Amerikkalaisessa museossa on lähes puolen vuosisadan ajan ollut esillä 1600-luvulta peräisin oleva suuri kuparikupu, jonka uskottiin olevan jättimäinen keittopata.
Nyt tutkijat ja yksi kupolin nostamisessa auttaneista sukeltajista kuitenkin väittävät, että kyseessä on itse asiassa maailman ensimmäisiin kuuluneen sukelluskellon osa. Se olisi vanhin tähän mennessä löydetty.
"Olen nähnyt paljon vanhoja puisia laivoja, eivätkä niiden padat tai kattilat näyttäneet yhtään tuollaisilta", sanoo Jim Sinclair, meriarkeologi, joka auttoi nostamaan salaperäisen kupariesineen merestä Floridan rannikolla vuonna 1980.
Mysteerikuvun täytyi olla suuri keittoastia
Kuvun halkaisija on 147 senttiä, ja se löydettiin vuonna 1622 uponneen espanjalaisen aarrekaljaasin Santa Margaritan hylyn läheltä. Alus upposi vuonna 1622 noin 65 kilometriä Key Westin saaresta länteen Kuuban ja Yhdysvaltain Floridan osavaltion välisillä vesillä.
Kupariesineen rantaan tuoneet arkeologi olettivat, että sen on täytynyt olla peräisin Santa Margaritasta. He arvelivat sen olevan kaljaasin kookkaan keittoastian pohja.
Esine on ollut vuodesta 1980 lähtien esillä Mel Fisher -museossa Floridassa.
Jim Sinclair ja Sean Kingsley, merenkulun arkeologi ja [Wreckwatch]-lehden (https://www.youtube.com/watch?v=qHA0-q50-m4 {"target":"_blank"}) päätoimittaja, ovat tarkastelleet salaperäistä soppapataa lähemmin, ja he väittävät nyt, että kuparikupu olisi itse asiassa yksi ensimmäisistä sukelluskelloista.
Padassa ei ole jälkiä kuumentamisesta
Arkeologit huomauttivat, että padan halkaisija oli lähes 1,5 metriä, joten ruuan valmistaminen sillä olisi ollut epäkäytännöllistä. Sen kuumentaminen olisi kestänyt yksinkertaisesti liian kauan, eikä se Sinclairin mukaan muistuta muista 1600-luvun laivoista peräisin olevia patoja.
Kuparikuvun reunassa on vahva vanne, joka on niitattu yhteen kupariniiteillä. Tutkijoiden mukaan sellaista ei käytetty keittopadoissa, mutta 1600-luvun alun sukelluskelloissa ne olivat tavallisia.
Vielä merkittävämpää on se, etteivät kupariesineen kemialliset analyysit myöskään ole osoittaneet, että padaksi luultua kupua olisi kuumennettu.
Kupu on lisäksi tehty kahdesta vahvasta kuparilevystä, joiden reunat on naulattu kupariniiteillä.
Kahden arkeologin mukaan rakenne on epätyypillinen ruukulle mutta muistuttaa hyvin paljon aikalaiskuvauksia sukelluskelloista, joita käytettiin haaksirikkoutuneiden alusten aarteenmetsästykseen.
Kuparikuvun luota löytyi myös paljon rautaharkkoja, jotka ovat saattaneet painaa sukelluskellon pohjaan.
Vanhin sukelluskello saattaa olla peräisin espanjalaiselta aarteenmetsästäjältä
Sukelluskellon käytöstä Santa Margaritassa ei ole historiallisia merkintöjä, mutta Sinclairin ja Kingsleyn mukaan kuparikupu vastaa Francisco Nuñez Meliánin kuvauksia vuonna 1625 valetusta sukelluskellosta.
Melián oli tuolloin Kuubassa asunut espanjalainen aarteenmetsästäjä.
Sinclairin ja Kingsleyn mukaan hän kuvaili sukelluskelloa, joka oli riittävän suuri, jotta vesitiiviiseen kelloon mahtui kolme miestä. He saivat happea pinnalta letkun kautta.
Arkeologit uskovat, että sukelluskello saattaa perustua espanjalaisen keksijän Jeónimo de Ayanzin (vasemmalla) suunnittelemaan malliin. Saksalainen Franz Kessler suunnitteli toisen varhaisen version sukelluskellosta vuonna 1606 (oikealla).
Sukelluskello on vanhin tähän mennessä merestä ongituista yksilöistä, mutta kuvauksia vielä vanhemmista malleista on tiedossa.
Guglielmo de Lorena ja Francesco de Marchis käyttivät vuonna 1535 maailman ensimmäistä sukelluskelloa tutkiessaan roomalaista hylkyä Nemi-järvellä Rooman lähellä. Heidän luomustaan ei kuitenkaan ole säilynyt jälkipolville.