heräsi, ja hän kiirehti mantereelle kotikyläänsä kertomaan löydöstään ystävilleen John Smithille ja Anthony Vaughanille. Pojat palasivat pian Oak Islandille hakuilla ja lapioilla varustautuneina.

Kun pojat alkoivat kaivaa, he huomasivat, että lapio upposi irtonaiseen maahan helposti. Runsaan puolen metrin syvyydessä lapio kolahti laakeisiin kiviin, jotka joku oli selvästi asetellut huolellisesti tasaiseksi kerrokseksi.

Pojat nostivat kivet pois ja jatkoivat kaivamista. He huomasivat, että paikalla oli jonkinlainen kuilu, jonka läpimitta oli noin neljä metriä ja joka jatkui yhä syvemmälle saaren saviseen maaperään.

Runsaan kymmenen jalan eli kolmen metrin syvyydessä vastaan tuli kerros paksuja tammenoksia. 

Pojat purkivat ne ja jatkoivat kaivamista. Kolmen metrin kaivamisen jälkeen vastaan tuli jälleen tammikerros ja yhdeksän metrin syvyydessä vielä yksi.

Seuduilla oli pitkään kiertänyt huhu, että joku merirosvo, mahdollisesti kuuluisa kapteeni Kidd, oli kätkenyt alueelle aarteen. Pojat olivat varmoja, että he olivat löytäneet hänen aarteensa kätköpaikan. 

Kaivaminen ei kuitenkaan tuottanut kummoistakaan tulosta, vain lisää selviä merkkejä siitä, että joku oli kaivanut maata samalla paikalla ennen heitä. 

Muutaman päivän kuluttua pojat lopettivat kaivamisen ja päättivät palata paikalle myöhemmin lisävoimien ja parempien varusteiden kanssa.

Tänään, yli 200 vuotta McGinnisin löydön jälkeen, Oak Islandin aarteen arvoitus on edelleen ratkaisematta ja jos mahdollista, entistäkin hämärämpi. 

Aarteenetsintään suurin odotuksin

Oak Island sijaitsee Kanadan itärannikolla muutaman sadan metrin päässä Nova Scotian saaresta. Vuonna 1795 saaren asukkaat olivat köyhiä maanviljelijöitä, kalastajia ja käsityöläisiä.

Huhut poikien löydöstä kiirivät nopeasti ja kantautuivat lääkäri Simeon Lyndin korviin. Hän innostui välittömästi ja perusti poikien ja muutamien Nova Scotian silmäätekevien kanssa aarteenetsintää varten ”Onslow-syndikaatin” – useimmat heistä asuivat Onslow-nimisessä kaupungissa. 

Perusteellisten valmistelujen jälkeen vuonna 1801 joukko syndikaatin jäseniä saapui Oak Islandille ja aloitti kaivaukset suurin odotuksin.

Kolmen metrin välein kaivajat törmäsivät aina uuteen tammipuukerrokseen, ja välillä vastaan tuli kookoskuitua. Kookos ei kasvanut niin pohjoisessa, joten se oli pitänyt tuoda paikalle jostakin muualta, mikä sai kaivajien mielikuvituksen hyrräämään entistä kiihkeämmin.

Kaivamista jatkettiin, kunnes noin 30 metrin syvyydessä vastaan tuli suuri laakea kivi jälleen tammipuisen kerroksen päällä. Kiveen oli kaiverrettu merkkejä, jotka tulkittiin: ”40 jalan päähän on kaivettu kaksi miljoonaa puntaa.” 

Lukemattomat aarteenetsijät ovat jättäneet jälkensä Oak Islandille, joka on nykyään täynnä kaivuonkaloita.

© joannaatherton/flickr

Kuilu joutui veden valtaan

Aarteenetsijät olivat nyt vakuuttuneita olevansa merkittävän löydön jäljillä. He poistivat puut ja kaivoivat syvemmälle. 33 metrin syvyydessä eteen tuli odottamattomia ongelmia. 

Siihen asti kuilu oli pysynyt kuivana, mutta nyt vesi valui kuiluun ja jokaista sangollista maata kohti kaivannosta piti nostaa ylös kaksi sangollista vettä.

Koitti sunnuntai, jolloin miehet viettivät lepopäivää, ja kun he maanantaina palasivat kuilulle, jota he kutsuivat nimellä Money Pit eli ”rahakuilu”, kaivanto oli täyttynyt vedellä noin yhdeksään metriin saakka.

Miehet epäilivät laukaisseensa jonkinlaisen turvamekanismin, jonka tarkoitus oli saada kuilu tulvimaan, jos joku yrittäisi kaivaa sitä.

Vesi osoittautui ensimmäiseksi niistä monista vaikeuksista, joita Oak Islandin aarteenetsijät tulisivat sittemmin kohtaamaan. 

Onslow-syndikaatin yritykset pumpata vesi kuilusta osoittautuivat hyödyttömiksi; vettä valui tilalle sitä mukaa kuin sitä ehdittiin pumpata ulos.

Onslow-syndikaatti joutui antamaan periksi, mutta sovittiin, että vuoden päästä tehtäisiin uusi tyhjennysyritys. Sekään ei kuitenkaan onnistunut.

Silloin miehet päättivät kaivaa neljän metrin päähän kuilusta toisen kuilun veden tyhjentämiseksi. 35 metrin syvyydessä vettä ei vielä tullut vastaan, joten he kaivoivat tunnelin vaakasuoraan kohti vanhaa kuilua. 

Pian vettä alkoikin valua tunneliin, ja kohta molemmat kuilut olivat veden vallassa. 

Uudet yrittäjät tulivat paikalle

Uuden kuilun pohjalla olleet miehet pääsivät hädin tuskin pakoon sisään vyöryvää vesimassaa. Syndikaatin 30 miehen oli tuhoa katsellessaan pakko myöntää hävinneensä taistelun vettä vastaan, ja he lähtivät Oak Islandilta.

Seuraavina vuosina kiinnostus aarretta kohtaan hälveni, ja koko asia unohdettiin. Vasta vuonna 1849 alkoi jälleen tapahtua. Tällä kertaa joukko miehiä Nova Scotian Truron kaupungista päätti koettaa onneaan. 

Poralla varustautuneena he kävivät vanhan kuilun kimppuun, ja jo ensimmäisellä yrityksellä heille kävi samoin kuin Onslow-syndikaatille: noin 30 metrin syvyydessä vesi alkoi virrata sisään. Miehet eivät kuitenkaan lannistuneet vaan jatkoivat poraamista.

Aivan kuten Onslow-syndikaatin kertomuksissa Truron miehiä tuli vastaan tammenoksista tehty kerros. 

He jatkoivat porausta läpi kymmenen sentin paksuisen puukerroksen, jolloin pora osui kerrokseen metallinkappaleita. 

Jonkin matkan päässä vastassa oli jälleen kahdenkymmenen sentin paksuinen tammipuukerros, jota seurasi taas yli puolen metrin kerros pieniä metallinkappaleita. 

Sitten pora osui jälleen tammilankkuihin ja -oksiin, minkä jälkeen miehet porasivat läpi muutaman metrin paksuisen savikerroksen.

Kun miehet vetivät poran ylös, siihen oli takertunut kolme pientä kultaketjun lenkkiä. Miehet uskoivat, että pora oli lävistänyt kaksi aarrearkkua vain hieman syvemmällä siitä kohdasta, mihin Onslow-syndikaatti oli lopettanut omat kaivauksensa.

Monet pitävät löytyneitä ketjunpalasia todisteina Oak Islandin aarteesta. Ne ovat kuitenkin toistaiseksi ainoat arvoitusten saarelta löydetyt jalometallin kappaleet. 

Yhdysvaltain tuleva presidentti F. D. Roosevelt kaivuryhmineen Oak Islandilla vuonna 1909.

© National Archives

Lisää omituisia löytöjä

Truron joukko jatkoi tekemällä testiporauksia alkuperäisen kuilun ympärillä, mutta aina samoin tuloksin: 30 metrin syvyydessä vesi virtasi porauskuiluun.

Yksi miehistä havaitsi, että vesi oli suolaista. Se ei siis ollutkaan pohjavettä, kuten oli luultu, vaan merivettä. Nyt ryhdyttiin etsimään kiivaasti tunnelia, josta kaivutyöt jatkuvasti keskeyttävä merivesi virtasi kaivantoihin.

Rannikolla noin 150 metrin päästä kuilusta miehet löysivät jälkiä laajoista rakennustöistä. Rannalla oli jäännöksiä rantaa ympäröineestä paaluseinästä sekä viiden kivellä vuoratun maanalaisen tunnelin suuaukot – ja jokainen tunneleista näytti lähtevän kohti rahakuilua.

Lisäksi rantahiekan alla oli paksu kerros samanlaista kookoskuitua, jota rahakuilusta oli löytynyt. 

Todisteet ovat hävinneet

Kaikki viittasi siihen, että Oak Islandille oli kuin olikin kätketty jotakin erittäin arvokasta, jonka suojelemiseksi oli nähty hirveästi vaivaa.

Valitettavasti myöskään Truron miesryhmä ei löytänyt aarretta, ja lopulta heidän rahansa olivat niin lopussa, että heidän oli keskeytettävä etsintä.

Vuosien mittaan saarelle tuli yhä uusia aarteenetsijöitä. Yksi näistä oli Yhdysvaltojen myöhempi presidentti, Franklin D. Roosevelt, joka saapui saarelle vuonna 1909. 

Kaikkien yrittäjien tulokset jäivät kuitenkin aina yhtä laihoiksi. Saaren kaivuoikeuksista maksaneet lähtivät sieltä aina köyhempinä kuin olivat sinne tulleet.

Vielä nykyäänkin jotkut toiveikkaat etsivät merirosvojen aarretta Oak Islandilta, ja välillä saadaan kuulla uutisia ”sensaatiomaisista löydöistä”. 

Eräs ryhmä ilmoitti esimerkiksi löytäneensä merirosvojen jälkeensä jättämän hakun. 

On kuitenkin todennäköistä, että kyseinen hakku on peräisin joltakin varhaisista kaivauksista, sillä saari on parinsadan vuoden aikana myllerretty ylösalaisin.

Todisteita aarteen olemassaolosta on saatu hyvin vähän. Esimerkiksi kuilun yhdeksästä tammipuisesta kerroksesta ei ole esittää todisteita, ja kivi, jossa oli salaperäinen kaiverrus, on ollut kadoksissa 1800-luvulta lähtien.

Tunneleita mereltä rahakuiluun ei myöskään ole enää olemassa. Ne on todennäköisesti räjäytetty, kun on yritetty estää veden pääsy kuiluun.

Jopa alkuperäinen kuilu on kadonnut, eikä kukaan enää tiedä, millä paikalla Daniel McGinnis tovereineen kaivoi vuonna 1795. Heidän aloittamansa etsintä jatkuu kuitenkin yhä, sillä tarina Oak Islandin aarteesta on monen mielestä liian kiehtova ollakseen pötyä.

Lue lisää

● Eric Walters: The Money Pit Mystery, Fitzhenry & Whiteside, 2011 ● D’Arcy O’Conner: The Secret Treasure of Oak Island, The Lion Press, 2004 ● Steven Sora: The Lost Treasure of the Knights Templar: Solving the Oak Island Mystery, Inner Traditions/Destiny, 1999

HISTORIA vie sinut menneisyyden suurimpien arvoitusten äärelle – tilaa täältä

Ehkä sinua kiinnostaa...